Keskustajääkäri

Keskustajääkäri

Aarne Sihvo, Muistelmani II.  Otava 1956, 379 s.

Muistelmilla on aina oma viehätyksensä. Ne on toki luettava kirjoitushetken näkökulmasta ja sen viisauden olettaen, joka tuolloin oli käytettävissä. Yleensä omaa toimintaa niissä tietenkin oikeutetaan ja tuodaan esille näkökohtia, joita muut eivät ole tunteneet tai noteeranneet henkilöä ja hänen toimintaansa arvioidessaan.

Aarne Sihvosta on olemassa myös kriittinen tutkimus, väitöskirja (Vesa Saarikoski: Keskustajääkäri Aarne Sihvo: näkökulma aseellisen voiman ja yhteiskunnan vuorovaikutukseen itsenäistymisen murroksesta paasikiviläiseen toiseen tasavaltaan. SHS 1997.)

Sitä en ole vielä lukenut, mutta ymmärrän kyllä, että sen kirjoittajalla on ollut käytettävissään monin verroin laajempi näkökulma kuin sillä, joka tuntee vain kohdehenkilön muistelmat.

Luen varmaankin Saarikosken tutkimuksen, jahka ehdin. Nyt otin pieneksi ylellisyydekseni lukea ensin muistelmat.

Sihvo oli tunnetusti Vapaussodan suuria nimiä. Hän oli se oikea suomalainen ja suomenkielinen nuori ja komea sankari, joka kunnostautui Viipurin valtauksessa ja joka kansansuosiossa taisi harpata Mannerheimin rinnalle ja ohikin.

Sihvo oli sekä jääkäri että kalterijääkäri ja sopi myös sikäli hyvin tuohon sankarin kaapuun. Muistelmien perusteella hän ei kuitenkaan ollut mikään adrenaliinia janoava rämäpää tai edes militaristi, ainakaan sitten aikamiehenä.

Saarikosken antama nimitys keskustajääkäri vaikuttaa hyvin osuvalta myös muistelmien perusteella.

Huolimatta suuresta kansansuosiostaan Sihvo jäi pois sotaväen palveluksesta jo pian kapinan kukistamisen jälkeen, palatakseen sitten kuitenkin pian monivaiheiselle uralle, jossa vastustajia riitti niin oikealla kuin vasemmalla, mutta etenkin oikealla.

Itsenäisen Suomen alkuvuosien kansannoususta armeijaksi haalittu joukko oli hyvin sekalaista seurakuntaa. Johdossa olivat aluksi Venäjällä palvelleet upseerit, joilla myös oli vastaava koulutus. Lähinnä aliupseeritasoa edustavat jääkärit odottivat kuitenkin malttamattomina vuoroaan ja aluksi soppaa hämmensivät vielä saksalaiset kouluttajat.

Näiden seikkojen lisäksi oli paljonkin merkitystä myös kielikysymyksellä ja kaikenlaiset uskonnollisetkin touhuajat halusivat vaikuttaa asioihin. Armeija oli kaikkea muuta kuin hyvin toimiva koneisto, jollaisessa byrokraattinen logiikka toimii persoonattomasti, kuin rasvattu.

Itse asiassa koko laitos näyttää tämänkin kirjan perusteella olleen täynnä intrigejä. Edes sotaväen päällikön tehtävässä ei suinkaan ollut helppoa saada omaa linjaansa läpi. Kollegat osasivat kyllä harata vastaan.

Lisäksi vehkeilyt saattoivat olla hyvinkin suurisuuntaisia. Sihvo komennettiin vastaamaan Aunuksen retken huoltoyhteyksistä, mutta ennen pitkää hänelle paljastui, että kyseessä olikin ennen muuta yhden klikin järjestämä manööveri, joka liittyi Pietarin valtaukseen.

Moista yritystä Sihvo kammoksui, sehän oli puhdasta seikkailupolitiikkaa, joka vielä suuntautui Suomen itsenäisyyden vihollisten auttamiseen.

Varsin hurja oli tilanne Lapuan liikkeen aikana ja varsinkin Mäntsälän kapinassa, jolloin alaisten lojaalisuus sotaväen päällikköä kohtaan oli varsin heikoissa kantimissa. Voikin spekuloida sillä, mitä olisi tapahtunut, mikäli tuossa virassa olisi ollut joku muu, vähemmän itsenäinen tai suorastaan seikkailumielinen henkilö. Liiallinen äkkijyrkkyys olisi myös voinut kostautua.

Tarinan pääpiirteet tunnetaan toki oppikirjoistakin, mutta Sihvon muistikuvissa sen dramaattisuus on aikamoista. Hän siteeraa myös in extenso erään korkean upseerin kirjettä, jossa tämä pyytää aivan yksin päästä puolustamaan lakia ja oikeutta, aseinaan kaksi pistoolia ja puukko. Näin vältettäisiin yleinen verenvuodatus.

Sihvo kertoo ohjanneensa tämän upseerin hoitoon. Olen itse joskus tavannut saman dokumentin ja muistelen, että sen laatija oli myöhempi kenraali Öhquist.

Kirjassa on paljon muitakin dokumentinpätkiä, jollaiset mielestäni myös puolustavat paikkaansa tällaisissa teoksissa.

Kun kirjoittaja, Mäntsälän kapinan jälkeen hieman sivuraiteelle joutuneena, sitten yritti ajaa merkittäviä uudistuksia armeijan tehokkuuden parantamiseksi, hän sai huomata, ettei pahimpana esteenä ollutkaan saita valtio, vaan nihkeät upseerikollegat.

Heti aluksi, kun Suomen armeijalla ei ollut vielä kunnollista upseerikoulutusta, oli oppia haettava ulkomailta. Myös Sihvo opiskeli sekä Ranskassa että Italiassa, kuten monet muutkin tuon ajan upseerit. Saksaanhan ei menty siitäkään syystä, että se aina Hitlerin valtaantuloon saakka oli lähes aseista riisuttu ja saattoi itsekin opiskella nykyaikaista sodankäyntiä vain salaa, Venäjällä.

Sihvo julkaisi sitten oppimistaan asioista useita kirjoja ja hänestä tehtiin Sotakorkeakoulun johtaja. Sen jälkeen, kuten sanottu, hän toimi sotaväen päällikkönä ja sen jälkeen puolustusvoimien yleisenä tarkastajana.

Sodan aikana Sihvo oli väestönsuojelupäällikkö ja kotijoukkojen komentaja eli siis jäi syrjään varsinaisista sotatoimista.

Hän katsoo joka tapauksessa väestönsuojelun onnistuneen Suomessa poikkeuksellisen hyvin ja ottaa asiasta siitä kuuluvan kunnian, mikä vaikuttaa kohtuulliselta.

Sodan jälkeen Sihvosta tehtiin jälleen puolustusvoimien komentaja, mikä sattui armeijan suuren aallonpohjan aikana. Joka tapauksessa häntä ilahdutti se, että itse varusmiesten käytös oli tuohon aikaan hyvin moitteetonta ja asiat hoidettiin, niin kuin niillä edellytyksillä kyettiin.

On spekuloitu sillä, että Mannerheim halusi pitää Sihvon poissa sieltä, missä mitaleita jaetaan ja siksi tämä ei koskaan saanut rintamavastuuta.

Sihvon ja Mannerheimin välillä oli muutenkin kitkaa, olihan tuo ryssänupseeri aikamoinen vehkeilijä, vaikka sitten aina pysyikin kaidalla tiellä. Ikämiehinä sitten sentään lepyttiin.

Sihvo muistaa myös sen, miten marsalkka hieman ennen kuolemaansa halusi saada ylennyksen eräälle adjutantilleen, vaikka jonossa oli kolmesataa muuta majuria odottamassa ylennystään.

Puolustusvoimien komentaja selosti tilanteen marsalkalle, joka silti toivoi, että asia nyt tämän kerran hänen pyynnöstään ratkaistaisiin hänen mielensä mukaisesti.

Niin myös tehtiin, minkä johdosta marsalkka kutsui kenraalin lounaalle, ja sanoi, että otetaanpa asian kunniaksi ryyppy.

Kun vanha marsalkka sitten sanoi emännöitsijälle ”Ska vi ha en sup?” tuli vastaukseksi lakoninen ”Nej!”.

Siihen sai marsalkka tyytyä, kuten hänen vieraansakin.

Tässä meillä on ikääntyvän miehen kirjoittama kirja ajalta hieman ennen kekkostuneisuuden syvintä vaihetta. Mielestäni se edustaa varsin kiinnostavaa ja kohtuullisen uskottavaa ajankuvaa myös sitä edeltäneiltä vuosikymmeniltä.