Tiitisen satupuu?

Tiitisen satupuu?

Pakka Ervasti & Seppo Tiitinen, Tiitinen. Vakoilijoita ja veijareita. Otava 2018, 252 s.

Assosiaatio Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuuhun tuli ihan tahattomasti. Itse asiassa odotin, että Seppo Tiitisen muistelmat ovat hyvin kuivaa tekstiä ilman naurunvirneitä. Satuilua tältä virkamieshahmolta, jolle Kansan Uutisten sarjakuva Usko Kyykän seikkailut antoi koodinimen ”Isä”, en kyllä odottanutkaan.

Tiitinen on minusta ulkoisesti aina tehnyt todellisen salaneuvoksen vaikutelman. Kun hän panee suunsa kiinni, niin se myös pysyy ja sitähän tuossa virassa vaaditaan, jos mitä.

Vaikutelmaa on vahvistanut erityisesti ns. Tiitisen listan kohtalo, eikä sen ”pimittäjä” ole muistaakseni vaivautunut asiaa edes kommentoimaan. Moni herkkähermoisempi olisi mediamyrskyn raivotessa jo ainakin selitellyt ummet ja lammet.

Mutta mitä kelpo tiedustelupäällikkö oikeastaan voi kertoa menneisyydestään? Eivätkö kaikki kiinnostavat asiat ole yhä salaisia?

Suurelta osalta näin taitaa ollakin ja ne muistiinpanot salaisista keskusteluista, jotka Tiitinen itse teki, pysyvät yhä salaisina. Sen sijaan voi kyllä kertoa arkirutiineista ja erinäisistä tapauksista, joissa muuten päähenkilöt usein esiintyvät omilla nimillään.

Yhteydenpito Neuvostoliiton tiedusteluun oli aikoinaan tosiaan maan tapa ja esimerkiksi Kekkosen ja monen muunkin tärkein tapa olla yhteydessä naapuriin. Niinpä suurlähettiläänä Moskovassa saattoi toimia aivan vajaakykyinen henkilö, joka toki pystyi postitoimistoa hoitamaan.

Helsingissä oli tavallaan sama juttu. Lähetystöneuvos Vladimirov, KGB:n kenraaliluutnantti piti toimikaudellaan huolta kontakteista ja oli kovin vihainen ja mustasukkainen suurlähettiläs Stepanoville, joka rupesi hänen kilpailijakseen.

Muistelmien mukaan Vladimirov oli myös Tiitisen kanssa niin läheisissä yhteyksissä, perheystävänä, että itse asiassa moisen olisi jo pitänyt johtaa suojelupoliisin reagointiin, jos kyseessä olisi ollut jokin toinen henkilö, presidenttitasoa lukuun ottamatta.

Mutta mikä sopii Juppiterille, ei sovi härälle. En itse asiassa epäile sitä, että tuon kaltainen suhde saattoi hyvinkin palvella parhaiten Suomen asiaa sen ajan oloissa. Ja luulen kyllä, että sitä myös Tiitinen pyrki tekemään.

Mitä tulee itse kuuluisaan Tiitisen listaan, kuittaa kirjoittaja sen varsin merkityksettömäksi paperiksi ja vakuuttaa, ettei edes muista, mitä nimiä siellä oli.

Se, joka on edes jossakin määrin selvillä siitä, miten salaiset palvelut työskentelevät, ymmärtää, että ainakaan pelkän listan ja siinä olevien mahdollisten koodinimien olemassaolo ei kerro vielä yhtään mitään siitä, olivatko kyseiset henkilöt mahdollisesti maanpettureita vai eivät. He nyt vain seurustelivat agenttien kanssa ja tässä tapauksessa Stasin agenttien.

Stasilla epäilemättä oli tiettyjä velvollisuuksia KGB:n suhteen, mutta on luultavaa, että sen mielenkiinto kohdistui oman maan asioiden edistämiseen, sellaisiin kuin DDR:n tunnustaminen. Sellaistahan moni eteenpäin pyrkivä poliitikko aikanaan halusi edistää ja tietenkin heillä oli siihen oikeus.

Se, että paperi sitten jäi tekemättä julkiseksi, oli muistelijan mukaan lähinnä työtapaturma. Mutta siellä se nyt siis odottaa tutkijoita vielä pari vuosikymmentä. Onpahan mitä odottaa.

Kaiken kaikkiaan tiedustelualan työ ei vaikuta olleen mitenkään dramaattista ja agentti Kyykkäkin lienee kuluttanut aikaansa hyvin tylsissä varjostamispuuhissa. Kansallisarkistosta löytyy nyt vastaavia Ohranan raportteja ja täytyy sanoa, että ne ovat kovin tylsiä. Ne saavat merkitystä vasta suuremmissa yhteyksissään.

Suomeen kohdistuva tiedustelutoimintahan suuntautui useammalle taholle. Tärkein saattoi olla pyrkimys poliittiseen vaikuttamiseen ja se tietenkin oli myös arkaluontoisinta. Itsenäinen maahan me sentään olimme.

Vladimirovin kertoo Tiitinen paheksuneen yrityksiä kertoa suomalaisille, mitä heidän pitää äänestää, koska he joka tapauksessa tekevät päin vastoin. Näinhän asia olikin ja esimerkiksi Derjabin sai sen aikanaan huomata.

Kaikki tiedustelu ei ole laitonta, vaan itse asiassa sitä työtä, josta useimmat diplomaatit saavat palkkansa. Vasta sitten, kun mennään tietyn, hyvän tavan yli, ollaan jo sillä tiellä, jota suojelupoliisi pyrkii tukkimaan.

Onhan jokaisella maalla sellaisia omia asioita, jotka eivät kuulu vieraille. Erityisesti sotasalaisuuksista Tiitinen ei kerro oikeastaan mitään ja arvaan, ettei niitä aikanaan paljon ollut. Yhteistyö naapurin kanssa oli silläkin alalla korkeaa luokkaa, joten tiedon tasokin lienee ollut sen mukainen.

Mutta oli meillä myös esimerkiksi embargon alaista huipputeknologiaa, jota olisi himoittu myös naapuriin. Sen toimittamista estivät jopa suoraan amerikkalaiset cocom-säännöstön perusteella. Toki sitä lienee sinne virrannut, eihän sellaisia prosesseja voi ajan mittaan estää.

Neuvostoliiton oloissa muuan tärkeä toimiala naapurin tiedusteluelimillä oli vastavakoilu ja omien silmällä pitäminen. Suomessa oli tosin noihin aikoihin häviävän pieni määrä venäläisiä ja hekin miltei kaikki Suomen kansalaisia. Kuitenkin myös turistien paimentamista piti neuvostovaltio luonnollisena tehtävänään.

Nykypolvi ehkä ymmärtää asian paremmin, jos sanoo, että Neuvostoliitto oli eräänlainen super-EU, jossa direktiivien sijasta tehtailtiin sitovina pidettyjä sääntöjä, joiden toimeenpanoa valvottiin kaikin keinoin, myös urkinnan avulla.

A propos, myös EU:n säädöksistä Tiitisellä on sanottavaa. Hän myös tuntee asioita oltuaan eduskunnan pääsihteerinä strategisesti keskeisissä vaiheissa. Hänen johtopäätöksensä kannattaa siteerata ihan sanatarkasti:

Niuhottavalla lakien tulkinnalla suomalaiset ovat toistaiseksi saaneet aikaan vain sen, että on syntynyt tietynlainen suomalaisuuden perusstandardi, tyhmän yksinkertaiselta vaikuttava toimintamalli.

Siinäpä se. Tiedustelualalla ja agenttien kanssa toimiessa ei kannata valehdella, opettaa Tiitinen. Ei kuitenkaan ole pakko kertoa kaikkea, minkä tietää. Sekin on tyhmän yksinkertaista. Eihän Tiitinenkään tässä kirjassa kaikkea kerro, mutta tuskinpa satuileekaan, ainakaan paljon.