Jonkin sortin sakkia

Jonkin sortin sosialisteja

Silloin kun taistolaisuus oli vallitseva yhteiskunnallinen sielunsairaus, kuuli aina silloin tällöin sanottavan: En minä nyt sitä neuvostosysteemiä kannata, mutta kyllähän minäkin olen jonkin sortin sosialisti. Tämä tarkoitti sen selittämistä, ettei ollut ainakaan pohjimmiltaan täysin paha ihminen. Hyvä, etten itsekin olisi joskus noin sanonut. En takaa.

No, kuten asioita tuntevat hyvin tietävät, kiliastisissa liikkeissä ovat kaikkein pahimmiksi ja vaarallisimmiksi vihollisiksi arvioidut ne, jotka ovat melkein kuin oikeaoppisia, mutta eivät ihan.

Mihin tämä perustuu, on itse asiassa helppo ymmärtää ainakin psykologisella tasolla. Mikäli tuo ihana oppi on ainoa oikea ja ihan kauttaaltaan oikea, kuten aksioomana on, sen puolella on oltava varauksettomasti ja aivot kuuluu heittää narikkaan jo initiaatioriitissä.

Ihminen, jolle oikean opin koko kauneus on kerran esitetty, ei enää voi siitä luopua. Petturuus on synneistä pahin, tiesi jo Dante, jonka helvetin syvimmässä loukossa saatana jauhoi hampaissaan kolmea petturia. Myöskään Muhammed ei pidä luopioista.

Maailmassa on kaikilla hyvillä asioilla ja siis hyvyydellä ylipäätään aina vastavoimansa, mutta asia selittyy paljolta siitä, ettei valo ole kaikkia vielä saavuttanut syystä tai toisesta. Pimeitä voi valistaa ja tuoda heidät armon istuimen luo, mutta petturit ovat jo olleet siellä, eikä heille ole enää armoa olemassa.

Stalin kehitti ns. Venäjän kommunistisen puolueen lyhyessä kurssissa vuodelta 1938 puhdasoppisuuden periaatteen äärimmäiseen yksinkertaisuuteensa: on olemassa vain yksi puolue ja oppi, jotka vievät uuteen. sosialistiseen yhteiskuntaan. Kaikki ne jotka poikkeavat puolueen yleislinjasta, ovat sosialismin vihollisia ja johtavat maan ja kansan takaisin kapitalistiseen helvettiin.

Sinne vievät suoraa tietä ja väistämättömästi niin Buharinin et consortes oikeistopoikkeama kuin Trotskin ja hänen häntyriensä vasemmistopoikkeama.

Kaunopuheinen todistus molempien poikkeamien perimmäisestä samankaltaisuudesta oli, että rankaisuelimet olivat löytäneet suuren salaliiton, jossa nämä molemmat poikkeamat sitoutuivat yhteistyöhön. Kaiken keskellä, pimeiden voimien hämähäkkinä hääri Juudas Trotski, kuten kirja kertoi.

Turha sanoakaan, että jonkin sortin sosialisteilla ei Stalinille ollut mitään käyttöä. Itse asiassa juuri ne oli aina likvidoitava ensimmäisinä, eikä tämä ollut vain sanonta.

Vastaavaa psykologiaahan löydämme myös varsinaisesti uskonnollisista lahkoista, joille ulkopuolisten mielestä aivan mitättömät erot rituaaleissa tai käsityksissä vaikkapa armojärjestyksestä ovat aivan olennaisia asioita, joiden avulla vuohet ja lampaat erotellaan. Paljon on sotia käyty sellaisista asioista.

Tämän päivän hesarissa Saska Saarikoski julkaisee kirjeen nuorelle feministimiehelle.

Kirje on kirjoitettu feministisellä jargongilla ja hyväksyen koko feministisen uskomuspaketin noin suurin piirtein. Kirjoittajakin ilmoittaa olevansa feministi. Itse asiassa hän käyttää ilmausta: Mutta paremman puutteessa: olen feministi.

Tuttuahan tämä touhu vanhemman polven ihmiselle on. Tässä meillä siis on jonkin sortin feministi.

Sosialismi kaappasi aikoinaan piiriinsä kaikki maailman hyvät asiat, tai siis ainakin julisti niitä edustavansa. Tyhmemmät todella uskoivat niin olevan, eikä heitä vähän ollut. Kaikki, mikä jäi sosialismin ulkopuolelle, edusti pahuuden voimia.

Muistan, miten joku noina vuosina kirjoitti, miten hän oli huomannut yllätyksekseen Suomen perustuslaissa lueteltavan ja säädettävän kaikenlaisia hyviä asioita. Siitähän olisi voinut päätellä, että Suomi oli sosialistinen, huudahti kirjoittaja, joka näköjään oli oivaltanut jotakin hyvin tärkeää.

No, nyt hesarin kirjoittaja luettelee kaikenlaisia asioita, joita enemmistö kummankin sukupuolen ihmisistä luultavasti pitää myönteisinä ja jotka sivumennen sanoen, ovat yhteiskunnallisen kehityksen normaaleja seurauksia.

Niin sanottu naisen rooli esimerkiksi työelämässä on väistämättä muuttunut rajusti viimeisten sadan vuoden kuluttua ja tämä on ennen muuta teknisen ja yhteiskunnallisen kehityksen ansiota. Se on asian välttämätön edellytys ja milteipä myös sen riittävä syy.

Sen mukana ovat muuttuneet asenteet ja kulttuuri. Koulutuksen vallankumous ja demokratian voittokulku eivät ole ensi sijassa minkään ismin tuotetta, vaan koko ihmisen elinolosuhteiden muuttumisen tulosta ja samalla jatkuvan muutoksen moottori.

Naisen aseman muuttumiseen totalitaarisella feministisellä ideologialla on ollut tuskin mitään myönteistä tai juuri muutakaan vaikutusta, vaikka se yrittääkin korjata muiden työn hedelmät omaan laariinsa.

Tässä käy siis suunnilleen samoin kuin aikoinaan sosialismin kanssa: vallassa oleva ismi ylistää itseään tieteellis-teknisten saavutuksiensa johdosta, jotka tosiasiassa on saavutettu siitä huolimatta eikä sen ansiosta.

Suurin osa noista saavutuksista oli jopa lainattu suoraan ideologiselta viholliselta, jonka oikeastaan olisi pitänyt olla aivan takapajuinen ja taantuva.

Totalitaarisille liikkeille ominainen asia on fanaattinen usko omiin aksiomaattisiin väitteisiin, jotka itse asiassa eivät perustu mihinkään todelliseen ja verifioitavaan empiriaan. Tyypillistä on myös, että usko pakostakin pyrkii horjumaan tosiasioiden edessä ja sitä sen vuoksi pönkitetään rituaaleilla, puhdistuksilla ja erilaisilla muilla uskon teoilla.

Tällaisiin väitteisiin kuuluu koko tarina patriarkaatista ja sen ikuisesta taistelusta naisen alistamiseksi, naisen sorrosta, riistosta ja voimattomuudesta ja niin edelleen.

Jokainen tietää, että kaikki sisimmässään epäilevät sitä humpuukia, jota julkisesti tunnustetaan, mutta sen sanominen ääneen olisi katastrofi. Niinpä sitä tyydytään etsimään muista ja suoritetaan loputonta rivien puhdistusta ja henkisiä harjoituksia. Näinhän se lahkot toimivat.

Saarikosken kolumni on aika hupaisa jonkin sortin feministin uskontunnustus, joka sisältää myös ihan asiallista ja vakavaa kritiikkiä vallitsevaa oikeaoppisuutta vastaan. Tämä onkin väistämätöntä, muuten kirjoittaja ei olisi vain jonkin sortin feministi, vaan ihan oikea…

Tässä tunnustuksessa on tärkeällä sijalla puhdistautuminen omista maskuliinisuussynneistä naissukupuolen edessä. Kirjoittaja haluaa olla feministi tekojensa kautta.

Sellainen nyt kuitenkaan ei sovellu eikä voi soveltua niille oikeaoppisille, jotka ovat hyökänneet kirjoittajaa vastaan tämän tai tuon dogmin loukkaamisen takia. Eiväthän teot ketään taivaaseen vie, vaan usko.

Näin on aina ollut. Saarikoskenkin kannattaisi varmaan luopua tuosta jonkin sortin feminismistään ja tunnustaa tosiasiat: hän on kuin onkin myötäjuoksija, fellow-traveller, prispešnik. Sellaisia voidaan aina käyttää hyväksi, mutta ei koskaan hyväksyä täysiarvoisiksi toimijoiksi.

He ovat vihollisia, mutta auttavat silti, siis niitä hyödyllisiä idiootteja.

Mitkä ovat myötäjuoksijan motiivit ja millainen hänen psykologiansa? Tätä joutuvat oikeaoppiset aina pohtimaan ja ovat yleensä tulleet siihen, oikeaan, johtopäätökseen, että ne eivät ole ainakaan kunnioitettavat.

Saarikoski arvelee feministimiesten oikeastaan vonkaavan sitä yhtä (siis naisten suosiota), vaikka hän ei käytä juuri tätä termiä. Oikeaoppisen totalitarismin kumartaminen siihen uskomatta on kuitenkin aika helppohintaista.

On toinen asia käyttäytyä omassa elämässään säädyllisesti ja toisia ihmisiä kunnioittavasti ja toinen asia on kannattaa ääriliikettä. Fiksun käytöksen tai humaanien asenteiden lukeminen feminismiksi tai feminismin ansioksi on yhtä helppohintaista kuin aikoinaan oli oikeaoppisen stalinismin pyrkimys panna omalle tililleen kaikki ihmiskunnan edistys.

Feminismi ei ole pieniä tekoja, vaan isoja sanoja, jopa elämää suurempia. Siinä suhteessa se on samaa sukua kaikkien maallisten ja uskonnollisten lahkojen kanssa.

Jokaisellahan on lupa määritellä asiat ja päättää, mitä mieltä he mistäkin asiasta ovat.

Käytännössä kaikki hihhulit määrittelevät asiat tiukasti omalla tavallaan, eivätkä anna periksi ennen kuin todellisuuden ankara koura osoittaa, mistä oikeastaan olikaan kysymys. Jäljelle jää vain ansaittu nolous.

Tämän tarinanhan me jo olemme nähneet ja luulisi siitä voivan ottaa oppiakin.

Itse ainakin aion niin tehdä ja totean, etten ole minkään sortin feministi, enkä aio sellaiseksi ruvetakaan.