Teatteri-ilta Moskovassa

Kitkeräisellä kylässä

Syksyinen viikonloppu on hyvä viettää kotona, etenkin jos autossa on kesärenkaat. Teatteriinkin voi mennä, vaikka noin periaatteessa kammoksuisi koko laitosta sen jälkeen, kun on muutaman kerran käynyt siellä hulluja katsomassa ja friikkien huutoa kuulemassa.

Syystä tai toisesta sopivaa teatteria ei löytynyt Tampereelta eikä oikein lähempääkään, joten tuli sitten mentyä Moskovaan. Siinä toki paloi jonkin verran kerosiinia, mutta olisi kai sitä mennyt muutenkin, niin uskon. Vai miten se muu porukka olisi päämääräänsä päässyt?

Lippukioskin ystävällinen myyjätär osoitti klassisen teatterin ystävälle paikaksi pienen Sfera-teatterin Ermitage-puistossa. Siellä meni Maksim Gorkin Huviloitsijat (Datšniki).

Gorki tuppasi kaupungilla vastaan muutenkin. Hän patsasteli kirjallisuuspaavina entisellä nimikkokadullaan, vastapäätä pikku hotelliamme (nimeltään komeasti Grand-Belorusskaja) ja seisoi nuorena hampparina hänelle nimetyn Maailmankirjallisuuden instituutin edessä.

Gorkin tavatonta symbolista merkitystä stalinismille sen 1930-luvun strategisesti keskeisellä, formatiivisella kaudella on nykyään vaikeaa edes ymmärtää.

 Asian merkitys vielä korostuu, kun muistamme, että Maksim Maksimovitš hylkäsi aikoinaan Leninin, mutta valitsi sitten Stalinin, kun tuli se suuri sosialismin rakentamisen aika kollektivisointeineen ja holodomoreineen.

Suuttui kraatariin, suostui suutariin, lauletaan vanhassa laulussa, mutta se liittyy eri asiaan.

Gorki, jonka olen joskus suomentanut Kitkeräiseksi ja jota olen pitänyt vähän niin kuin sukunimikaimanakin, oli kyllä aikanaan kiinnostava ja ristiriitainen hahmo. Jo ensimmäinen kirjanen, suomennettukin Makar Tšudra tekee omituisen vaikutuksen.

Päähenkilö on muuan mustalainen ja ilmeisesti jalo sellainen. Siinä ei sinänsä ollut mitään erityistä aikana, jolloin Carmen hurmasi eurooppalaista keskiluokkaa. Sitä paitsi myös Runebergilla on runoelma, jonka sankareita ovat jalot mustalaiset. Sama koskee tietenkin myös Puškinia.

Mutta tässä tapauksessa, kuten kritiikki pohdiskeli, tuntui siltä, että päähenkilö näytti opiskelleen Nietzscheä, mikä teki jotenkin kummallisen vaikutelman, mutta eihän toki asiaa pilannut.

Gorkin ideoihin kuului todella yli-ihmisen luominen, mikä olisi virkistävä päämäärä nykyäänkin, jolloin kaikenkarvaiset homo deukset näyttäisivät olevan vain irvokkaan pikkuporvarin turbokehitelmiä.

Gorkin eli siis Kitkeräisen yli-ihminen oli sen sijaan ennen kaikkea moraaliltaan jalo olento, jonka suurin ja olennainen saavutus oli voitto pikkuporvarista (meštšanin).

Pikkuporvarin halpa itsekeskeisyys ja egoismi, aatteettomuus ja nautinnonhalu ne olivat se vihollinen, jota vastaan Gorki hyökkäsi, se kauhistus, l’infâme.

Oliko pikkuporvari edes ihminenkään? Ainakaan hän ei ollut Ihminen suurella alkukirjaimella (человек с большой буквой), vaan ainoastaan surkea irvikuva siitä olennosta, jollainen hänestä olisi voinut ja pitänyt tulla.

No, teatterissa ensimmäinen näytös huviloitsijoista oli seesteistä, tšehovilaista idylliä, jossa juotiin teetä pöydän ääressä ja puhuttiin syntyjä syviä. Naiset olivat kauniita ja huoliteltuja ja lausuivat runoja, suloinen kesä tuntui painavan kaikkia rauhalliseen lepoon.

Mutta seuraavassa näytöksessä olikin jo otettu alkoholia ja joissakin tapauksissa sitä oli juotu hyvinkin paljon. Tapahtumat olivat siirtyneet lattian tasolle, jossa nautittiin piknikkiä. Naiset villiintyivät ja palasivat näkyville hiukset sekaisin. Pistoolia vilautetaan kerran. Työtätekevien luokkien edustajat katsovat menoa ylhäältä käsin, etenkin noin symbolisesti puhuen.

Loppukohtauksessa saarnataan, ettei tämä huviloitsijoiden elo edes ole mitään oikeaa elämää, tästä puuttuu sekä oikeutus että sisältö. Missä tässä on työ, esimerkiksi? -Ja työhän oli siihen aikaan ikävää ja rasittavaa koneen jatkeena olemista, ei mitään virkailua.

Tästä raivostuneena nousee ylös hahmo, jota mielessäni kuvasin termillä voinstvujuštši obyvatel (воинствующий обыватель), taisteleva pikkuporvari. Muuten olisin sanonut, että мещанин, mutta hän itse käyttää itsestään juuri tuota obyvatel-sanaa, josta hän ylpeilee ja joka merkitsee suunnilleen samaa tässä tapauksessa.

Niin, raivokohtaus on sivumennen sanoen teatraalisena suorituksena aivan loistava, samaan aikaan sekä huvittava että surkea. Obyvatel eli kadunmies-pikkuporvari todistaa, että hänellä toden totta on oikeus kaikkeen siihen, mistä hän nauttii.

Hän -ja muutkin tässä porukassa- on aloittanut vähästä ja kerran jopa nälkää nähnyt ja nyt sitten noussut siihen asemaan, missä on. Millä oikeudella ja kuka voisi asian kiistää?

Siinäpä se kysymys, joka saattaa hyvinkin olla ajankohtainen myös nykyisellä Venäjällä, kuten se näyttää olevan meilläkin, joidenkin mielestä.

Onko banaanit maksettu ja tervarahat (orjalaivojen kylkiin käytetystä kyllästysaineesta) ansaittu kovalla työllä? Miksi juuri ne, jotka itse kaikkein vähiten ovat ansainneet hyvinvointinsa, ovat kaikkein innokkaimpia julistamaan sen epäoikeudenmukaisuutta? Vaiko juuri siksi, että se heidän tapauksessaan on niin räikeää?

Oli miten oli, mutta onko tuo nyt suurikin saavutus touhottaa siitä, että tässä maailmassa on niin paljon väärää tai, sanokaamme, mälsää? Mikä sitten on vaihtoehto? Mitä tehdä?

Gorkin vaihtoehto oli simppeli ja ilmeisen turmiollinen näin jälkikäteen arvioiden. Emotionaalisesti se kaiketi oli hyvinkin palkitseva, kuten kelvottomat ratkaisut usein ovat, raivokohtauksista marttyyriksi heittäytymiseen.

Lyhyesti sanoen, tie pois pikkuporvariuden kirotusta asemasta kävi vain astumalla suoraan sen vihollisten riveihin. Gorki näki yhteiskunnan suurena luokkien (niin, pikkuporvaritkin olivat hänelle ennen muuta luokka) taisteluna, nollasummapelinä, jossa oikeus saattoi voittaa vain siten, että sorretut nousisivat valtaan.

Selvää marxilaisuuttahan tämä oli, tai ainakin nyt sen suuri perusajatus oli omaksuttu. Sivumennen sanoen, Gorkia itseäänkin haukuttiin joskus pikkuporvariksi, koska hän ei koskaan ollut oikea tehtaantyöläinen, vaan maankiertäjä ja hamppari. Mutta tämä vie pois teemasta.

Gorkin omat vaiheet omaksumallaan tiellä ovat yhtä tunnetut tukin surkeat. Hän hurahti uskomaan ns. teollisuusproletariaatin vallan sisäiseen hyvyyteen ja johti näkemänsä barbarian talonpoikaiston typerästä pikkuporvarillisuudesta…

Sitten, Neuvostoliiton romahtaessa, hänen asemansa oi pahasti vaakalaudalla. Mutta sielläpä hän pronssisena vain yhäkin patsastelee, Moskovan ja Pietarin paraatipaikoilla, eikä vain siellä. Ehkä hänellä on yhä sanottavaakin?

Noita miettien suuntasin illalla hyvässä seurassa Šeremetjevon Aeroekspressiin ja siitä sitten, täyden koneellisen mukana, yhdeksi monista niistä kerosiininpolttajista, jotka tätä maailmaa kuuluvat pilaavan.

Lohdutin itseäni sillä, että kaikki oli nyt joka tapauksessa ainakin rahassa mitaten varsin halpaa ja henkisesti kovin virkistävää.

Wenn auch es war nicht tugendhaft,

hat’s mir recht viel Spass gemacht.

Vai miten se menikään se Dostojevskin kauhistelema värssy?