Neron osa

Neron osa

Teemu Keskisarja, Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus. Siltala 2018, 272 s.

Aleksis Kiveä on tutkittu valtavasti, joten aina voi ihmetellä, mitä siitäkin aiheesta vielä irtoaa.

Tilanne on kuitenkin sama kuin kaikessa historiassa: historiaa lukee jokainen sukupolvi omilla silmillään ja kirjoittaa sitä omiin tarpeisiinsa. Erilaisten historioiden määrä on loputon ja sama koskee myös elämäkertoja, jotka nekin ovat historiaa tai ainakin niiden pitäisi olla.

Tämän elämäkerran historiallisuus, etten sanoisi historismi on silmiinpistävää siinä mielessä, että siinä kiinnitetään paljon huomiota paitsi päähenkilön elämään ja siihen suoranaisesti liittyviin asioihin, myös aikakauden yleisiin taustailmiöihin, jotka Aleksis Kiven lyhyenä elinaikana olivat varsin dramaattisia.

Kiven elämässä tutkijoita ovat kiinnostaneet erilaiset asiat. Veijo Meren muistan olleen erityisen utelias Kiven ja hänen tärkeimmän mesenaattinsa, Charlotta Lönnqvistin suhteen laatuun nähden ja esimerkiksi Jaakko Puokan mielestä oli tärkeää tietää, mistä kirjailija oikeastaan polveutui.

Ne, jotka ovat käyneet Kiven kuolinmökissä, yleensä muistanevat kertomukset kirjailijan kovasta kohtalosta mielipuolena, jota kohdeltiin kuin elukkaa.

Kohteliko Suomi ensimmäistä suurta kirjallista neroaan ala-arvoisesti? Se lienee yleinen käsitys ja sille on antanut runollisen muodon Eino Leino:

Syntyi lapsi syksyllä –
tuulet niin vinhasti vinkui –
tuult’ oli koko elämä,
nähnyt ei kesää, ei kevättä,
eli vain syksystä jouluun…

Ankaraa todellakin oli Kiven elämä, mutta aikakauteensa suhteutettuna toimeentulo kuitenkin oli enimmäkseen kohtuullista.

On näet otettava huomioon, ettei Kivi koskaan tehnyt varsinaista ansiotyötä. Metsästelyllä hän sentään hankki aika lailla särvintä pöytään, mutta eihän se mikään ammatti ollut. Kirjoittelukin tuotti jotakin eikä edes niin vähän, mutta se meni helposti myös kurkusta alas.

 Luova kirjoittaminen ei siihen aikaan lyönyt leiville ja tuskin juuri nytkään, mutta erona nykyiseen oli, ettei mitään apurahasysteemiä ollut. Niitä stipendejä, joita oli olemassa, jaettiin Kivelle runsain mitoin ja lisäksi hänelle annettiin lainaa avokätisesti monesta lähteestä.

Köyhästihän mestari eli, mutta hän sentään jäi henkiin myös suurten nälkävuosien aikana, jolloin kymmenesosa kansastamme kuoli.

Se ajatus, että Kiveä olisi kirjailijana syrjitty, on siis huomattavaa liioittelua. Mutta ei se ura ruusuilla tanssimista ollut, ellei nyt ajatella juuri sitä, että ruusut ovat täynnä piikkejä.

Se suurin ja kirotuin kysymys Kiven elämässä oli Seitsemän veljeksen teilaus. Miksi August Ahlqvist niin intohimoisesti hyökkäsi tätä suomalaisen kirjallisuuden hentoon ensikasvustoon kuuluvaa kirjaa vastaan ja tuhosi kaiketi sillä herkän neron terveydenkin?

Keskisarja on selvittänyt taustoja ja huomannut, että samaan aikaan Ahlqvistin oma elämä oli onnettomuuksia ja epäonnistumisia kukkuroillaan. Miehellä oli syytä olla kiukkuinen, ellei sitten vaipunut masennukseen.

Matti Klinge on päiväkirjoissaan tuonut esille sen ajatuksen, että juuri tuohon aikaan nousi esille ajatus siitä, että kulttuuriin panostamisen olisi oltava järkiperäistä ja keskityttävä sellaisiin rotuihin, jotka todella pystyvät sivistymään.

Mikäli suomalaiset todella olivat sellaisia, kuin Kivi kuvasi, ei heihin kannattanut panostaa…

Toisaalta on kyllä huomioitava sekin, että tuolloin käsillä oli suomalaisen kansansivistyksen suuren nousun aika. Kansakouluja -jotka jo alusta pitäen olivat molemmille tai siis kaikille sukupuolille tarkoitettuja yhteiskouluja- alettiin perustaa.

Asia oli otettu suureksi valmistelun aiheeksi jo 1850-luvulla, pian Nikolai I:n kuoltua ja rakastetun Aleksanteri II:n ajan vapaiden tuulien alkaessa puhaltaa.

Tämä kansansivistystyö, joka todella oli koko kansamme kohtalon kannalta äärimmäisen tärkeää, ei muuten kohdannut paljoakaan myötämieltä kansan syvissä riveissä. Asia vaati kunnallisveron olennaista nostamista, eikä siitä seurannut oikeastaan mitään välitöntä hyötyä.
Mikäli suomalaiset todella olivat -säätyläisnäkökulmasta katsoen- sellaisia tolvanoita kuin Kivi heidät kuvasi, olisi koko valistustyö ja siis suuri snellmanilainen projekti hukkaan heitettyä vaivaa.

Ahlqvistin kanssa samaa mieltä oli Kangasalan karhu, Agathon Meurman, joten Ahlqvistin mielipide ei ollut ainutlaatuinen. Kumpikaan ei muuten tainnut edes lukea Veljesten onnellista loppua, jossa sivistys voittaa villit impivaaralaiset ja heistä tulee modernisoituvan maailman kelpo kansalaisia.

Mutta miksei kukaan noussut julkisesti puolustamaan Kiveä? Toki monikin ymmärsi, että kirja oli poikkeuksellisen neron kirjoittama.

Ahlqvistin auktoriteetti ei kaiketi voinut olla syynä, sillä ei hänellä sitä paljonkaan ollut. Meurmanin teilauksesta taas tiesi vain pieni piiri.

Väinö Linnan Tuntematon sai sitten myös aluksi yhtä nuivan vastaanoton, mutta keräsi miltei heti ympärilleen valtavan kannattajajoukon.

Myös Veljeksistä tuli tietenkin ennen pitkää kulttikirja, mutta aluksi teilaus jäi ainoana logosfääriin kaikumaan.  Kuinka näin saattoi käydä?

Helpoin vastaus on sopulilaumaselitys. Henkistä itsenäisyyttä on harvalla ja monikaan ei liene halunnut tulla luokitelluksi Suomen kansan rienaajan kannattajaksi. Kun tämän kansan jalot piirteet oli Runeberg vastikään ikuistanut, oli mahdotonta sallia sitä näin häväistävän.

Kyseessä oli siis sama ilmiö kuin nykyisessäkin kritiikissä, etenkin naispuolisten henkilöiden kuvauksia käsittelevissä: on poliittisesti epäkorrektia ja siis sietämätöntä, mikäli tämä pyhä olento kuvataan vanhentuneiden (joskin elävässä elämässä ylivoimaisesti yleisimpien) roolimallien noudattajaksi.

Käytännön elämässähän meitä riittää joka junaan, mutta kulttuurielämä liikkuu omissa sfääreissään eikä hyväksy tiettyjen, kaikkien yleisimpienkään ilmiöiden kuvaamista…

Näinhän se mahtanee olla.

Keskisarjan kirja on nautittavaa lukemista, eikä ainakaan minua häiritse se, että kirjoittaja on innostunut hyvin useasti itsekin käyttämään kohdehenkilönsä puheenpartta, päinvastoin.

Sen sijaan rohkenen muistuttaa siitä, että sellaiset sanat kuin sorsia ja halveerata pitäisi jo unohtaa. Ne tulivat takavuosina käyttöön jonkinlaisina puujalkavitseinä, mutta jatkavat nyt kummallista varjoelämäänsä normaalissa kirjakielessä. Haj daj!