Sankarillinen Katalonia

Urhoollinen Katalonia

George Orwell, Katalonia, Katalonia! WSOY 1991, 247 s.

Espanja tuli suomalaisillekin tutuksi ainakin jo 1800-luvulla, ellei aiemmin. Totta kyllä, seiväsmatkailu uusien suihkukoneiden myötä alkoi vasta 1960-luvulla, mutta aikamoinen määrä suomalaisia merimiehiä vieraili vuosittain Espanjassa ja Ranskassa jo 1800-luvulla ja varmaan aiemminkin.

Tunnetussa laulussa hoilattiin, että lähdetään Ranskaan ja Espanjaan. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen jotkut halusivat tunnustaa poliittista väriä ja lauloivatkin Saksasta ja Espanjasta, mutta se on jo eri juttu.

Espanjasta saatiin viiniä ja kai suolaakin. Jälkimmäistä kuitenkin taidettiin hakea etupäässä Etelä-Ranskasta, jonne purjehdittiin Espanjan rannikkoa pitkin. Siellä vieraili useamman kerran myös Sulkavalla rakennettu kuunari Lohikoski, joka oli viety uuden Saimaan kanavan kautta meren puolelle.

Lohikoski vei Suomesta yleensä lankkuja, jotka näköjään myytiin jo Hullissa ja otettiin sieltä suolanhakumatkalle mukaan kivihiiltä. Jotakinhan piti painona olla, pelkän paarlastin kuljettaminen olisi varmaankin tuntunut tyhmältä. Saattoi se homma olla kannattavaakin.

Orwellin kirjan kanssa tällä asialla ei ole kovin paljon tekemistä. Sen verran kuitenkin, että myös 1930-luvun lopulla kirjoittaneelle Orwellille Espanja oli yhä melkoista eksotiikkaa.

Ja sitähän se oli suomalaisille matkailijoillekin vielä niin hiljattain kuin puoli vuosisataa sitten. Erinäiset laulut kertoivat Espanjan satamien iloista ja eksoottisista neidoista mantiljoineen. Härkätaisteluperinne oli yhä voimissaan ja mustalaismusiikki steppailuineen lienee tuntunut oudolta sanokaamme, 1800-luvun savupirtin pojasta.

Suomen tytöt näillä reissuilla olivat ilmeisestikin pahasti aliedustettuja. Totean tämän itsestäänselvyyden siksi, että ymmärrän sen huomioimisen kuuluvan asiaan.

Orwellin kirja sijoittuu sisällissodan aikaan. Siinä hän taisteli hallituksen puolella kapinallista Francoa vastaan. Kirjoittaja oli tuohon aikaan ihanteellinen sosialisti ja taisi saada vammaa sieluunsa huomatessaan, etteivät monet muut sellaisia olleetkaan, esimerkiksi Moskovan johto ja sen asiamiehet.

Neuvostoliitossa elettiin tähän aikaan niin sanotun sosialismin toteutumisen vaihetta. Sehän sattui samaan aikaan kuin suuri terrori eivätkä nämä kaksi asiaa ole millään tavalla toisistaan erillisiä.

Oli tietenkin myös niitä, jotka ajattelivat, ettei Venäjällä mitään sosialismia ja ihmeellistä vapauden valtakuntaa ollut saatu aikaan, vaan ainoastaan samanlainen pakkovalta kuin fasistisissakin maissa. Tärkeää oli, ettei kukaan saanut vapaasti ja asiaperustein argumentoida osoittaakseen tuon itsestäänselvyyden todeksi.

Ne, jotka yrittivät, tapettiin ja huomatessaan miten suuresta asiasta oli kysymys, loput alkoivat uskoa viralliseen näkemykseen tai pitivät muuten vain parempana pitää mölyt mahassaan.

Noille sosialismin epäilijöille oli yhteinen koodinimikin: trotskilaisuus. Kuten arvata saattoi, sellaisia löydettiin paljon myös Espanjasta, vaikka Orwell sai naiiviuttaan hämmästellä sitä, ettei koko miehestä tai hänen opistaan siellä itse asiassa tiedetty yhtään mitään.

Mutta tämä poliittinen tarinahan on kaikille tuttu. Moskova hyökkäsi kaikkialla armotta vääräoppisten sosialistien kimppuun ja niiden joukkoon oli myös Orwell joutunut.

Mutta se nyt ei ole kovin kiinnostavaa. Kiinnostavampi on kirjoittajan kuvaus aikansa Espanjasta tai oikeastaan Kataloniasta, joka ei silloinkaan halunnut olla vain osa yhtä suurta, katolisten kuninkaiden luomaa valtiota. Mitäpä katalonialaiset tuumivat vaikkapa andalusialaisista?  Noista nykyisen Aurinkorannikon asukkaista?

He tunnustivat pitävänsä andalusialaisia puolivilleinä. Andalusialaiset olivat epäilemättä hyvin oppimattomia. Vain harvat jos ketkään heistä osasivat .lukea, eivätkä he näyttäneet tietävän sitä ainoaa asiaa, jonka jokainen Espanjassa tietää –mihin poliittiseen puolueeseen he kuuluivat…

No, joka tapauksessa andalusialaiset osasivat harvinaisen kätevästi pyöritellä espanjalaisesta tupakasta savukkeita.

Ei muidenkaan yleissivistyksessä ollut paljon kehumista. Muuan poika kysyi Orwellilta, mitä merkitsi sana eroica tunnussanaparissa Cataluña – eroica. Tämä vastasi, että se merkitsi samaa kuin valiente.

Niinpä sama poika sitten, tullessaan takaisin joltakin reissulta vastasi Cataluña- sanaan sanalla valiente… Kehno ampumataito, joka miilisiarmeijassa vallitsi, säästi poikaparan hengen.

Mitä muuten koko siihen miliisiarmeijaan tuli, jonka riveissä Orwellkin sai taistella, oli se epäilemättä melko aatteellista ja uhrautuvaakin. Noiden lasten –keski-ikä näyttää olleen hyvin alhainen- sotilaalliset taidot sen sijaan olivat hyvin lähellä nollaa.

Aseita ei osattu käsitellä lainkaan, mutta ei niitä toisaalta juuri ollutkaan, ampumatarvikkeista puhumatta. Koko sotiminenkin oli lähinnä istumista taisteluhaudoissa ja epämääräistä paukuttelua rintamalinjan yli.

Orwellille Espanjan tai ainakin sisällissodan primitiivisyys oli eksotiikkaa. Toki Barcelonassa oli vaurauttakin, mutta rintamaoloissa painuttiin lähelle toimeentulon absoluuttista minimiä.

Asialle antoivat oman leimansa vielä sikamaiset tavat: joka paikka oli kuorrutettu ulosteilla ja poliittiseen ”tietoisuuteen” heränneet kansalaiset pitivät erityisenä velvollisuutenaan vandalisoida myös kirkkoja. Ulostaminen oli muuan tärkeä tapa.

Kun tähän lisätään, että kaikille sodille ominaiseen tapaan häikäilemättömät valheet, julmuustarinat ja silmitön viha piti kansalaisia vallassaan, on ympäristö täydellinen sille kärsimykselle, jota kylmyys, kosteus ja nälkä toivat amatöörisotilaille tullessaan, päivästä päivään.

Orwellille kävi sitten fantastinen tuuri. Hän sai luodin kaulansa läpi saamatta elinikäisiä vammoja, ainakaan merkittäviä. Tuuri jatkui myös sikäli, että hän onnistui pääsemään maasta pois, vaikka oli sattunut kuulumaan hallituksen rikolliseksi havaitsemaan joukkoon.

Orwellin oppivuodet olivat epäilemättä tärkeitä sen ymmärryksen kannalta, jonka hän hankki totalitarismin teoriasta ja käytännöstä.

Nykypäivän lukijalle ainakin minusta kiinnostavaa on havaita, miten lähellä Espanjassa yhäkin on se aika, jolloin elettiin paitsi hyvin köyhästi –sen huomasi vielä myös ns. seiväsmatkailija- muutoinkin primitiivisesti, vailla kirjallisuuden kautta saatavaa tietoa muusta maailmasta.