Kuka kenet?

Valloittajan valloittaminen

Graecia capta ferum victorem cepit, lausahti aikoinaan Horatius tarkoittaen, että vaikka villit roomalaiset valloittivat Kreikan sotilaallisesti, tulivat he samalla itse kreikkalaisen kulttuurin valloittamiksi.

Tämä onkin historiallinen tosiasia ja antaa uskoa kaikille optimisteille. Edistys ei ole väkivalloin maahan lyötävissä ja barbaareillakin on luontainen taipumus omaksua kaikkea sellaista, minkä he itse ymmärtävät omaa traditiotaan korkeammaksi.

Mutta kompastuskiveksi saattaakin tulla juuri se, etteivät he ymmärrä.

Venäjän vallankumouksen tulkinnassa on joskus hauittu soveltaa samaa kaavaa, mutta silloin se toimii toisin päin: korkeaa älyllistä ja moraalista tasoa muka edustavat bolševikit hukkuivat raa’an massan tuhotulvaan. Läntinen, saksalainen filosofia madaltui aasialaiseksi barbariaksi.

Tämä tulkinta ei vakuuta minua lainkaan ja luulen, että jokainen, joka vaivautuu tutkimaan Leninin ja Stalinin kirjoituksia, ymmärtää ennen pitkää, että barbaria oli koko touhuun sisään rakennettu.

Toki voidaan ajatella ja on ajateltu, että barbaarisessa ympäristössä oli toimittava barbaarisin keinoin, kuten Pietari Suuri aikoinaan.

Mielestäni tässä suuresti liioitellaan talonpoikien barbaarisuutta. Se on toki marxilainen perinne, jota myös esimerkiksi Maksim Gorki innokkaasti sovelsi päästäkseen siitä kognitiivisesta dissonanssista, joka näyttää olleen hänelle todellinen taakka.

Olipa asia Venäjän historiassa miten tahansa, Euroopan historiassa barbaarit jyräsivät kerran alleen sivilisaation ja siellä, missä olivat kerran kukoistanut hengenviljely ja hienostuneet tavat, vallitsi heidän jälkeensä pimeys ja raakuus.

Syiden ja seurausten vyyhtiä on kautta aikojen yritetty selvittää ad nauseam. En pidä todennäköisenä, että yhtä selkeätä, riittävää syytä edes on olemassa. Joka tapauksessa Rooman valtakunnassa oli aikalaisten havaintojen mukaan tapahtumassa tapojen rappeutumisen prosessi.

Rappeutuminen näkyi ennen muuta mukavuudenhaluna itsensä hemmotteluna. Nykykielellä voisi sanoa, että vallalle pääsivät nuo paljon puhutut pehmeät arvot, eli siis yleinen lujuuden puute.

Tätä suuntausta sukupuolitettiin aikoinaan ja se leimattiin naiselliseksi, mikä tuskin oli virheellistä. Toki myös miesten naisistuminen oli mahdollista ja sitä paitsi saattoi tapahtua nopeastikin.

Titus Liviuksen historiassa (Ab urbe condita, XXIII kirja) kerrotaan, miten Hannibalin voittamattomat puunilaissoturit rappeutuivat vuodessa päästyään lepäämään Capuaan, jossa heillä oli ylen määrin ruokaa, juomaa ja ilotyttöjä.

Kai tämäkin sitten oli mahdollista, kun arvovaltainen historioitsija niin kertoo. Vähintäänkin oli mahdollista uskoa siihen.

Hannibal ja hänen veljensä taistelivat roomalaisia vastaan asein ja lopulta epäonnistuivat. Barbaarit valtasivat Rooman vasta myöhemmin ja on ilmeistä, että merkittävässä määrin tämä tapahtui rauhanomaista tietä.

Rooma tarvitsi sotilaita ja niitä oli tarjolla barbaariheimojen parista. Rooma elätti proletariaattia, joka itse asiassa oli tarpeetonta ainesta, joka ei tuottanut mitään eikä oikeastaan voinutkaan, kun halpatuonti teki sen työn kannattamattomaksi.

Siunattu kansainvälinen työnjako epäilemättä lisäsi yleistä hyvinvointia Välimeren piirissä ja kauempanakin, mutta Rooman oman tuotannon se tuhosi ja tietyssä vaiheessa se sitten oli taantunut barbaarien tasolle.

Tiedän, että joku kiiruhtaa tässä kertomaan, ettei Rooma rappeutunut, eikä oikeastaan edes tuhoutunutkaan, mutta tämä kuuluu lähinnä sofismien piiriin.

Aikalaiset joka tapauksessa näkivät ongelman olevan yleisessä pehmenemisessä ja effeminoitumisessa. Vanha hyveen eli miehuuden (virtus) kunnioittaminen ja tavoittelu jäi barbaarien huoleksi.

Peregrine Horden ja Nicholas Purcell ovat kirjoittaneet idealtaan kiinnostavan kirjan The Corrupting Sea. A Study of  Mediterranen History (Blackwell, 2000, 761 s.).

Kirjan mottona on Platonin lausuma ajatus siitä, että hyvin hallitun kaupunkivaltion olisi sijaittava kaukana merestä, joka on paheen opettaja.

En ole vielä ehtinyt kunnolla tutustumaan kirjaan, mutta aion tehdä sen lähiaikoina Välimeren rannalla, mikä toivottavasti edesauttaa sen ymmärtämistä.

Meren rappeuttava vaikutus on sinänsä varsin ymmärrettävä. Meri merkitsi kauppaa ja sen mukana petosta, ylellisyyttä ja kosmopolitismia, joista Ateena aikanaan sai runsaan osansa.

Maanviljelys sen sijaan luo yksivakaisempaa kulttuuria, jossa ei ole helppoja voittoja ja sen mukaista ylellisyyttä ja kohtuuttomuutta, jossa vanhinten sanaa ja elämänviisautta kunnioitetaan ja raaka, miehen työ on kaiken menestymisen ehto. Spartassahan elettiin kaikkea mukavuutta halveksien.

Sen kaltaisesta miljööstä lähti sekin, erään sulkavalaisen tervaskannon aforismi, että koko ikänsä hän oli rehellisellä työllä pärjännyt, edes purjeita ei ollut veneeseensä pannut…

Kaupunkielämä sen sijaan suorastaan kehottaa keplotteluun ja hulluhan se on, joka siellä enemmän raataa, kuin tarvitaan. Tämä ainakin oli se vanha käsitys.

Mutta siihen kysymykseen, kuka voittaa kulttuurisesti kenet, on pakko tähänastisen kokemuksen perusteella vastata, että kaupunki voittaa aina, siis kulttuurisesti.

Naiset eivät kaupunkeja rakenna, mutta vallitsevat kyllä niiden kulttuuria, johon kylpylät, ravintolat ja kaikenlainen hemmottelu kuuluu olennaisena osana.

Suomi kävi aikoinaan sotia agraarisena maana. Muistan vielä itse tuon ajan. Harva pystyi silloin vielä kuvittelemaan kaupungistumisen nopeutta ja sen mukanaan tuomaa kulttuurivallankumousta.

Jälkimmäinen oli epäilemättä tuontitavaraa merten takaa ja saatiin siihen aikaan vielä enimmäkseen laivoilla, mutta se tuskin olisi edes voinut tapahtua agraarisessa Suomessa, luultavasti se maan niissä osissa jäikin puolinaiseksi.

Tällä hetkellä todistamme kansainvaelluksia, joita kohtaan hyvin merkittävä poliittinen opinio on kritiikittömän myötätuntoista, vaikka kansan enemmistö ei olekaan, mutta siltähän ei kysytä.

Muuttoliikkeen seurauksena saamme hyvin voimakkaan kulttuurisen ruiskeen kaikkein primitiivisimpiä kulttuureja ja arvoja World Values Surveyn objektiivisessa mielessä.

Näyttää siltä, että vallitsee jonkinlainen lapsenomainen usko siihen, että kuten Kreikan kulttuuri valloitti Rooman, niin tässäkin tapauksessa kehittyneempi pian nostaa vähemmän kehittyneen omalle tasolleen.

Ehkäpä siis odottelemme ja kastomme kaikessa rauhassa, miten pohjoinen gynekokratia pehmentää arkaaisen kunniakulttuurin piiristä saapuvat, joista urbaanin elämän viettelykset pian tekevät aivan samojen perusarvojen kannattajia kuin kantaväestökin nykyään on.

Mutta voihan siinä käydä toisinkin.