lauantai 29. helmikuuta 2020

Musta surma ja maailman napa



Naisten ympärille kokoontuva keskiaika

Giovanni  Boccaccio, joka 1300-luvun puolivälissä kirjoitti kuuluisan Decameronensa, kertoi tarkoituksenaan olevan lohduttaa noilla lemmentarinoilla nimenomaan naisia, joilla käytännössä usein oli huonot mahdollisuudet toteuttaa itseään tuolla alalla. (suom. esim. Tammi, Kurki-kirjat 1995, 589 s.)
Tämä ei tietenkään johtunut siitä, että naisilla olisi ollut erityisiä vaikeuksia saada seksiä, päinvastoin. Erinäisistä syistä naisen seksuaalista käyttäytymistä nyt vain vahdittiin erityisen tarkoin, mikä tietenkin juontui tarpeesta pysyä selvillä siitä, kuka on kenenkin lapsi.
Itse asiassa toki naisten valta seksin alueella oli mitä melkoisin ja nuoret miehet saivat yhä uudelleen kärsiä Tantaloksen tuskia sen takia. Toki jossakin vaiheessa, kuten Boccaccio itsestään kertoo, tuska hälveni ja jäljelle jäi vain suloisen mielihyvän tunne ja kiitollisuus naissukupuolta kohtaan.
Musta surma, aikansa todellinen pandemia, sai ihmisissä aikaan erilaisia reaktioita. Toisaalta syntyivät ruoskijakulkueet, jotka katumustaan ja kurjuuttaan voivotellen vaelsivat seudulta toiselle ja anoivat luojalta armahdusta. Toisaalta syntyi hillittömyyttä, rikollisuutta ja irstautta.
Boccaccion henkilöiksi sen sijaan valikoitui seitsemän kunniallista naista, joista jokainen edusti jotakin kardinaalihyvettä ja kolme säädyllistä nuorta miestä. Yhdessä nämä vaelsivat maaseudulle ja alkoivat kukin vuorollaan kertoa tarinoitaan.
Muuan läpikäyvä teema niissä on se havainto, että naisilla on samat halut kuin miehelläkin ja mikäli se vain käy päinsä, hän pyrkii niitä myös toteuttamaan. Tässä naissukupuolen rooliin luonnostaan kuuluva oveluus sitten puhkeaa kukkaansa ja aviomiestä petetään jopa aivan hänen silmiensä edessä.
Koska ihminen on vajavainen ja syntinen olento, paljastuu, että munkit ja nunnat ovat yhtä himokkaita kuin kaikki muutkin ja saattavat tilaisuuden tullen lipsua ihanteistaan. Kukapa ei voisi? Vai heittikö joku jo sen ensimmäisen kiven?
Decameronessa on syystäkin nähty renessanssin uuden yksilöllisyyden ilmaantuminen historiaan. Nyt ei enää kirjoitettu vain sakraalisista asioista tai antiikin taruista, vaan myös täysin lihallisista nykypäivän seikoista, tosin antiikin allegorioilla ja viittauksilla usein höystettynä.
Mutta tokihan itse asiassa rakkaus ei suinkaan ole mikään uusi, saati nyt romantiikan aikakauden keksintö, vaikka mokomaa silloin tällöin näkee väitettävän. Pelkästään raamattua lukemalla oppii pian, että sen mahti oli valtava jo tuhansia vuosia sitten. Tarvittaessa antavat antiikin auktorit lisää tukea asialle.
Decamerone, joka on suomeksi luettavissa kahtenakin käännöksenä, on mainiota vastalääkettä niille tylsille historiantulkinnoille, joita saamme nykyään yhä uudelleen lukea. Niissähän menneisyyden nainen alennetaan pelkäksi objektiksi, jolla ei ole enempää kykyä kuin haluakaan ohjata itse elämäänsä.
Boccaccion luettuaan ei enää tarvitse kuvitella turhia. Suosikkini tämän alan teoksista on kuitenkin Geoffrey Chaucerin Canterburyn tarinoita (Suomentanut Toivo Lyy, WSOY 1962, 613 s.).
Chaucer on Boccaccion aikalainen ja ilmeisesti tälle suoranaisestikin velassa. Häntä on kuitenkin pidetty syvempänä psykologina eikä ole todisteita siitä, että hän olisi lainkaan edes tuntenut Decameronea.
Joka tapauksessa lukijalle jää teoksen perusteella mielikuva hyvin samanlaisesta miljööstä: toinen ryhmä miehiä ja naisia on Englannissa, toinen Italiassa, toinen pakenee ruttoa ja toinen on pyhiinvaellusmatkalla. Kuitenkin molempien tärkein mielenkiinnon kohde on sama ja se kyllä sijaitsee niin sanoakseni siellä navan alla.
Canterburyn tarinat ovat runomittaisia, mikä usein säikäyttää proosallisemmat henget pois niiden ääreltä. Tässä tapauksessa se on kuitenkin turhaa: teksti on miellyttävän sujuvaa eivätkä keinotekoiset sanat häiritse.
Chaucerin psykologiset havainnot ovat tosiaankin tarkkoja ja niiden suurena ansiona on, että niistä puuttuu myöhempien aikojen teennäisyys. On toki mahdollista, että niissä olisi ollut oman aikakautensa poliittisen korrektiuden vaikutusta, mutta sitä en pysty havaitsemaan.
Ajatelkaamme vaikkapa sitä havaintoa, että antiikin aimo urho Phoebus piti vaimoaan kaikin tavoin hyvänä, mutta kuitenkin rajoitti hänen vapauttaan joten vaimon osa oli hieman kuin häkkilinnun, joka aina kaipaa vapauteen:
Jumala tietää, ettei palvoa
mies milloinkaan voi eikä valvoa
niin naistaan, että saisi muuttumaan
sen luonteenlaadun, jonka aikanaan
on itse luonto luonut luodulleen
… Kun puhun, puhun uskottomista
miesheittiöistä, miesten omista
vioista nyt –en syytä naisia,
Kas miehet ovat irstaanlaisia,
 kun kyseessä on lemmen atriat:
he lutkain luokse innoin juoksevat,
lie oma vaimo mitä ihanin
ja uskollisin, puhdastapaisin.
Lihamme, Jumala sen kirotkoon,
on kevytmielinen: myös nautintoon
se kyllästyy ja väsyy yhtenään,
jos hyvettä on siinä hivenkään…

Ja niin kävi, että Phoebuksen vaimo otti vastaan erään omaa miestään paljon kurjemman huoripukin (sit venia verbo!). Häkkivaris kuitenkin pani muhinat merkille ja alkoi laulaa kotiin palanneelle sankarille: ”aisankannattaja, aisankannattaja!”
Siitä sitten seurasi rangaistus sekä rikolliselle, että viestin tuojalle. Jutun moraalina on, ettei kannata kaikkea tietämäänsä ruveta lavertelemaan, päättelee Chaucer, jonka ajatusmaailmalle ns. nollatoleranssi näyttää vielä olleen tuntematon.
Tarinoissa esiintyy myös merkittävä naishahmo, Bathin rouva, jolla on ollut viisi aviomiestä ja epälukuinen määrä rakastajia. Hän ilmeisesti dominoi sekä makuuhuoneessa, että muutoin kotitaloudessa ja vaatiikin, että naisten olisi saatava määrätä kaikkialla:
Kuningatar, siis kuulkaa: hallita
jokainen nainen tahtoo, vallita
aviomiestään, rakastajiaan
ja olla heidän yläpuolellaan.
Se naisen suurin halu on, jos kuolen
tai en nyt: siitä jätän teille huolen.

 
Näin kiteyttää Bathin rouvan kertomassa tarinassa totuuden muuan nuori mies, jota uhkaa teloitus, ellei hän saa selville, mitä nainen haluaa.
Kun mies ja vaimo sitten tämän mukaisesti omassa avioliitossaan vallanjaosta sopivat, saa mies vuoteessa sellaista kestitystä, ettei paremmasta väliä:
Niin elivät he mitä rakkaimmasti
ilossa ainaisessa hautaan asti-
ja Jeesus Kristus suokoon meillekin
niin nuoren, reippaan vuodetoverin
sen miehen, joka niin käy avioon

Mut lyhentää sen päivät Jeesus saa,
sen, joka vaimon valtaa vastustaa,
ja kitsaat ukot, kärkkäät rettelöön,
Jumalan rutto maahan iskeköön!

Kuten on helppo ymmärtää, määräysvalta yhteiskunnassa ei kuitenkaan lähtenyt pelkästä halusta, vaan siihen vaadittiin myös kykyä luoda elämälle asianmukaiset olosuhteet, joiden vallitessa sitten saatettiin turvallisesti jatkaa sukua ja kasvattaa lapsia.
Toki ihmiset siihenkin aikaan aina sentään halusivat kaikenlaista ja usein hairahtuivat menemään halujensa mukana vastoin järjen ja säädyllisyyden vaatimuksia. Asiaa ei silloin pidetty ansiokkaana, mutta ei sen olemassaoloakaan haluttu kieltää enää Chaucerin ja Boccaccion aikoina. Nykyäänhän tilanne on jo tainnut muuttua.
Joka tapauksessa nuo molemmat kirjat tarjoavat todellisen ensyklopedian siitä maailmasta, jossa elettiin keskiajan kallistuessa syksyynsä ja renessanssi-ihmisen ilmaantuessa maailmaan.
Eikö kaikki paras ala sairaudesta kysyy Egon Friedell omituisesti suuren Kulttuurihistoriansa alussa. Enpä tiedä, mutta sen voinee ainakin todeta, että mustan surman jälkeen eurooppalaisen kulttuurin kehitys näytti ikään kuin lähtevän lentoon. Paradoksaalisesti se ei ilmennyt niinkään ikuisten totuuksien ja luonnonlakien tutkimisessa, vaan aluksi juuri humanismina: ihmisen oman, vajavaisen olotilan tutkimisena ja tunnustamisena.
Toivotaan nyt, että tämäkin nykyinen pandemia voisi jotakin hyvää saada aikaan. Edes kunnon kirjallisuutta.

6 kommenttia:

  1. Taisipa taannoin tulla filmikin "Mitä nainen haluaa?" Enpä hoksannut, että se oli suora viittaus Bathin rouvan tarinaan.

    VastaaPoista
  2. Chaucer ja Boccaccio. Mikä onni,että saijo nuorena tutustua heidän maailmaansa, kadonneena aikana jolloin vielä käännettiin hyviä kirjoja - eikä kaiken maailman sontaa kansien välissä ja jossa miehetkin niitä lukivat.

    VastaaPoista
  3. Liikkuessaan päivittäin "sisällissodan synnyttäjän talolla" Mikko Majander kirjoitti Mauno Koiviston eläneen todeksi työmiehen unelman, mutta siirtyi pian "pelastajan talolle" toteuttamaan ulkopolitiikka joka kulkee yötä päivää käsikynkkää Strömsön kanssa. En gång kamrat, alltid kamrat.

    Minä perusmaalainen leimattiin Hesassa - ennen kuin ehdin kissaa sanoa - demariksi valtakunnan lehden etusivulla historian opettajani epäillessä minua yritettävän häpaistä!

    Miten erota synnyttäjästä?, siinäpä probleemi. Pietarissa on Kristuksen synnyttäjän kirkko. Pitääpä perehtyä.

    VastaaPoista
  4. Me jotka luimme Decameronen ja Chaucerin jo nuorena ja saimme liittää lukemamme suoraan kokemusperäiseen tietoon olemme tietysti näin vanhempana syvällisiä alan asiantuntijoita. Hymähtelin jo seitkytluvun tutkijoille, jotka kertoivat e-pillereiden saaneen aikaiseksi seksuaalisen vallankumouksen. Pyh! sanon minä. Kyllä kai se helpotti, jonkun nössömmän tytön myöntyväisyyttä, mutta eloisammat tytöt lähtivät sänkyyn olipa pillereitä tai ei. Sama koskee tätä me toota ja uutta lainsäädäntöä, missä pohditaan lakia vain suostumispeäisen seksiin, vai miten se nyt menee. Todellisessa elämässä hormoonit kuitenkin määrää ja suostuminen tulee perässä jos ehtii, läheskään aina ei ehdi.
    Puhumattakaan mitä hormonit sitten viinan kanssa saavat aikaan. Ehkä tuollainen laki toimii vihreiden miesten aikaan, joiden testot ovat roskaruoat ja bisfenolit surkastuttaneet. No niin kuin nyt tiedämme, nuo lait eivät kuitenkaan toimi senkään vertaa muiden kulttuurien edustajien kanssa. Kumminkin tasa-arvon nimissä suostumispykälää ei sovellettaisi, jos kummallakin, miehellä ja naisella olisi testoteronitasot sillä tasolla, jolla ne pitäisi olla, siis sillä tasolla joka meillä oli nuorena ennen roskaruokaa ja kemiallista häiriköintiä.

    VastaaPoista
  5. Aviollinen uskottomuus houkuttaa kaiken kokemukseni mukaan naisia paljon vähemmän kuin miehiä, mutta jos he sellaiseen rupeavat, he pystyvät salaamaan sen miehiltään käsittämättömän hyvin ja pitkään. Ja päinvastoin kuin miehet, he hyvin harvoin tuntevat siitä minkäänlaista katumusta. Jos nainen tarvitsee "omaa aikaa" tai "tilaa ajatella", hänellä on varmasti ollut jo jonkin aikaa uusi mies.

    Tuntuu, että uuspuritanismi iskee nimenomaan tällaisiin isojen poikien ja tyttöjen juttuihin, jotka kaikki kuulivat ennen jo nuorina, myönsivät sitä tai eivät. Että voisi tosiaan olla se, mihin oikeasti uskotaan ja mitä tunnetaan ja se, mitä annetaan toisten ymmärtää.

    Niinsanottu maallistuminen ei tarkoita sitä, että sallittaisiin enemmän vaan että idealistista diskurssia laajennetaan alaspäin kunnes se peittää ajatuksenkin siitä, että sen takana voisi olla jotain todellisempaa.
    Kun tämä idealismi sitten rakoilee, se nähdään pelkkänä vikana ja onnettomuutena oppimisen sijaan.

    Siksi opetetaan reagoimaan hysteerisesti kaikenlaisiin seksiin ja parinmuodostukseen liittyviin. poikkeamiin ja ikävyyksiin. Kansalainen ehdollistetaan olemaan siinä tilanteessa niin peloissaan ja pettynyt, ettei hän osaa nähdä näitä periaatteessa neutraaleina faktoina, jotka ovat sopusoinnussa koko muun biologisen maailman kanssa.

    VastaaPoista
  6. ”nykyinen pandemia voisi jotakin hyvää saada aikaan”

    Tuskinpa.

    Mustan surman aikana ei ollut TV:tä, eikä nettisomea, eikä iltalehtiä. Nykyään kaikkea tätä on olemassa ja se on hyvä juttu. Mustan surman aikana velvolliset joutuivat hautaamaan miljoonia maassa lojuvia ruumiita. Näiden velvollisten apuna oli öljyyn sekoitettu valkosipuli, jolla he hieroivat itsensä kauttaaltaan ja näin säästyivät tartunnalta. (Biosuoja).

    Nykyään on toisin kuin mustan surman aikana. On olemassa lentokoneita, on huoria, lisäksi on olemassa turismia sekä huoria ja huorittaria, jne. Mitä hyvää se saa aikaan? Saas nährä.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.