Petoksen paljastaminen
Georg Paul Hoenn,
Das Lexikon der Betrügereien aller Stände im 18.
Jahrhundert. Voltmedia s.a. 415 s.
Rehelliset
kuuluvat perivän maan, mutta aina ei tule ajatelleeksi sitä, miten uusi ilmiö
yleinen rehellisyys itse asiassa on näillä maailman turuilla ja toreilla.
Sellaiset
maailmankirjallisuuden klassikot kuin Boccaccion Decamerone tai Chaucerin
Canterburyn tarinat ovat aivan täynnä petosta. Itse asiassa joka ainoan
tarinan ytimessä on petos. Yleensä siinä narrataan hölmöä aviomiestä tai
abbedissaa tai muuta valvojaa, jotta lemmenkipeät naiset saisivat haluamansa.
Mitä
kaupankäyntiin tulee, arveli itse Aristoteles, että sellaista kauppiasta, joka ei
petkuta, voi tuskin olla edes olemassa. Latinaksihan se on: mercator sine peccamine
vix esse potest.
Tässä on aihetta
pysähtyä tuon sanan vix -tuskin kohdalle. Aristoteles ei siis pitänyt
sinänsä mahdottomana, että kauppias olisi täysin rehellinen. Sellaista ihmettä
nyt vain ei kannattanut käytännössä odottaa kohtaavansa.
Esimodernissa
yhteiskunnassa oli ja on yhä tapana, etteivät ihmiset, etenkään kauppiaat
ole yksinkertaisesti rehellisiä ja pidä kiinteitä hintoja.
Ensinnäkin suku,
klaani ja uskonto velvoittavat aivan erityiseen lojaalisuuteen ”omia” kohtaan,
mutta se ei taas koske muita, joiden petkuttaminen on itse asiassa hyväkin
asia. Kelpo basaarikauppiaalle kaupanteko on taidetta ja yhdestä ainoasta
loistavasta kaupasta hän saa hyvän mielen pitkäksi aikaa.
Jokainen tuntee
niitä sananparsia, joissa vertaillaan juutalaisen, kreikkalaisen ja armenialaisen
kykyä pettää asiakkaitaan ja toisiaan. Se, joka kykenee pettämään myös nuo muut
kaupan alalla kuuluisat kansallisuudet, nauttii erityistä arvostusta.
Entisajan
kaupankäynti vaati suurta tietomäärää oveluuden lisäksi. Joka kaupungissa oli
omat mittansa ja niiden suhteista ei kukaan ollut täysin selvillä. Tavara ei
ollut tasalaatuista, vaan yksi pari hyviä saappaita vastasi hyvinkin tusinaa
oppipoikatason tuotteita. Sana ”tusinatavara” oli vielä hyvin tunnettu
1950-luvulla, jolloin Sulkavallakin oli parhaimmillaan kai puolen kymmentä
suutaria.
Modernisaation
etenemisen myötä myös kaupanteko vähitellen rationaalistui. Kauppiaat tajusivat
itsekin, ettei petos kannattanut, mikäli halusi rikkaaksi. Siihen tarvottiin
suurta kassavirtaa ja oli, paradoksaalista kyllä, parempi myydä tuhat
kappaletta kymmenen prosentin voitolla kuin viisi kappaletta sadan prosentin voitolla.
Jotta siihen
päästäisiin, tarvittiin luottamusta. Kun sellainen oli saavutettu, ei tarvinnut
erikseen kaupata jokaista yksikköä ja vakuutella sen kelvollisuutta. Tavaran
olikin todistettava itsensä puolesta. Mikäli osoittautui, että kelpo tavaran
sekaan sujutettiin roskaa, ostajat kaikkosivat.
Muistan
1960-luvun mainoslauseista sellaisenkin kuin ”it never varies”. Sillä
taidettiin viitata johonkin viskiin, jonka kaikkia valmistuseriä siis kehuttiin
yhtä hyviksi.
Vasta joskus
1970-80-luvuilla ilmestyivät varsinaiset ”merkkitavarat”, jotka olivat ilmeinen
vastine mestarityölle. Niistä saatettiin periä moninkertainen tai jopa monikymmenkertainen
hinta normaaliin tavaraan verrattuna, koska ”brändi” oli onnistuttu myymään petkutettavalle
yleisölle. Ajatelkaamme nyt vain tuhansien eurojen hintaisia käsilaukkuja…
Mutta tässähän
tulee jo vastaan tuo kerskakulutus, conspicuous consumption. Siinähän
tavaran arvo määräytyy sen sosiaalisen hyödyn eikä muiden ominaisuuksien
mukaan. Kun liikkeellä on liikaa rahaa, keksii aina joku, miten sen saa
kerättyä pois.
Mutta tässä ei
kyse ole varsinaisesta petoksesta. Ihminenhän ymmärtää, ainakin hämärästi,
ettei hänen ostamansa hyödyke ole hintansa arvoinen esineenä, vaan ainoastaan
statussymbolina. Ja niin hän antaa riemumielin kupata itseään ja maksaa
tyhjästä.
Mutta menkäämme
siihen varsinaiseen pettämiseen, jonka eri muodoista saksalainen neuvosherra
laati vuonna 1720 sanakirjan, jossa järjestelmällisesti osoitettiin eri
ammateissa ja asemissa olevien ihmisten mahdollisuudet väärinkäyttää asemaansa.
Kirjassa myös neuvotaan keinot petoksen vastustamiseksi.
Ymmärrettävästi
lääkäreillä ja apteekkareilla oli tavattomasti keinoja väärinkäyttää
asiantuntijavaltaansa ja myydä kaikenlaista tarpeetonta ja vahingollista hätää
kärsivälle asiakkaalleen. Keinoina taistelussa väärinkäytöksiä vastaan oli
lähinnä turvautuminen muihin kollegoihin ja tämähän taitaa toimia yhäkin.
Jokainen
ammattikunta pystyi pettämään maallikkoa omalla tavallaan: nahkurit saattoivat
myydä tavallista nahkaa aitona venäläisenä juhtinahkana tai halpaa jäljennöstä
marokiinina tai karduaanina.
Tällä
ammattikunnalla oli peräti 26 erilaista tapaa pettää asiakkaitaan eikä juuri
muuta vastakainoa löytynyt, kuin takavarikoida petollisten yrittäjien tavarat
torilla.
Kannunvalajat
saattoivat sekoittaa tuoppeihinsa enemmän lyijyä tinan sekaan kuin oli
sallittu. Tätä voitiin vastustaa vertaamalla valajalle annettua tinaa kannussa
olevaan. Myös viranomaisten lyömät leimat astioissa rajoittivat
väärinkäytöksiä.
Käsityöläisten,
myllärien, tarjoilijoiden, imettäjien ja talonpoikien petokset lienevät olleet
usein näpertelyä. Myös kasvatusisät, munkit, vartijat, professorit, opiskelijat,
stipendiaatit ja imettäjät käsittelivät pieniä summia, jos kohta nekin saattoivat
suuren niukkuuden oloissa olla kullan arvoisia.
Uhrittomia
rikoksia tuskin olivat myöskään naisihmisten (Frauenzimmer) harrastamat kasvojensa
ja muiden sulojensa tehostukset (huulipuna, puuteri, nyöritykset, parfyymit,
väärennetyt korut), jotka saivat heidät näyttämään houkuttelevammilta, kuin he
oikeastaan olivatkaan. Tällaista vastaan toimivat erityisesti moraalisaarnat ja
niistä oli erityisesti mainittava M. Schumannin erinomainen traktaatti
kauneuspilkuista.
Sen sijaan
erilaiset luottamusmiehet, hoviministerit, hankkijat ja salaneuvokset olivat
usein paljon vartijoina ja heidän paljastamisensa jäi ruhtinaiden tehtäväksi.
Siinä tarvittiin jumalanpelon istuttamista virkamiehiin ja oli myös hyödyksi,
jos ruhtinas otti säännöllisesti vastaan myös alamaisiaan, joilla oli
valituksia esitettävänään.
Myös
journalistit pettivät yleisöään monella tavalla. He saattoivat esimerkiksi
kehua paheellisia kirjoja ja jättää suurten auktoriteettien erehdykset
huomiotta. He saattoivat myös antaa omien sympatioidensa ja antipatioidensa
vaikuttaa siihen, että joitakin syyttä parjattiin ja toisia kehuttiin.
Parannuskeinona
tässä saattoi olla, että annettiin oppineen ja puolueettoman miehen tarkoin
sensuroida lehdet ja puhdistaa niistä huono aines.
Kaiken kaikkiaan
maailma oli täynnä petosta ja kelmiyttä ja tiede sen paljastamiseksi ja
vaarattomaksi tekemiseksi oli nähtävästi raatimies Hoennin aikana vielä melko
voimaton. Itse kukin toki saattoi yrittää parhaansa, mutta herää kysymys, miten
mahtoi käydä ehdottoman rehelliselle ihmiselle sellaisessa ympäristössä, jossa
asioiden sujuminen ja menestys perustuivat siihen, että sääntöjä kierrettiin?
Neuvostoliitossahan
kokeiltiin 1970-luvulla sitä, että pantiin joidenkin suurten kauppojen johtajiksi
upseereita, joiden tekemiset olivat tarkassa valvonnassa. Kun he aina
noudattivat niitä epärealistisia hintoja, jotka oli ylhäältä käsin määrätty, he
onnistuivat nopeasti ajamaan surkeaan jamaan kukoistavatkin liikkeet.
Toisaalta
tiedämme, että tietyt uskonnolliset lahkot, jotka ovat korostaneet ehdottoman
rehellisyyden arvoa, ovat tuottaneet keskuudestaan menestyviä kauppiaita.
Sellainen ryhmä olivat Venäjän vanhauskoiset. Heille saattoi lainata rahaa
matalallakin korolla, koska riski sen menettämisestä oli pieni.
Petoksella on joka
tapauksessa modernissa yhteiskunnassa nykyään enää vähän käyttöä, ainakaan
jokapäiväisessä elinkeinoelämässä. Rehellisyys kannattaa monella alalla paljon
paremmin ja menestyy juuri siksi.
Luulen kuitenkin,
että raatimies Hoennin varoitukset petoksen mahdollisuudesta ovat joillakin
aloilla yhä kuranttia tavaraa.
Hartwig Frischin Euroopan kulttuurihistorian mukaan puritaanit ja kveekarit aloittivat Euroopassa 1600-luvulla ns. hyvän kauppiastavan.
VastaaPoistaKerrotaan, että Hansaliiton alkuperäinen tarkoitus oli myös suojata asiakkaita häikäilemättömiltä kauppiailta ja petoksilta. Tiedä sitten.
Skandinaviassa ja kai Saksassakin vaihtorahat voi ottaa laskematta, mutta ei Italiassa.
MafH
Ennen muinoin oli esim. kauppaopistoissa ja osuusliikkeiden koulutuksessa tärkeällä sijalla oppiaine nimeltä tavaraoppi. Etenkin vanhat alan oppikirjat ovat erinomaisen kiintoisaa ja yleissivistävää luettavaa. Niissä selostettiin kaikenlaisten tavaroiden, raaka-aineiden ja tuotteitten ominaisuuksia asiallisen selkeästi ja "maallikolle" käsitettävällä tavalla.
VastaaPoistaLueskelen tällaisia opuksia oikein mielelläni (harmi ettei niitä enää tehdä; internetin sekalainen ja epätasalaatuinen aines tietysti on niiden korvikkeena).
Nuorena hieman ihmetytti se, että vielä 30-luvulla toimitetuissa kirjoissa vilisi mitä erilaisimpien tavaralajien kohdalla varoituksia väärennöksistä. - Tosin niista osa kuuluisi nykyään vain laadun huononnuksen kategoriaan (esim. halvempien kuitujen sekoitus arvokkaisiin villaisiin pukukankaisiin) mutta sahajauhoilla jatketut elintarvikkeet eivät (yleensä) kuulune nykyajan kauppatapoihin.
"sahajauhoilla jatketut elintarvikkeet" myydään tätä nykyä joko kevyt tuotteina tai lihankorvikkeina ;-).
VastaaPoista"It never varies" on tärkeä perusnormitaso. Kun opitaan tuottamaan terveellistä maitoa tai vähemmän vaarallista viskiä tai vaikka rakentamaan takuuvarma vahvistin, koko maailma saa paremman turvallisuuden pienemmällä rahalla.
VastaaPoistaMaailman luotettavin ravintola on epäilemättä McDonalds.
Ihan täysin tasapäinen turvallisuus ei tietenkään ikuisesti ihan kaikille riitä. Viskisnobi ostaa single caskia juuri siksi, että jokainen tynnyri on vähän erilainen, ja kyllä hampurilaisenkin voi tehdä loppujen lopuksi aika monella tavalla.
Se on hyvä mittakeppi: onko NIIN nälkä, että mäkkärissäkin voisi käydä? Olen käynyt.
PoistaNyt ei pidä haukkua: ulkomailla mäkkäri on usein tasalaatuisin - ja turvallisin - lounaspaikka museoiden koluamisen tms tauoilla. Illallinen on sitten toki aivan eri asia...
PoistaMitäs sanotte Mäkkärin brändäyksen onnistumisprosentista, kun suomalainen päästelee tollasia suustaan, vaikka kotimaiset huippututkimukset sanovat asiasta 100% eriävästi viimesten 50 vuoden osalta, noin niinku terveellisyysnäkökulmasta ja kaikesta muusta tulokulmasta katsoen? Toki, onhan bigmac koukuttavan makuista. Niin on heroiinikin, ymmärtääkseni. Oi Amerikka, oi Ameriikka!
Poista"mercator sine peccamine vix esse potest."
VastaaPoistaSanoivatpä ne sen vielä ytimekkäämmin: caveat emptor.
"kerskakulutus, conspicuous consumption. Siinähän tavaran arvo määräytyy sen sosiaalisen hyödyn eikä muiden ominaisuuksien mukaan. ..Ihminenhän ymmärtää, ainakin hämärästi, ettei hänen ostamansa hyödyke ole hintansa arvoinen esineenä, vaan ainoastaan statussymbolina. Ja niin hän antaa riemumielin kupata itseään ja maksaa tyhjästä."
VastaaPoistaEikö tuossa nyt vähätellä ihmistä sosiaalisena olentona,jolle asema laumassa tai suuremassa joukossa ole keskeinen osa. Sitä voitiin tavoitella keskiaikaisen hallitsijan kaulakorulla taikka alkuasukasheimon värikkäillä sulilla tai simpukankuorilla taikka ritarikuntien suurristeillä tms. Oleellista on tuon seikan kulloisessakin sosiaalisessa ryhmässä luomassa arvonannossa tai statuksessa, silloin se on myös hintansa väärti. Pitäisin sitä osana ihmisen lajiominaisuuksia ja sen vähättelyä naiviutena.
"naisihmisten (Frauenzimmer) harrastamat kasvojensa ja muiden sulojensa tehostukset (huulipuna, puuteri, nyöritykset, parfyymit, väärennetyt korut), jotka saivat heidät näyttämään houkuttelevammilta, kuin he oikeastaan olivatkaan."
VastaaPoistaTästä Seppo O. voisi ottaa kopin ja pohtia (varsinaisen) petoksen ja tiedetyn esittämisen (esim teatteri) välistä eroa: jos molemmat osapuolet tietävät kyseessä olevan esitys, jossa esitetään jotain muuta kuin mitä "oikeasti" ollaan, onko kyseessä petos vai leikki tms sosiaalinen toimitus.
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista