maanantai 2. maaliskuuta 2020

Lurjusten ruoska


Petoksen paljastaminen

Georg Paul Hoenn, Das Lexikon der Betrügereien aller Stände im 18. Jahrhundert. Voltmedia s.a. 415 s.

Rehelliset kuuluvat perivän maan, mutta aina ei tule ajatelleeksi sitä, miten uusi ilmiö yleinen rehellisyys itse asiassa on näillä maailman turuilla ja toreilla.
Sellaiset maailmankirjallisuuden klassikot kuin Boccaccion Decamerone tai Chaucerin Canterburyn tarinat ovat aivan täynnä petosta. Itse asiassa joka ainoan tarinan ytimessä on petos. Yleensä siinä narrataan hölmöä aviomiestä tai abbedissaa tai muuta valvojaa, jotta lemmenkipeät naiset saisivat haluamansa.
Mitä kaupankäyntiin tulee, arveli itse Aristoteles, että sellaista kauppiasta, joka ei petkuta, voi tuskin olla edes olemassa. Latinaksihan se on: mercator sine peccamine vix esse potest.
Tässä on aihetta pysähtyä tuon sanan vix -tuskin kohdalle. Aristoteles ei siis pitänyt sinänsä mahdottomana, että kauppias olisi täysin rehellinen. Sellaista ihmettä nyt vain ei kannattanut käytännössä odottaa kohtaavansa.
Esimodernissa yhteiskunnassa oli ja on yhä tapana, etteivät ihmiset, etenkään kauppiaat ole yksinkertaisesti rehellisiä ja pidä kiinteitä hintoja.
Ensinnäkin suku, klaani ja uskonto velvoittavat aivan erityiseen lojaalisuuteen ”omia” kohtaan, mutta se ei taas koske muita, joiden petkuttaminen on itse asiassa hyväkin asia. Kelpo basaarikauppiaalle kaupanteko on taidetta ja yhdestä ainoasta loistavasta kaupasta hän saa hyvän mielen pitkäksi aikaa.
Jokainen tuntee niitä sananparsia, joissa vertaillaan juutalaisen, kreikkalaisen ja armenialaisen kykyä pettää asiakkaitaan ja toisiaan. Se, joka kykenee pettämään myös nuo muut kaupan alalla kuuluisat kansallisuudet, nauttii erityistä arvostusta.
Entisajan kaupankäynti vaati suurta tietomäärää oveluuden lisäksi. Joka kaupungissa oli omat mittansa ja niiden suhteista ei kukaan ollut täysin selvillä. Tavara ei ollut tasalaatuista, vaan yksi pari hyviä saappaita vastasi hyvinkin tusinaa oppipoikatason tuotteita. Sana ”tusinatavara” oli vielä hyvin tunnettu 1950-luvulla, jolloin Sulkavallakin oli parhaimmillaan kai puolen kymmentä suutaria.
Modernisaation etenemisen myötä myös kaupanteko vähitellen rationaalistui. Kauppiaat tajusivat itsekin, ettei petos kannattanut, mikäli halusi rikkaaksi. Siihen tarvottiin suurta kassavirtaa ja oli, paradoksaalista kyllä, parempi myydä tuhat kappaletta kymmenen prosentin voitolla kuin viisi kappaletta sadan prosentin voitolla.
Jotta siihen päästäisiin, tarvittiin luottamusta. Kun sellainen oli saavutettu, ei tarvinnut erikseen kaupata jokaista yksikköä ja vakuutella sen kelvollisuutta. Tavaran olikin todistettava itsensä puolesta. Mikäli osoittautui, että kelpo tavaran sekaan sujutettiin roskaa, ostajat kaikkosivat.
Muistan 1960-luvun mainoslauseista sellaisenkin kuin ”it never varies”. Sillä taidettiin viitata johonkin viskiin, jonka kaikkia valmistuseriä siis kehuttiin yhtä hyviksi.
Vasta joskus 1970-80-luvuilla ilmestyivät varsinaiset ”merkkitavarat”, jotka olivat ilmeinen vastine mestarityölle. Niistä saatettiin periä moninkertainen tai jopa monikymmenkertainen hinta normaaliin tavaraan verrattuna, koska ”brändi” oli onnistuttu myymään petkutettavalle yleisölle. Ajatelkaamme nyt vain tuhansien eurojen hintaisia käsilaukkuja…
Mutta tässähän tulee jo vastaan tuo kerskakulutus, conspicuous consumption. Siinähän tavaran arvo määräytyy sen sosiaalisen hyödyn eikä muiden ominaisuuksien mukaan. Kun liikkeellä on liikaa rahaa, keksii aina joku, miten sen saa kerättyä pois.
Mutta tässä ei kyse ole varsinaisesta petoksesta. Ihminenhän ymmärtää, ainakin hämärästi, ettei hänen ostamansa hyödyke ole hintansa arvoinen esineenä, vaan ainoastaan statussymbolina. Ja niin hän antaa riemumielin kupata itseään ja maksaa tyhjästä.
Mutta menkäämme siihen varsinaiseen pettämiseen, jonka eri muodoista saksalainen neuvosherra laati vuonna 1720 sanakirjan, jossa järjestelmällisesti osoitettiin eri ammateissa ja asemissa olevien ihmisten mahdollisuudet väärinkäyttää asemaansa. Kirjassa myös neuvotaan keinot petoksen vastustamiseksi.
Ymmärrettävästi lääkäreillä ja apteekkareilla oli tavattomasti keinoja väärinkäyttää asiantuntijavaltaansa ja myydä kaikenlaista tarpeetonta ja vahingollista hätää kärsivälle asiakkaalleen. Keinoina taistelussa väärinkäytöksiä vastaan oli lähinnä turvautuminen muihin kollegoihin ja tämähän taitaa toimia yhäkin.
Jokainen ammattikunta pystyi pettämään maallikkoa omalla tavallaan: nahkurit saattoivat myydä tavallista nahkaa aitona venäläisenä juhtinahkana tai halpaa jäljennöstä marokiinina tai karduaanina.
Tällä ammattikunnalla oli peräti 26 erilaista tapaa pettää asiakkaitaan eikä juuri muuta vastakainoa löytynyt, kuin takavarikoida petollisten yrittäjien tavarat torilla.
Kannunvalajat saattoivat sekoittaa tuoppeihinsa enemmän lyijyä tinan sekaan kuin oli sallittu. Tätä voitiin vastustaa vertaamalla valajalle annettua tinaa kannussa olevaan. Myös viranomaisten lyömät leimat astioissa rajoittivat väärinkäytöksiä.
Käsityöläisten, myllärien, tarjoilijoiden, imettäjien ja talonpoikien petokset lienevät olleet usein näpertelyä. Myös kasvatusisät, munkit, vartijat, professorit, opiskelijat, stipendiaatit ja imettäjät käsittelivät pieniä summia, jos kohta nekin saattoivat suuren niukkuuden oloissa olla kullan arvoisia.
Uhrittomia rikoksia tuskin olivat myöskään naisihmisten (Frauenzimmer) harrastamat kasvojensa ja muiden sulojensa tehostukset (huulipuna, puuteri, nyöritykset, parfyymit, väärennetyt korut), jotka saivat heidät näyttämään houkuttelevammilta, kuin he oikeastaan olivatkaan. Tällaista vastaan toimivat erityisesti moraalisaarnat ja niistä oli erityisesti mainittava M. Schumannin erinomainen traktaatti kauneuspilkuista.
Sen sijaan erilaiset luottamusmiehet, hoviministerit, hankkijat ja salaneuvokset olivat usein paljon vartijoina ja heidän paljastamisensa jäi ruhtinaiden tehtäväksi. Siinä tarvittiin jumalanpelon istuttamista virkamiehiin ja oli myös hyödyksi, jos ruhtinas otti säännöllisesti vastaan myös alamaisiaan, joilla oli valituksia esitettävänään.
Myös journalistit pettivät yleisöään monella tavalla. He saattoivat esimerkiksi kehua paheellisia kirjoja ja jättää suurten auktoriteettien erehdykset huomiotta. He saattoivat myös antaa omien sympatioidensa ja antipatioidensa vaikuttaa siihen, että joitakin syyttä parjattiin ja toisia kehuttiin.
Parannuskeinona tässä saattoi olla, että annettiin oppineen ja puolueettoman miehen tarkoin sensuroida lehdet ja puhdistaa niistä huono aines.
Kaiken kaikkiaan maailma oli täynnä petosta ja kelmiyttä ja tiede sen paljastamiseksi ja vaarattomaksi tekemiseksi oli nähtävästi raatimies Hoennin aikana vielä melko voimaton. Itse kukin toki saattoi yrittää parhaansa, mutta herää kysymys, miten mahtoi käydä ehdottoman rehelliselle ihmiselle sellaisessa ympäristössä, jossa asioiden sujuminen ja menestys perustuivat siihen, että sääntöjä kierrettiin?
Neuvostoliitossahan kokeiltiin 1970-luvulla sitä, että pantiin joidenkin suurten kauppojen johtajiksi upseereita, joiden tekemiset olivat tarkassa valvonnassa. Kun he aina noudattivat niitä epärealistisia hintoja, jotka oli ylhäältä käsin määrätty, he onnistuivat nopeasti ajamaan surkeaan jamaan kukoistavatkin liikkeet.
Toisaalta tiedämme, että tietyt uskonnolliset lahkot, jotka ovat korostaneet ehdottoman rehellisyyden arvoa, ovat tuottaneet keskuudestaan menestyviä kauppiaita. Sellainen ryhmä olivat Venäjän vanhauskoiset. Heille saattoi lainata rahaa matalallakin korolla, koska riski sen menettämisestä oli pieni.
Petoksella on joka tapauksessa modernissa yhteiskunnassa nykyään enää vähän käyttöä, ainakaan jokapäiväisessä elinkeinoelämässä. Rehellisyys kannattaa monella alalla paljon paremmin ja menestyy juuri siksi.
Luulen kuitenkin, että raatimies Hoennin varoitukset petoksen mahdollisuudesta ovat joillakin aloilla yhä kuranttia tavaraa.


10 kommenttia:

  1. Hartwig Frischin Euroopan kulttuurihistorian mukaan puritaanit ja kveekarit aloittivat Euroopassa 1600-luvulla ns. hyvän kauppiastavan.

    Kerrotaan, että Hansaliiton alkuperäinen tarkoitus oli myös suojata asiakkaita häikäilemättömiltä kauppiailta ja petoksilta. Tiedä sitten.

    Skandinaviassa ja kai Saksassakin vaihtorahat voi ottaa laskematta, mutta ei Italiassa.

    MafH

    VastaaPoista
  2. Ennen muinoin oli esim. kauppaopistoissa ja osuusliikkeiden koulutuksessa tärkeällä sijalla oppiaine nimeltä tavaraoppi. Etenkin vanhat alan oppikirjat ovat erinomaisen kiintoisaa ja yleissivistävää luettavaa. Niissä selostettiin kaikenlaisten tavaroiden, raaka-aineiden ja tuotteitten ominaisuuksia asiallisen selkeästi ja "maallikolle" käsitettävällä tavalla.
    Lueskelen tällaisia opuksia oikein mielelläni (harmi ettei niitä enää tehdä; internetin sekalainen ja epätasalaatuinen aines tietysti on niiden korvikkeena).
    Nuorena hieman ihmetytti se, että vielä 30-luvulla toimitetuissa kirjoissa vilisi mitä erilaisimpien tavaralajien kohdalla varoituksia väärennöksistä. - Tosin niista osa kuuluisi nykyään vain laadun huononnuksen kategoriaan (esim. halvempien kuitujen sekoitus arvokkaisiin villaisiin pukukankaisiin) mutta sahajauhoilla jatketut elintarvikkeet eivät (yleensä) kuulune nykyajan kauppatapoihin.

    VastaaPoista
  3. "sahajauhoilla jatketut elintarvikkeet" myydään tätä nykyä joko kevyt tuotteina tai lihankorvikkeina ;-).

    VastaaPoista
  4. "It never varies" on tärkeä perusnormitaso. Kun opitaan tuottamaan terveellistä maitoa tai vähemmän vaarallista viskiä tai vaikka rakentamaan takuuvarma vahvistin, koko maailma saa paremman turvallisuuden pienemmällä rahalla.

    Maailman luotettavin ravintola on epäilemättä McDonalds.

    Ihan täysin tasapäinen turvallisuus ei tietenkään ikuisesti ihan kaikille riitä. Viskisnobi ostaa single caskia juuri siksi, että jokainen tynnyri on vähän erilainen, ja kyllä hampurilaisenkin voi tehdä loppujen lopuksi aika monella tavalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on hyvä mittakeppi: onko NIIN nälkä, että mäkkärissäkin voisi käydä? Olen käynyt.

      Poista
    2. Nyt ei pidä haukkua: ulkomailla mäkkäri on usein tasalaatuisin - ja turvallisin - lounaspaikka museoiden koluamisen tms tauoilla. Illallinen on sitten toki aivan eri asia...

      Poista
    3. Mitäs sanotte Mäkkärin brändäyksen onnistumisprosentista, kun suomalainen päästelee tollasia suustaan, vaikka kotimaiset huippututkimukset sanovat asiasta 100% eriävästi viimesten 50 vuoden osalta, noin niinku terveellisyysnäkökulmasta ja kaikesta muusta tulokulmasta katsoen? Toki, onhan bigmac koukuttavan makuista. Niin on heroiinikin, ymmärtääkseni. Oi Amerikka, oi Ameriikka!

      Poista
  5. "mercator sine peccamine vix esse potest."

    Sanoivatpä ne sen vielä ytimekkäämmin: caveat emptor.

    VastaaPoista
  6. "kerskakulutus, conspicuous consumption. Siinähän tavaran arvo määräytyy sen sosiaalisen hyödyn eikä muiden ominaisuuksien mukaan. ..Ihminenhän ymmärtää, ainakin hämärästi, ettei hänen ostamansa hyödyke ole hintansa arvoinen esineenä, vaan ainoastaan statussymbolina. Ja niin hän antaa riemumielin kupata itseään ja maksaa tyhjästä."

    Eikö tuossa nyt vähätellä ihmistä sosiaalisena olentona,jolle asema laumassa tai suuremassa joukossa ole keskeinen osa. Sitä voitiin tavoitella keskiaikaisen hallitsijan kaulakorulla taikka alkuasukasheimon värikkäillä sulilla tai simpukankuorilla taikka ritarikuntien suurristeillä tms. Oleellista on tuon seikan kulloisessakin sosiaalisessa ryhmässä luomassa arvonannossa tai statuksessa, silloin se on myös hintansa väärti. Pitäisin sitä osana ihmisen lajiominaisuuksia ja sen vähättelyä naiviutena.

    VastaaPoista
  7. "naisihmisten (Frauenzimmer) harrastamat kasvojensa ja muiden sulojensa tehostukset (huulipuna, puuteri, nyöritykset, parfyymit, väärennetyt korut), jotka saivat heidät näyttämään houkuttelevammilta, kuin he oikeastaan olivatkaan."

    Tästä Seppo O. voisi ottaa kopin ja pohtia (varsinaisen) petoksen ja tiedetyn esittämisen (esim teatteri) välistä eroa: jos molemmat osapuolet tietävät kyseessä olevan esitys, jossa esitetään jotain muuta kuin mitä "oikeasti" ollaan, onko kyseessä petos vai leikki tms sosiaalinen toimitus.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.