lauantai 6. kesäkuuta 2020

Koronasodan pesänselvitys



Solidaarinen Suomi


Tässä maassa näyttäisi vielä löytyvän ilahduttavan paljon solidaarisuuden henkeä, ainakin mikäli se kohdistuu tarpeeksi kaukaisiin ryhmiin, kuten esimerkiksi amerikkalaisiin narkomaaneihin ja taparikollisiin ja mikäli se ei maksa mitään.
Oman maammekin vaatimattomissa puitteissa on usein ennenkin ollut kysyntää solidaarisuudelle ja saattaa sitä pian olla vieläkin.
Näyttää siltä, että lähitulevaisuudessa kyllä sitten kysytään myös, ollaanko valmiit raottamaan myös lompakkoa ja kenen lompakkoa.

Kun YH vuoden 1939 lokakuussa aloitettiin, se merkitsi tosiasiallista armeijan liikekannallepanoa. Kansantaloudelle sellainen on myrkkyä ja valtion finansseja se rasittaa kovasti. Neuvostolehdistö hekumoikin sillä ajatuksella, että kohta köyhän Suomen rahat olisivat lopussa. Niitä oli kuitenkin saatu ankaralla taloudenpidolla jonkin verran säästetyksi.

Yhteiskunnallisessa solidaarisuudessa oli meillä tuohon aikaan vielä paljon toivomisen varaa ja kun liikekannallepanon rasitus nyt kohdistui epätasaisesti yhteiskuntaluokkiin, oli odotettavissa luokkaristiriitojen kärjistymistä. Monesta perheestä joutui elättäjä lähtemään tuottamattomaan rintamapalveluun tai muuhun sotahommaan, elämään armeijan sopan ja pikkuruisten päivärahojen varassa.
Yhteiskunnallista tyytymättömyyttähän tämä mielialatarkkailun mukaan aiheutti ja se oli tähän aikaan potentiaalisesti vaarallinen asia.
Moskovassa oli vuoden 1939 sotilasoperaation skenaariota suunniteltaessa valmistauduttu tekemään siinä sivussa Suomessa vuoden 1918 kapinan revanssi Puna-armeijan tuella. Niinpä siellä luettiin vesi kielellä omien reportterien juttuja siitä, miten Suomen valtiontalous oli ennen pitkää romahtamassa liikekannallepanon kustannuksiin. Uutiset luokkaristiriitojen kärjistymisestä kertoivat ilahduttavasti, että reserviläisten ja suojeluskuntalaisten välillä oli ollut jo puukkotappeluita.
Se propagandakuva, joka lehdissä sitten joulukuun alussa esitettiin ja jonka mukaan Suomen plutokraattisen lahtarivaltion näännyttämä kansa oli aloittanut vallankumouksen, oli saanut hyvää pohjustusta.
Uutiset mahtoivat olla keksittyjä sillä suomalainen mielialatarkkailu ei tiennyt tuollaisista tappeluista mitään. Sen sijaan se kyllä tiesi niistä epäkohdista, joita oli syntynyt, kun vakinaiseen palvelukseen kutsuttujen perheet olivat usein jääneet vaille tukea. Monet joutuivat todella elämään puutteessa.
Asian merkitys ymmärrettiin ja työnantajatkin saatiin nyt mukaan maksamaan asianmukaista korvausta sotilaiden perheille. Myöhemmin, jatkosodassa tuli voimaan perheellisten sotakuukausipalkka, joka maaseudun alhaisilla mittapuilla edusti jopa melko normaalia tasoa.
Työmarkkinapolitiikassa työnantajapuoli vielä vikuroi vastaan, mutta jo talvisodan kestäessä saatiin aikaan ns. tammikuun kihlaus työehtosopimuksien hyväksyttävyydestä ja jatkosodan uhkaavina aikoina sitten jopa yleissopimus työehdoista.
Rintamamiesten, haavoittuneiden ja kaatuneiden perheet olivat kaikesta huolimatta yhä heikossa asemassa, mutta heitä pyrittiin tukemaan monin tavoin sekä valtion toimesta että vapaaehtoisesti.
Sodat olivat suuri askel kohti sosiaalivaltiota tai jopa sosialismia. Sellaisestakin voitiin jo sodan oloissa puhua ja itse asiassa myös bolševikkien keskusjohtoisen talouspolitiikan mallina oli ollut saksan sotatalous. Sosialistinen talous ja sotatalous sisälsivät samoja totalitarismin elementtejä. Asiat hoidettiin käskyttämällä eikä jätetty niitä laissez-faire-ajattelun varaan.
Sosialistiseen ja siis myös sotatalouden säännöstelyyn kuuluvat aina pulailmiöt ja pullonkaulat ja niitä opittiin hallitsemaan muun muassa eräänlaisilla puolittain vapaaehtoisilla pakkotöillä.
Esimerkiksi sadonkorjuun aikana mobilisoitiin Neuvostoliitossa vielä maan hajoamiseen saakka virastojen ja koulujen väki ulos pelloille ”perunaan”, kuten termi kuului.
Meillä on muistona menneiltä ajoilta vielä koulujen syysloma, joka aikoinaan tunnettiin perunannostoloman nimellä.
Maaseudulla ”šefit” eli kunniapäälliköt (sesonkiapulaiset) viettivät Neuvostoliitossa usein viikkokausia kylissä yrittäen saada sadon mahdollisimman nopeasti talteen. Siitä huolimatta hukkaporosentit olivat suuria, kolmenkymmenen luokkaa.
Suomessa otettiin sotien aikana käyttöön varsin samanlainen systeemi. Työvoimaa mobilisoitiin maaseudulle erilaisten järjestöjen voimin. Perustettiin Nuorten talkoot, Naisten työvalmiusliitto ja lopulta Suurtalkoot. Paikalliset yhdistykset organisoivat käytännössä työvoiman käytön.
Vapaaehtoisuuden periaate oli tietenkin hieno ja yleväkin ja sitä yritettiin kaikin mokomin ylläpitää. Samoin oli merkittävä se sosiaalinen henki, joka työssä vallitsi. Esimerkiksi sadonkorjuussa mentiin joukolla apuun vähäväkisiksi katsotuille tiloille, joiden isäntä oli usein rintamalla puolustamassa maata.
Aseveliliitto auttoi jäseniään talouden kuntoon saattamisessa ja hoitamisessa ja jopa talojen rakentamisessa. Sen toiminta paisui sangen merkittäväksi ja se oli todella suuri sosiaalisen mielen osoitus. Solidaarisuus yhdisti konkreettisesti niitä miehiä, jotka jo rintamalla olivat jakaneet samat vaarat ja vastukset.
Kommunistien kannalta tällainen instituutio oli tietenkin vaarallinen ja kiellettiin ”fasisminluontoisena” sodan jälkeen.
Vapaaehtoisuuteen liitettiin meilläkin ennen pitkää pakko. Tietyn ikäiset kansalaiset määrättiin työvelvollisiksi ja vuonna 1943 pidettiin peräti työvelvollisten kutsunnat. Pojat viettivät jopa useita kuukausia leireillä, joilla töiden lisäksi opiskeltiin, myös sotataitoja. Tytöillä oli omat leirinsä ja niiden puitteissa myös opiskeltiin uusia taitoja, jota olivat uusissa oloissa tärkeitä. Säilöminen oli yksi tällainen.
Kaiken kaikkiaan noissa sodan ajan vapaaehtoisissa ja varmaankin osittain myös pakollisissa talkootöissä on joka tapauksessa havaittavissa huomattava solidaarisuuden henki. Kun jotkut rintamalla joutuivat antamaan henkensäkin, yrittivät muut kykyjensä mukaan ainakin helpottaa heidän perheidensä asemaa. Eihän se ollut liikaa vaadittu.
On pääteltävissä, että paitsi taloudellista, tällä toiminnalla oli suuri yhteiskunnallinen merkitys. Se todisti konkreettisesti, etteivät puheet yhteisestä isänmaasta olleet pelkkiä löysiä fraaseja. Niille, jotka halusivat tehdä jotakin, talkoot eri muodoissaan tarjosivat siihen konkreettisen mahdollisuuden.
Kun nyt lukee lehtiä, törmää alinomaa siihen, että jotkut haluaisivat tavalla tai toisella auttaa niitä, jotka apua tarvitsevat, kun korona kurittaa monia yrittäjiä. Vaara on taas yhteinen, eikä kukaan pärjää tässä yksin.
Mahdollisuudet taitavat nykyään olla paljon vähäisemmät kuin pari sukupolvea sitten. Tuskin ainakaan tarvitaan valtavaa määrää koivuhalkoja liikenteen pitämiseksi käynnissä.
Vapaaehtoista ilmaistyötä tarvitaan jonkin verran vielä nytkin. Yksinäiset vanhukset ja muut unohdetut tai pikemminkin syrjään ahdistetut ovat kai kiitollisia avusta. Mutta he ovat vain pieni ryhmä, joka sitä paitsi ei nyt ole huonoimmassa asemassa.
Todellinen ongelma ovat ainakin aluksi kai ne pienyrittäjät, joiden elinkeino kaatuu valtion määräyksiin. He ovat tämän nykyisen sodan uhreja, haavoittuneita eivätkä he tarvitse almuja, vaan luvan panna bisnes taas pyörimään ja korvauksen pakollisista menetyksistään. Kaatuneiden perheet taas tarvitsevat jälleen tukea.
Ne menetykset, jotka pakollisten määräysten noudattaminen yrittäjille tuo, eivät ole korvattavissa sotakuukausipalkkaan verrattavalla järjestelyllä. Lainat ja vuokrat, hukkainvestoinnit, pilaantuvat varastot ja henkilökunnan palkat ovat myös painamassa.
Olen kuullut, että jopa vakuutusyhtiöt ovat kieltäytyneet korvaamasta yrittäjille koronan aiheuttamia vahinkoja. Ehkäpä heillä on sopimuksissaan jokin petiitillä painettu force majeure-lauseke. Kyllähän ne toki itsekin voivat suuronnettomuudessa nurin mennä. Yrittäjää heidän oman nahkansa pelastuminen tuskin lohduttaa.
Nykyisen tilanteen synnyttämiä ongelmia on vaikea hoitaa talkoilla, vaikka suurta talkoointoa tuntuisi olevan ilmassa.
Mutta tarvetta saattaa olla suurempiinkin toimiin ja jopa uhrauksiin. Kun evakot sodan jälkeen muuttivat kanta-Suomeen, oli heidät voitava jotenkin järkevästi sijoittaa yhteiskuntaan.
Vaihtoehtoina olivat lähinnä pakolaisleirit tai maan antaminen pakolaisille viljeltäväksi.
Maa oli kuitenkin jostakin otettava ja käytännössä sitä otettiin hyvin usein viljelijöiltä, jotka olivat sen itse raivanneet. Toki sivutoimiset harrastelijaviljelijät olivat ensimmäisinä tähtäimessä, mutta eihän se mihinkään riittänyt.
Kaikilla ei ollut maata, mistä ottaa ja heihin kohdistettiin omaisuudenluovutusvero, joka oli melkoinen tulonsiirto (ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Sotatalouden_rahoittaminen_Suomessa_toisen_maailmansodan_aikana ).
Normaalina rauhan aikana moinen kuppaus ei missään tapauksessa olisi mennyt läpi, mutta nyt jokainen käsitti, että yhteisen isänmaan hyväksi oli jokaisen annettava uhrinsa.
Toisilta meni henki tai omaiset, toisilta meni koti ja joiltakin molemmat. Vaikeapa siinä oli yrittää istua omaisuutensa päällä ja pitää siitä kynsin hampain kiinni. Siinähän sitä kuuluisaa uhrimieltä nyt punnittiin.
Nyt näyttää aina silloin tällöin kuuluvan sellaisiakin ääniä, että koronan tuhoamat yritykset ovat normaalin yrittäjänriskin alaisia. Jos joku menee nurin, se toki mennä joutaa. Turha on tulla yhteiskuntaa apuun huutamaan. Joku twerkkaaja nyt saattaa toki olla poikkeustapaus, onhan ala sen verran avantgardistinen.
Tässä on nyt kuitenkin kyseessä jotakin muuta kuin normaali tilanne. Monella alalla yrittäjän toiminnan loppuminen on johtunut suoraan valtiovallan määräyksistä. Kyseessä on ollut ja on sota koronaa vastaan, johon jokainen on joutunut osallistumaan halusipa tai ei.
Jopa kahdeksankymmenen vuoden takaisissa oloissa, joissa yhteiskunnallinen solidaarisuus vielä oli lapsenkengissään, kyettiin ymmärtämään, että poikkeusolojen aiheuttamat ongelmat ja tuhot on kannettava yhteisvastuullisesti. Niin myös tehtiin.
Yhteisvastuu ei tuohon aikaan tarkoittanut ulkomaiden kärsimien tappioiden korvaamista, Neuvostoliittoa lukuun ottamatta, eikä sellaista tietenkään olisi pidetty oikeudenmukaisena.
EU:n kärttämä apu ei nytkään näytä herättävän suurta innostusta, vaikka kyseessä olisi tilaisuus osoittaa valveutunutta mieltä kansainvälisen solidaarisuuden merkeissä.
Onpa kiinnostavaa nähdä, millaisia ratkaisuja hallitus nyt tekee, kun tarjolla olisi lähes loputtomasti solidaarisuuden kohteita. Olisi kovin outoa, mikäli ulkomaat osoittautuisivat suuremman huolenpidon kohteeksi kuin tämä oma, sinänsä vaatimaton maamme, joka sentään pyrkii ainakin hiilidioksidiasioissa maailman kärkiryhmään.
Pitäisikö taas ottaa käyttöön jonkin muotoinen omaisuudenluovutusvero? Minne verorahat lähetettäisiin?

20 kommenttia:

  1. Kiitos tärkeästä kirjoituksesta.

    +

    Vakuutusyhtiöistä...

    Nollassa tai miinuksella olevat korot ovat suurta myrkkyä vakuutusyhtiöille. - anglismina köytetään lyhennettä ZIRP tai NIRP - z on nolla, zero ja n on negative, alta nollan.

    Vakuutusyhtiöiden tuottovaatimuksia on yhä vaikeampi täyttää ja yhden edes keskikokoisen toimijan kriisiytyminen vaarantaa muutkin koska ne kaikki ovat kytkeytyneet toisiinsa esimerkiksi jälleenvakuutussopimusten vuoksi.

    +

    Tilanne on eräänlainen osallisten kuppaus tai "varallisuusmaksu". Saajana ei ole valtio vaan tahot jotka eivät ole tämän "veron" tarpeessa.

    Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät.

    Hajoita ja hallitse.

    VastaaPoista
  2. Jäin miettimään minne kaikki puliukot ovat meneet. Sotaveteraanien taivaaseen ehkä. "Antaako johtaja markan?" oli melkein jokapäiväinen kysely kadulla astellessa.

    Syrjäytyneet huumenuoret tulleet tilalle, joskin he eivät pyydä vaan varastavat. Hyvänä esimerkkinä Bulgarian ja lähiseutujen mustalaiset jatkavat puliukkojen ansiokasta perinnettä.

    Työvelvollisuuden voisi nykyisin kohdistaa sosiaaliturvalla siipeilijöille, joista iso osa on työhaluttomia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Perusongelma on vain huutava pula sellaisesta työstä, johon tuo porukka voitaisiin sijoittaa: tiet tekee koneet ja amattimiesten pieni porukka, metsureita ei ole enkä kyllä haluaisi itse niitä hoitoapulaiksikaan pistää. Soinivaara sen on sanonut hyvin: ennenvanhaan huononkin rengin hitaammin niittamä heinä kelpasi lehmille, mutta kuka haluaa tumpelon koodaajan?

      Poista
  3. Lisäys: Jokainen voi laskea toimeentulotuen määrän https://asiointi.kela.fi/Toimeentulotuen_internetlaskenta/alku.faces

    Kunnalta saatava täydentävä ja ehkäisevä toimeentulotuki markkoina: https://essote.fi/wp-content/uploads/sites/2/2019/02/liite_1_toimeentulotuen-soveltamiso.pdf

    Kyllä noilla pitäisi erittäin hyvin toimeentulla.

    VastaaPoista
  4. "Pitäisikö taas ottaa käyttöön jonkin muotoinen omaisuudenluovutusvero? Minne verorahat lähetettäisiin?"

    Siinäpä syksyyn kunnon poliittinen taistelu sekä sukupolvisota. Joku kirjailija sen jo näki dystopiaromaanissaan: 75 vuotta täyttäneeltä omaisuus takavarikkoon ja kansalaisoikeudet pois. Jos on elossa 76 vuotiaana, valtio pitää omaisuuden, muuten perilliset. Seuraus on ilmeinen.

    VastaaPoista
  5. Syysloma tuli kyllä joskus 90-luvulla, joten sen yhteys sota-aikaan ei ole kovin selvä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se yhteys "potunnostolomaan" on ihan selvä!

      Poista
    2. Itse olin perunannostolomilla 1950-60-luvuilla. Yhteys sota-aikaan tuntui kyllä aika selvältä.

      Poista
    3. Mutta eikös se pitänyt anoa.Ainkin itse sain varusmiespalvelun aikaan kaksi viikkoa heinänteko lomaa 80-luvun alussa kun oli sadekesä.

      Poista
  6. "kohdistuu tarpeeksi kaukaisiin ryhmiin, kuten esimerkiksi amerikkalaisiin narkomaaneihin ja taparikollisiin"

    Eiköhän se solidaarisuus kohdistu ihan tavallisiin mustiin, joita nyt USA:ssa kiistatta kohdellaan usein rasistisesti. Se, että siellä joukko narkomaaneja ja taparikollisia sekä anarkisteja käyttää mielenosoituksia hyväkseen mellakoimalla ja ryöstelemällä, ei vähennä syytä tuntea tuntea tuota solidaarisuutta tai myötätuntoa.

    Missä suhteessa tuota solidaarisuutta tai myötätuntoa on sitten syytä jakaa muun maailman, EU:n ja oman maan välillä on sitten laajempi kysymys. Oma karkea havainto kuitenkin on, että ne, jotka eivät halua Suomea ylittävää solidaarisuutta eivät kyllä omalla lompakolla halua tukea suomalaisiakaan vähäosaisia. Kyse on oman navan ja oman lompakon laaja-alaisesta puolustamisesta kaikkia muita ihmisiä vastaan, ehkä lähiperhettä lukuunottamatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljonko tuo Yhdysvaltojen mustaväestö on osoittanut solidaarisuutta suomalaisille kun maalla on ollut vaikeat ajat?

      Poista
  7. Työjärjestyksen:

    Nimetön keskustelee TAAS itsensä kanssa?

    Jos keskustelijat jotenkin nimeäisivät itsensä, ketjuja olisi helpompi seurata. Vaikka vain A, B, C, jne.

    VastaaPoista
  8. On jokin kammottava ristiriita tai sekavuustila siinä "ihan tavallisiin mustiin" kohdistuvassa "empatian ja sympatian" osoittamisessa, jossa kolmentuhannen lynkkausmielialan valtaaman etupäässä nuoren ihmisen mielenosoittajajoukko kokoontuu koronatartuntoja uhmaten ja yleisestä turvallisuudesta viis veisaten pääkaupungin pääpaikalle puhaltelemaan henkeä toisiinsa.

    Siinä ei paljoa black lives matter, eikä mikään elämä yleensäkään. Se mikä rulaa on massahysteriasta voimaantuva "negatiivinen kultti", jolle Durkheimilla on hyvä kuvaus. Siinä elpyvät ihmismielen primitiivisimmät voimat, uhriajattelun kaikki variaatiot -- ja uhriajattelun yksi kaikkein ikävimmistä alitajuisista vaikutuksista on nimenomaan se, että se johtaa omankädenoikeuteen.

    Sitä tämä maailma nyt on, ja siksi kaikki blogistinkin ansiokkaat pohdiskelut siitä miten talvisodan henki jatkui talkoohenkenä jäävät merkityksettomiksi. Ajassamme ei merkitse mikään muu kuin identifioituminen johonkin ismiin, ja siis nimenomaan vieläpä kielteisen kultin muodossa -- kaikki haluavat olla pikemminkin ja kaikilla voimillaan jotakin vastaan, ei niinkään minkään puolesta.

    Se minkä puolesta pitäisi olla on muuttunut niin ihanteelliseksi ja epärealistiseksi, ettei sitä enää pystytä järjellä käsitteellistämään, vaan on pakko puhua hyvin yleisesti, "ihmisarvo- ja -oikeusjulistuksien" megalomaanisiin yleiskäsitteisiin viittaillen, tai iskulauseitten tasolla mieltä osoittaen. Motiivina on kuitenkin yhä selvemmin viha sitä ismiä kohtaan jota joukkovoimaantuneisuuden vallassa vastustetaan. Trumppi, rasistit, perkele.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotkin tahot ovat väittäneet luovansa "me" ajatuksen turvin toimivaa yhteiskuntaa.


      Lopputulos on ollut "minä" yhteiskunta jossa luovuus on tukahdutettu ja joka ylikorostaa yksilön arvoa.

      Joku saattaa jopa luulla että lukuisista yksilöistä koostuva lauma olisi hyvä asia, mutta historiasta löytyy esimerkkejä tätä vastaan.

      Tämä on johtanut moraaliseen tyhjyyteen jossa voittaja on myös moraalisesti se joka on nopein sekä parhaat raateluhampaat omaava. Näillä ominaisuuksilla voittaa aina kapitalismissa aineellisia hyveitä.

      Tämä oli yksi piirre myös Neuvostoliiton tragedian taustalla.

      Muutkin facismia toteuttaneet järjestelmät ovat kaatuneet saman moraalisen rappion takia. Ja nykyisetkin tätä oppia tunnustavat kaatuvat samaan asiaan.

      Poista
    2. "kaikki haluavat olla pikemminkin ja kaikilla voimillaan jotakin vastaan, ei niinkään minkään puolesta. "

      Tuossa taisi Seppo O.tavoittaa hyvin aikamme toksisen piirteen: ei ole unelmia eikä tavoitteita jostain paremmasta, kun ei ole uskoa tulevaisuuteen.

      Poista
  9. Pottuja nosteltiin talkoilla ainakin yhden kyläläisen pelloilta joskus 1950-60 lukujen taitteessa. Meitä oli kolme talkoolaista samasta perheestä. Sisko oli neljäntenä ja jo sen verran iso, ettei sitä kukaan kerännyt talteen perunavakkaan.
    Kylillä oli vielä kohtalaisesti yhteishenkeä. Maalla olisi hyvin jaksanut kävellä uudenpuoleiselta kyläkoululta toiselle. Urheilukenttiä ja ainakin pallopelikenttiä oli sielläkin, mihin ei ollut rakennettu koulua.

    VastaaPoista
  10. Kävin sukulaistilalla perunannostossa enkä muistaakseni koskaan pyytänyt siihen lomaa koulusta; kävin oppikoulua 60-luvulla ja olin kauppunkilaislikka. Osallistuin muutenkin heidän auttamiseensa kaikella työllä, mitä maataloon kuuluu aina kun koululta ehdin ja varsinkin kesällä.

    Mielenkiintoisia artikkeleita kirjoitat.

    Eija

    VastaaPoista
  11. USA:ssa ainakin 20 miljoonaa palkansaajaa saa tuntuvasti suurempaa korona-ajan löyhöilykorvausta kuin mikä on heidän palkkansa. Niinpä 1. elokuuta 2020 onkin tuskallinen tilanne kun heidän on lähdettävä matalapalkkaisiin hommiin. Jos niitä edes on. Erään arvion mukaan USA menettää pysyvästi 6% kansantulostaan ja toistakymmentä miljoonaa työpaikkaa ei enää palaa takaisin. Nettotyöpaikkojen menetykset arviolta 7-10 miljoonaa.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.