perjantai 5. kesäkuuta 2020

Kuinka siinä niin kävi?



Niitä suuria kysymyksiä

Heinrich Böll, Lev Kopelev, Miksi ammuimme toisiamme. Librum 1982, 256 s. Suom. Pekka Visuri.

Vielä 1970-luvulla Neuvostoliitto oli täynnä yksikätisiä ja yksijalkaisia keski-ikäisiä miehiä. Psyykkisistä vammoista ei puhuttu, mutta lieneepä niitäkin ollut. Kuitenkaan vihaa sodanaikaista vihollista kohtaan ei yleensä ollut tunnettavissa ainakaan noin mutu-tasolla.
Muistan, miten joskus moskovalaisessa bussissa muuan mies tuli juttelemaan ja kertoi eräänlaisella pidgin-saksalla kokemuksistaan sotavankeudessa. Useamman kerran hymyssä suin toistettu ilmaus alles Dreck jäi  mieleeni ja sen taustat on helppo ymmärtää. Miljoonien sotavankien huollon järjestäminen oli toki lyhyellä tähtäimellä myös Hitlerin Saksalle mahdotonta, mutta koko asian hoitamisessa on myös selvät rikoksen tunnusmerkit.
Kuten tässäkin kirjassa todetaan, eurooppalaisen suurvallan aloittama sota tarkoituksella kokonaan hävittää toinen, oli historiassa ainutlaatuinen asia. Toki historian ennustaminen osoittautui tässäkin tapauksessa mahdottomaksi ja se oli sitä rintaman molemmin puolin.
Vihollisen tulittaminen kuuluu tietenkin sotilaan velvollisuuksiin. Se on niin sanoakseni hänen arkista työtään, eikä sitä kannattane sen enempää pohdiskella. Kiinnostavampaa on, miten koko tuo tilanne oikein pääsi syntymään. Miksi saksalaisista ja venäläisistä äkkiä tuli perivihollisia, vaikka he olivat olleet mitä parhaimpia naapureita jo kaksi ja puoli vuosisataa.
Pietari Suuren ajoista lähtien Venäjällä vallitsi tietty germanofilia ja balttilaisten paronien rinnalle tuli Katariina II:n aikana runsaasti myös talonpoikaisväestöä, niin että saksalaisten määrä oli Neuvostoliitossa jo laskettava seitsennumeroisilla luvuilla.
Lev Kopelev, hieno humanisti ja tilityskirjojen kirjoittaja (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=lev+kopelev )kertoo suorastaan innostuneensa kuultuaan Saksan hyökänneen Neuvostoliittoon. Hänen käsityksensä mukaan nyt vihdoinkin Saksan kommunistit, joiden varaan koko Komintern oli niin paljon laskenut, saisivat tilaisuutensa.
Reinin vasemmalta rannalta kotoisin oleva Böll sen sijaan sai sisältä päin nähdä, miten nuo kommunistit täyttivät nuhteettomasti niin sanotun sotilaan velvollisuutensa, vaikka eivät luopuneetkaan uskostaan. Rintamalla kaveria ei jätetä, edustipa hän mitä tahansa ajattelua.
Mutta entä tuo natsien kaamea kansanmurhapolitiikka. Kaikkihan tiesivät siitä, kuten me nyt tiedämme, eikö sen vastenmielisyys aiheuttanut reaktiota?
Tosiasia on, että sellaisista asioista niiden kaikessa irvokkuudessa tiesivät lopultakin vain harvat. Kun Kopelev, jonka tehtäviin kuului työ sotavankien parissa, näytti heille kuvia massateloituksista, ne tekivät tyrmäävän vaikutuksen.
Kopelevin työmaana oli Vapaan Saksan kansalliskomitean kanssa toimiminen. Saksan kanssa yhteistyössä taas toimi ns. Vlasovin armeija, jonka kanssa Böllillä ei kyllä ollut mitään tekemistä. Joka tapauksessa siis molemmin puolin rintamaa toimi kansallisin tunnuksin sotavangeista muodostettuja joukkoja, jotka pyrkivät vihollisvaltion –mutta ei sen kansan- tappioon.
Kummallakaan puolella menestystä ei voi pitää erinomaisena. Propagandan epäonnistuminen oli muuan asiaan vaikuttava seikka. Sen laadusta on tässä kirjassa runsaasti näytteitä. Asia on outo senkin takia, että sotavangit itse osallistuivat tuohon työhön.
Ennakkoluulot vihollista kohtaan olivat syvällä ja myös suurelta osalta aivan oikeutettuja. Tässäkin kirjassa esitetyn lehtisen mukaan nuo 91000 Stalingradissa otettua sotavankia tiesivät varmasti palaavansa omaistensa luo terveinä ja hyväkuntoisina. Itse asiassa heistä palasi vain noin 6000 henkeä.
Patriootille oli toki vaikea pala pyrkiä oman valtionsa tappioon. Böll kertoo näin joka tapauksessa ajatelleensa. Stalinismin vastustajalla, Kopelevilla tilanne oli toisenlainen, sillä tappio olisi merkinnyt myös kansan tuhoamista.
Kirjan keskustelut käytiin aivan 1980-luvun alussa ja siinä todetaan parikin kertaa, että 20 tai jopa 15 vuotta aiemmin sellainen olisi ollut mahdotonta useastakin syystä.
Nyt joka tapauksessa Venäjälläkin oli mahdollista jälleen ajatella saksalaista myös saksalaisena, erään kansan edustajana muiden joukossa. Sen olivat aikaansaaneet erinäiset Neuvostoliitossa 1950-60-luvuilla  julkaistut kirjat, muun muassa erinäiset Erich Maria Remarquen sekä myös itsensä Böllin teokset.
Böll uskoi eräänlaiseen veljeyden uskontoon, mikä ei merkinnyt kansallisuusaatteen hylkäämistä. Hän piti itseään ehdottomasti ja ensisijaisesti saksalaisena. Samaan tapaan ajatteli myös Kopelev, jonka identiteetissä venäläisyys oli ensi sijalla ja juutalaisuus vasta toisella. Ei hänenkään mielestään kansallisvaltiota mikään voinut korvata eivätkä sodan raakuudet siitä juontuneet.
Kopelev mainitsee keskustelussa alkaneensa kerätä materiaalia, joka kertoo venäläisten ja saksalaisten suhteista toisiinsa. Tällä hetkellä voikin sanoa, että eri tahot ovat keränneet sitä valtavia määriä ja julkaisseet eri yhteyksissä niin saksaksi kuin venäjäksi. Merkittävin kokoelma lienee juuri Kopelevin aloittama Wuppertaler Projekt –West-östliche Spiegelungen: https://www.kopelew-forum.de/das-wuppertaler-projekt.aspx .
Mitä saksalaisten ja venäläisten keskinäisiin suhteisiin tulee, vaikuttavat ne nyt juuri tällä hetkellä olevan erinomaiset. Saksa on läksynsä oppinut ja olisi perin juurin naiivia uskotella, että jokin AfD on uuden natsismin alkulähde.
Böll ei myöskään pidä natsismin uutta nousua mahdollisena, mutta on kyllä sen sijaan huolestunut uuden, totaalisen valtion mahdollisuudesta. Olisipa kiinnostavaa kuulla mitä hän tämän päivän tilanteesta koko läntisessä maailmassa sanoisi, jos eläisi.
Venäjällä suhde menneisyyteen on ollut ja on yhä vaikeampi kuin Saksassa. Stalinin hahmo todella kytkeytyy kovin vahvasti siihen Voittoon, jonka makeudesta nykypolvella näyttää olevan usein kovin harhainen kuva, mutta joka oli kuitenkin Venäjän kansalle välttämätön.
Joka tapauksessa militarismin nykyinen pesäke sijaitsee ilman epäilystä Venäjällä, jossa toisen maailmansodan raskasta perintöä myös käytetään häikäilemättä hyväksi sen lietsomisessa.
Kirjan tekemisen aikoina saksalaisilla näyttää vielä olleen outo käsitys siitä, että joutuminen Neuvostoliiton hyökkäyksen ja sittemmin miehityksen kohteeksi oli jollakin tavalla epäoikeudenmukainen kohtalo sinänsä.
Toki siihen kuului paljon vääryyksiä ja väkivaltaa täysin syyttömiä ihmisiä kohtaan. Niitä muuten myös Kopelev silminnäkijänä nousi vastustamaan ja joutui sen takia vaikeuksiin.
Kun nyt tämänkin kirjan tekemisestä on kulunut puoli vuosisataa, voisi olla taas kiinnostavaa koota pieni ryhmä keskustelijoita, jotka voisivat arvioida, miltä tilanne nyt näyttää. Ovatko raskaat kokemukset opettaneet puolin ja toisin ja onko saatu oppi siirtynyt uudelle sukupolvelle. Vai onko nyt paljonkin niitä ääliöitä, jotka julistavat, että koko homma voitaisiin ottaa uusiksi: možem povtorit

10 kommenttia:

  1. ”Kuinka siinä niin kävi?”

    Nykyisestä Suomen neitihallituksesta pitää päästä eroon niin nopeasti kuin suinkin mahdollista. Sitä ei tiedä millaisia poliittisia menstruaatioita sieltä tulee jatkossa.

    Neitissa Marin pääministerinä haukkui keskustan ministeriä siitä, että tämä ei osaa puhua/oratioida julkisesti ja antoi tälle raukalle 20 tuhatta euroa mainitun oratiotaidon parantamiseksi.

    Koko tilanne on ihan p:stä. Venäjäksi p. merkitsee probirkaa, пробирка.

    VastaaPoista
  2. Meillä sotatrauma oli niin vahva, että sodan jälkeen kesti kymmenen vuotta ennen kuin ensimmäinen varsinaisesti rintamamiesten kokemusta kuvaava kirja ilmestyi.

    Väinö Linna teki meillä vähän samanlaisen purkutyön kuin juuri jokin aika sitten kuollut Günter Grass ja Heinrich Böll tekivät Saksassa. Linna sai kokea korkean sotilastahon vihan, ja Saksassa asiat olivat vielä hullummin. Siellä "isänmaalliset" kansalaiset heittelivät kirjailijoita mädillä hedelmillä kun nämä uskaltautuivat julkisesti esiintymään.

    Tv-henkilödokumentissa Grass kertoi noista ajoista. Hän kertoi myös siitä miten oli onnistunut koteloimaan muististaan oman nuoruutensa episodin natsien nuorisojärjestössä. Jos valistuneen yksilön tajunnassa on tuollaista torjuntaa ja aktiivista unohtamista, kuinka on sitten keskimääräisen kansan laita.

    Nobelillahan nuo molemmat kansallisen trauman terapeutit on palkittu. Pääteoksen osoittaminen Grassin kohdalla on helpompaa -- "Peltirumpu" käyttää vaikutuskeinonaan fantasiaa, mutta kuten tiedämme, sadutkin voivat kertoa todellisuudesta paljastavammin kuin dokumentit.

    Böllin tuotannosta minua miellyttää "Biljardia puoli kymmeneltä". Siinäkin on vaikuttavinta itse kieli ja sen tapa konstruoida kuva todellisuudesta. Ehkä tämä aihe puhuttelee minua juuri nytkin.

    Böll palveli Dresdenissä, jonka britit palopommittivat maan tasalle, ja jossa sotavankina ollut amerikkalainen Kurt Vonnegut poltteli ruumiita liekinheittäjällä. Hän pelastui pommitukselta maanalaisessa "Teurastamo 5"ssa, jonka hän sitten pani oman romaaninsa nimeksi. Sekin operoi fantasialla, mutta on yhdessä saman tekijän "Äiti yö"n kanssa juuri niitä harvoja teoksia joita toisesta maailmansodasta ja natsismista kannattaa lukea jos tarkoituksena on ymmärtää enemmän ihmistä kuin sitä lasten ristiretkeä jota "sodaksi" sanotaan.

    Vonnegutia ei koskaan palkittu Nobelilla. Hän ei ollut sillä lailla poliittisesti korrekti. Muistelmateaoksensa "Kuolemaa tylympiä kohtaloista" hän aloittaa kertomalla tapaamisestaan Böllin kanssa. Kirjassa on kuva jossa herrat naureskelevat vierekkäin bussissa jossain Tukholman PEN-klubin järjestämällä kiertueella 1973.

    Naurulla on aiheensa: Böll on juuri kertonut mikä on oikea tapa ampua omaan jalkaansa jos haluaa tulla palveluskelvottomaksi ja saada vapautuksen. Ruislimpun läpi, jottei jää ruutijälkiä. Niin se käy.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Jos valistuneen yksilön tajunnassa on tuollaista torjuntaa ja aktiivista unohtamista, kuinka on sitten keskimääräisen kansan laita."

      Ihmisen kyky pettää itseään on - valitettavasti - lähes rajaton. Syykin on selvä: enemmistön minä ei hajoamatta kestä paljasta totuutta itsestään, siksi on paras sulkea silmät ja mieli. Pitkä psykoanalyysi voi auttaa, mutta herää kysymys, onko se kaiken rahan ja ajanmenon arvoista, päästä mieli selkeänä hautaan. 

      Poista
  3. Onko historioitsijoiden keskuudessa mitenkä saanut sijaa käsitys että Hitlerin Neuvostoliittoon tapahtuneen hyökkäyksen ykkösprioriteetti olisikin ollut öljy eikä Lebensraum?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Onko historioitsijoiden keskuudessa mitenkä saanut sijaa käsitys että Hitlerin Neuvostoliittoon tapahtuneen hyökkäyksen ykkösprioriteetti olisikin ollut öljy eikä Lebensraum?"

      Näin typeriä kysymyksiä voivat asettaa vain ja ainoastaan kaikenkarvaiset markukset. Historiantutkimus odottaa tyhmiä kysymyksiä. Tyhmyys ja typeryys kuuluvat eri maailmoihin.

      Poista
    2. Minä voin vasta asiallisesti: sotaa suunniteltaessa tavoitteena oli lebensraum, jota oli tarkoitus käyttää mystifioituun maanviljelykseen (Blud und boden -politiikka) osaksi slaavilaisia orjia käyttäen. Sodan ideologinen syy oli "juutalais-boshevismin" murskaaminen, välitön poliittinen tarkoitus Englannin viimeisen liittolaisen
      murskaaminen ennen kun USA ehti mukaan. Sodan alettua tärkeämmäksi tuli sotaraaka-aineet ennenmuuta öljy, joka oli Saksan akilleenkantapää. Tämä kuvaa löytyy kyllä jo vanhemmistakin kirjoista.

      Poista
  4. Työjärjestyksen:

    Nimetön keskustelee itsensä kanssa?

    Jos keskustelijat jotenkin nimeäisivät itsensä, ketjuja olisi helpompi seurata. Vaikka vain A, B, C, jne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ketjuja voi eikä seurata kun kirjoittaa kommentin vastauskenttään eikä tee uutta kommenttia.

      Poista

Kirjoita nimellä.