Queen of Scots

 

Renessanssin intohimodraama

 

Stefan Zweig, Maria Stuart. Suomentanut Elina Vaara. Gummerus 1937, 393 s.

 

Stefan Zweig oli aikansa suosituimpia populaarihistorioitsijoita ja elämänkertureita. Hänen esseekokoelmansa Ihmiskunnan tähtihetkiä lienee yhä hyvin monelle suomalaisellekin tuttu.

Tätäkin kirjaa lukiessa tulee kuitenkin yhä uudelleen mieleen, että olisi oikeastaan mahdotonta kuvitella kenenkään enää kirjoittavan samalla tavalla. Ainakaan se ei avaisi tietä suureksi kansainväliseksi tähdeksi.

Zweigin tyylilajina ei näet ole ainoastaan psykologinen draama. Hänen pyrkimyksensä päästä kuvattavansa nahkoihin on kerrassaan maaninen ja niinpä hän yhä uudelleen maalailee lukijan eteen päähenkilön syvimpiä tuntemuksia, joihin hänellä ankarasti ottaen sentään taitaa olla pääsyä korkeintaan aniharvoin.

Hieman puuduttavaksi käy toisinaan myös se superlatiivien viljely, johon kuvattavan hahmo kirjoittajan yhä uudelleen innoittaa. Niin kuusivuotias tyttönen kuin vanhuuden kynnyksellä oleva pyylevöitynyt nainen ovat aina jotakin aivan poikkeuksellista hyvässä ja pahassa.

Itse asiassa kirjoittaja ei liene tässä ihan väärässäkään. Maria Stuartista on säilynyt niin paljon lähteitä, että hänen sielunelämäänsä voidaan kyllä sondeerata pitkällekin. Toisaalta myös hänen uransa monet päätökset ovat niin hämmästyttäviä, että ne kyllä jo puhuvat puolestaan.

Kirjoittaja ei luettele lähteitään, mutta kertoo niitä olleen tavattoman paljon. Strategisesti tärkeä kokonaisuus ovat niin sanotut kasettikirjeet, jotka tässä tapauksessa viittaavat Marian epäsäätyisen puolison hopealippaaseen, jossa tämä säilytti kuningattarelta saamiaan kirjeitä ja runoja.

Maria oli kuningatar par excellence ja arvostaan hyvin tarkka ja tietoinen. Hänet kruunattiin aikoinaan myös Ranskan kuningattareksi, mutta hän ehti olla valtaistuimella vain vuoden ennen kuin hänen miehensä,  sairaalloinen nuorukainen kuoli.

Hänen ylpeytensä aiheena ja onnettomuutenaan oli, että hän katsoi olevansa myös Englannin kruunun oikeutettu perijä, vaikka ei sitä aktiivisesti havitellutkaan. Kuningatar Elisabethin oikeus kruunuun oli sitä paitsi kiistanalainen, koska häntä pidettiin äpäränä.

Skottien kuningatar -Queen of Scots- ei ollut eikä voinut olla mikään vahva hallitsija, sillä sukujen ja klaanien kilpailun ohella tuota alikehittynyttä maata hajotti myös uskonnollinen tekijä.

John Knoxin johtamat kalvinistit kantoivat synkkää vihaa katolista kuningatartaan kohtaan ja suuri osa Skotlannin lordeista kannatti heitä. Joka tapauksessa herran voideltuna kuningatar pystyi hallitsemaan ja jossakin  vaiheessa myös pääsemään kansansa suosioon.

Sinänsä Maria ei Zweigin mielestä piitannut Skotlannista tuon taivallista. Hänelle tärkeää oli hänen oma majestettisuutensa. Tässä ei sinänsä ollut mitään kovin kummallista, muistakaamme, että Englannin kruunun tunnuksena oli jo 1400-luvulta lähtien Dieu et mon droit -Jumala ja minun oikeuteni.

Ranskan kieli ja kulttuuri hallitsivat myös Marian hovia Skotlannissa.  Suurista ristiriidoista huolimatta kaikki olisi voinut sujua hyvin, ellei Mariaa olisi suistanut vallasta hänen oma, hallitsematon intohimoisuutensa.

Intohimon -tai sanoisimmeko naaraan- Mariassa herätti mitätön ja typerä poikanen, Henry Darnley, joka huomattuaan saavuttamansa aseman yritti ryhtyä isännäksi taloon, mitä asemaa äärimmäisen omahyväinen ja itsekeskeinen Maria ei suurin surminkaan suostunut aviomiehelleen sallimaan -ei nyt ainakaan tässä tapauksessa.

Tämä intohimodraama päättyi sitten aito shakespearelaisittain ja Zweig uskoo, että kirjailija saikin ainekset sekä Hamletiin että Rikhard III:een juuri Maria Stuartin tarinasta -aivan todellisesta historiasta.

Mitätön Darnley jouduttiin murhaamaan, jotta Maria pääsisi naimisiin uuden, valtavan intohimonsa kanssa ja välttyisi siltä häpeältä, että heidän lapsensa syntyisi avioliiton ulkopuolella.

Valitettavasti vain uusi ylkä oli jo tahollaan naimisissa ja murhan alkuunpanijat oli liiankin helppo löytää, vaikka jälkiä yritettiin peittää massiivisella ruutiräjäytyksellä.

Vastoin kaikkea järkeä Maria pisti yhä uudelleen päänsä silmukkaan ja menetti kannatuksen omassa maassaan. Hän pakeni Englantiin, jossa hänelle salli turvapaikan Elisabeth, jonka valtaistuinta hän itse asiassa vaati itselleen eikä ilman oikeutta.

Oleskelu Englannissa muodostui tosiasiassa vankeudeksi ja sen aikana ikuisesti lannistumaton ja kunnianhimoinen Maria sotkeutui salaliittoon, jonka tarkoituksena oli Elisabethin surmaaminen ja hänen itsensä, Marian nostaminen valtaistuimelle.

Elisabethia kirjoittaja kuvaa tuuliviirimäiseksi ja päättämättömäksi, ikuisesti kahdella tuolilla istuvaksi monarkiksi, jolla sentään oli yksi suuri hyve: hänen täkein päämääränsä oli hyödyttää omaa maataan. Maria taas pyrki hyödyttämään vain ja ainoastaan itseään ja omaa majesteettisuutaan.

Kun Marian syyllisyys oli todistettu, eikä hän suostunut anomaan armoa, oli teloitus sinänsä looginen seuraus. Juristit joutuivat kuitenkin miettimään päänsä puhki näin ennenkuulumattoman asian mahdollisuutta ja madottomuutta ja etsivät turhaan historiasta ennakkotapauksia. Hallitsijoita oli kautta aikojen murhattu, mutta heidän teloittamisensa oikeuden päätöksellä oli jotakin muuta. Maria sai nyt palvella tiennäyttäjänä koko Euroopalle.

Kaarle I, joka oli Marian omia jälkeläisiä, Ludvig XVI ja Maria Antoinette seurasivat sitten aikanaan perässä ja jopa Ipatjevin kellariin raahatut Romanovit tapettiin jonkinlaisen irvokkaan tuomion perusteella, jonka pyöveli taisi ladella omasta päästään. Eihän ihmisiä noin vain murhata sovi.

Maria sentään mestattiin kuningattaren arvolle sopivasti, linnan salissa ja juhlapuvussa. Katolista rippiä hänelle ei kuitenkaan suotu eikä ilmeisesti myöskään viimeistä voitelua. Pyöveli ei ollut tehtävänsä mittainen ja sai pään irtoamaan vasta kolmannella iskulla. Sen huulet liikkuivat vielä neljännestunnin.

Marian mestaus teki hänen pojastaan Jaakko VI:sta Skotlannin kuninkaan ja sittemmin myös Englannin kuninkaan Jaakko I:n nimellä. Katolisten valtojen taholta se aiheutti suuren reaktion ja jopa itse kuuluisa Suuri Armada (Invincible Armada) lähetettiin rankaisemaan Englannin kerettiläistä kuningatarta.

Elisabeth, kuultuaan mestauksesta, sai hysteerisen kohtauksen ja yritti vierittää syyn asiasta niille, jotka olivat täyttäneet hänen kuninkaallisia määräyksiään. Hän lienee ollut ainoa, joka uskoi, ettei ollut määrännyt teloitusta arvioi Zweig.

Mariasta jäi historiaan legenda, jota on hyödynnetty monissa kirjoissa ja näytelmissä. Olihan sille totisesti aineksiakin: Suurpolitiikka, korkea-arvoiset henkilöt, uskonto, rakkaus, väkivalta…  Ellei tarina olisi tosi, sitä kai harva uskoisi. Zweigin monet pohdinnat saattavat olla spekulaatiota, mutta kyllähän aihe siihenkin inspiroi.

What do you want to do ?

New mail