Hyvää lukemista pyhiksi

 

What do you want to do ?

New mail

Lyhyehköä proosaa

 

Ljudmila Ulitskaja, Köyhiä sukulaisia. Suomentanut Arja Pikkupeura. Siltala 2019, 187 s.

Joni Skiftesvik, Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja. WSOY 1997, 235 s.

 

Ljudmila Ulitskaja kuuluu tämänhetkisen venäläisen kirjallisuuden tunnetuimpiin nimiin. Hän on myös profiloitunut Putinin kriitikkona. Tässä niteessä ilmestyneet Köyhiä sukulaisia ja Sonetška julkaistiin alun perin vuosina 1993 ja 1992.

Julkaisemisajankohta sijoittuu siihen kurjuuden alhoon, johon Venäjä vaipui kommunismin romahtaessa. Se tietenkin heijastuu sekä aineellisiin olosuhteisiin että mielenmaisemaan. Lisämausteena on juutalaisuus ja tätä kansanryhmää kuvaavat tarinathan ovat perinteisestikin sisältäneet tiettyä eksotiikkaa ja kummallisia tyyppejä.

En rupea miettimään, muistuttavatko nämä kertomukset enemmän Babelin vai Buninin traditiosta vai vallan jostakin muusta. Totean nyt ainakin sen, että niiden täyteen ladattu seksuaalisuus olisi ollut mahdotonta vielä muutamaa vuotta ennen niiden ilmestymistä eli siis neuvostokirjallisuudessa.

Entä olisivatko ne voineet ilmestyä esimerkiksi 2010-luvun Suomessa ilman jo hankittua kuuluisuuttaan? En tunne kaunokirjallisuuden kenttää, mutta voin kuvitella, miten meikäläisten lehtien kulttuuriosastot olisivat  niitä käsitelleet.

Sangen virkistävää on joka tapauksessa se, ettei niissä ole sitä tympeää opettavaisuutta ja ennalta arvattavaa uhrien ja konnien kavalkadia, joka on tyypillistä sille kirjallisuudenlajille, jossa nykyisen terminologian mukaan vallitsee naisnäkökulma ja joka kiitetyiltä kirjoilta ilmeisesti vaaditaan.

Ulitskajan Sonetška on esimerkki miestään palvovasta sankarittaresta, joka sallii tälle mielihyvin suhteen perheessä asuvaan lastenkotilapseen, jonka kauneutta mies ei väsy ihailemaan.

Tyttönen puolestaan ei ole mikään avuton uhri, vaan oman taustansa mukaisesti suhtautuu tilanteeseen hyvin myönteisesti. Hän ehdottaa seksiä suorasukaisesti ”Yksi varvi vaan ja nopeasti!”, mikä saattaa miehestä kenties tuntua hieman loukkaavalta, mutta upeata nyt ainakin on, että myös vanhan pukin rakkauden tarvetta tyydytetään. Onhan se ihan todellinen asia sekin.

Ulitskajan muutkin hahmot ovat ilmeisen poikkeuksellisia ja miksipä sellaisia ei saisikaan esittää? Eihän kirjallisuuden pidä mitään moraalisaarnaa olla. Elämästä se kyllä yleensä yrittää jotakin tärkeää sanoa ja minun mielestäni se tässä tapauksessa tarkoittaa juuri sen hyväksymistä, että meitä ihmisiä nyt tässä maailmassa riittää joka junaan.

 Eipä siis kiirehditä luomaan simppeliä ja opettavaista draamaa, kuten Sonetškan ja hänen perheensä touhuja tarkastelevat kylän akat mielellään tekisivät.

Vanha äijä -joka on herkkä taitelijasielu- kuukahtaa sitten niin sanotusti pukille, mikä ei ole lainkaan hullumpi lähtö, kuten ambulanssimiehet syystäkin toteavat.

 

Joni Skiftesvik tunnetaan pohjoisen ja etenkin meren kirjailijana. Se kuva ainakin minulle on jäänyt.

Nämä novellit ovat mukaansa vetäviä ja joku taisi nimittää niitä myös oveliksi. Sellaisia ne ovatkin: yhtäkkiä kaikki valkenee lukijalle ja koko riipaiseva tragedia paljastuu koko kaameudessaan, kuten niminovellissa. Huikeat komediat paljastuvat myös yllättäen.

Myös tarinat mereltä, moottoriveneen kohtalosta kovassa kelissä rannan kivikoissa suorastaan maistuu ihan aidolta, kuten myös kuvaukset rannoilta, kalastuksen ja sataman maailmasta.

Kertomus onnettomasta sahatyöläisestä ja työnantajan ja tohelon työntekijän välisestä toisensa ohi puhumisesta on kaikessa absurdisuudessaan aivan hykerryttävän herkullinen.

Aivan toiseen maailmaan päästään niissä novelleissa, joissa sankarit ovat niin sanotusti yhteiskunnan kermaa. Lukija hätkähtää pahemman kerran, kun korkean tason virkamies siirtyykin surkeasta matkustajakodista yhtäkkiä tapaamaan alivaltiosihteeriä tai kun miehet kansainvälisessä kongressissa eivät ymmärrä koko touhusta yhtään mitään siihen saakka, kunnes yhtäkkiä löytävätkin sattumalta niin sanotun markkinaraon.

Sen jälkeen he sitten pääsevät ylpeilemään suuresta saavutuksesta, joka mukamas syntyi vasta valtavan väännön jälkeen, kuinkas muuten. Kyllä tämä kuvaus saattaisi olla ihan tositarina 1980-luvulta.

Ehkäpä näitä ei kannata sen enempää selostella. Tulipahan nyt pantua paperille, kun on kerran tullut luettuakin. Harmi on, jos nämäkin tykkänään unohtuvat tässä kirjatulvassa. Hyviä kirjoja nämä ovat.