Mitä ne meistä ajattelevat?

 

Ulkomaalaisia

 

Herman Koch, Suomen päivät. Suomentanut Antero Helasvuo. Siltala 2020, 328 s. Tim Walker, Lost in Suomi. Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia. Suomentanut Maija Kauhanen. S&S 2016, 206 s.

 

Näitä kahta kirjaa ei yhdistä oikeastaan paljon mikään muu kuin se, että molempien kirjoittajat ovat ulkomaalaisia ja että niissä kerrotaan ainakin jotakin Suomesta.

Herman Koch on alankomaalainen ja kotimaassaan jonkinlainen julkkis. Hän on tuottelias kirjailija, jonka eräs teos on käännetty peräti 21 kielelle. Suomeksi häneltä on ilmestynyt viisi kirjaa.

En tunne lainkaan hänen muuta tuotantoaan, mutta käsillä oleva teos, joka on ilmestynyt myös hollanniksi tuntuu vavistavan sitä mielikuvaa, jonka wikipedia antaa Kochin kirjoittajanlaadusta: hänen henkilönsä ovat usein epämiellyttäviä ja teemat, sanosinko karheita vai olisiko karkeus osuvampi ja normaalimpi sana.

Itse asiassa tämä kirjakin on ennen muuta egotrippi, paluu lähes viidenkymmenen vuoden taa, kun sopeutumaton nuori mies etsi paikkaa ja merkitystä elämälleen. Samaa hän näyttää tekevän yhä ja tuolloinen äidin kuolema ja isän uusi nainen ovat asioita, joiden yli neuroottinen kirjoittaja ei näytä päässeen vieläkään.

Psyyken lukkoja avataan alkoholilla, jota jo aivan nuorena kuluu huimia määriä. Tavallaan kirjoittaja sentään joka tapauksessa pysyy pinnalla samaan aikaan kun väkevät huumeet tekevät monesta muusta raunion.

Puoli vuotta jossakin Lieksan takana on epäilemättä nuorella iällä muuan merkittävä kokemus ja pysähtymisen paikka yhdeksäntoistavuotiaalle pojalle. Traktorihommat opitaan ja kirjoittaja kertoo jopa toimineensa metsurina, huolimatta ilmeisestä soveltumattomuudestaan sille alalle.

Suomi on tietenkin vain taustaa egotrippaajalle, muuan pysäkki matkalla kohti aikuistumista, joka on yhä pahasti kesken. Viinaa Suomessa ainakin menee suhteellisen vähän, tyttöjä toki löytyy sieltäkin, onhan ulkomaalainen sentään aina ulkomaalainen.

Paikallisia kummallisuuksia toki riittää. Vuonna 1973 Suomi oli paljon kauempana Hollannista kuin nyt. Yhteiseksi kieleksi löytyi joskus äärimmäisen kurja englanti, elekieli toimi usein paremmin ja suomeakin tuli opituksi. Valtavat hyttysparvet, saunominen, tanssit, autiot tiet ja pitkät etäisyydet luovat oman tunnelmansa ja palauttavat muistoja sitten myöhemmin.

En oikeastaan huomaa pätevää syytä siihen, miksi juuri Suomi on sekä kirjan alku- että lopputeemana. Paluu Suomeen kolmannella vuosituhannella tuo mieleen muistumia, sen jälkeen kun kirjassa välillä on seikkailtu Amerikassa ja ympäri Eurooppaa.

Kuitenkin se varsinainen kertomus liittyy aivan toisenlaiseen maailmaan: suhteeseen vanhempiin ja naissuhteisiin, väkivaltaan, keskenkasvuiseksi jäämiseen ja sen parantelemiseen nuorella geneverillä tai muilla vastaavilla aineilla.

Suomi on tässä kaikessa aivan ilmeisesti vain välisoitto, jotakin joka todella auttoi hetkeksi irrottautumaan traumaattisista muistoista, vaikka eihän itseään minnekään pakoon pääse.

Kochillekin Suomi on joskus ilmeisen koominen ympäristö, vaikka eihän hän mikään humoristi ole. Ehkäpä sitä ei ole myöskään Walker, mutta hänen kirjaansa lukiessa kyllä sai nauraa toisenkin kerran. Luulen, että amerikkalaisen on itse asiassa pakko kuvata humoristisesti sellaisia kokemuksia, joita suomalaisen vaimon ja muidenkin suomalaisten parissa sattuu.

Walkerin vaimo on hyvin ilmeisesti kelpo tyttö, ihan viimeisen päälle ja sitä paitsi puhuu hyvin sujuvaa englantia -parempaa kuin joku natiivi amerikkalainen, joka on suomalaisen vaimonsa kanssa saanut viettää useita vuosia Suomessa.

2000-luvulla suomalaisten englannin kielen taito on parantunut huimasti, mikä ei liene kenellekään uutinen. Amerikkalainen tulee sen takia ihmetelleeksi, miksi he oikeastaan haluavat ylläpitää omaa kieltään sen sijaan, että omaksuisivat tuon kansainvälisen lingua francan. Myös Kochille tulee mieleen samantapainen kysymys.

Tämä ajatus ei sentään huvita suomalaisia lainkaan. Eipä siis näytä sattuneen tielle erinäisiä neropatteja, jotka ovat halunneet nostaa englannin maamme yhdeksi viralliseksi kieleksi -vaikkapa nyt kolmanneksi, noin alkuun.

Amerikkalaisen Suomessa kohtaamat yllätykset ja kulttuurisokit ovat aika arvattavia: alastomuus saunassa, itsenäiset lapset, jotka käyvät omin päin koulussa, niukka ja koristelematon puheenparsi, se, että tarkoitetaan mitä sanotaan, ettei samaa ihmistä missään tapauksessa tervehditä monta kertaa samana päivänä, ettei toisen ihmisen läsnä ollessa tarvitse välttämättä puhua hänelle ja niin edelleen.

Kirjoittaja lainaa Richard D. Lewis-nimistä brittiä, joka on kirjoittanut kirjan nimeltä Finland, Cultural Lone Wolf, jossa tämä on kiteyttänyt: Suomalaisuuden ristiriita on, että siinä länsieurooppalaiset arvot yhdistyvät aasialaiseen kommunikaatiokulttuuriin.

No, onhan kiteytys ainakin naseva. Mitä kaikkea mahtaneekaan sisältää.

Merkittävää on myös se tavaton tyyneys ja rauhallisuus, jota edustavat vaikkapa suomalaiset poliisit. Muutenkin rauhallisuus, rauha, on jotakin erityisen suomalaista. Lomat ovat pitkiä ja silloin todella levätään. Olisi pyhäinhäväistys pakottaa suomalaista tekemään lomallaan jotakin työhön liittyvää.

Ja todellakin: onko silmitön kiihko tehdä aina vain työtä ja työtä todella jollakin tavalla hyvä asia? Ilmeisesti lepotauot ovat hieno kokemus. Tulee kyllä mieleen, että se pyhän ja arjen nivelloiminen, joka viime vuosina on meilläkin tapahtunut, on jo saattanut nyrjäyttää paikaltaan jotakin ihmiselle luonnostaan tarpeellista, joka vanhassa maailmassa oli itsestäänselvyys.

Oma lukunsa ovat päättäväiset ja itsetietoiset naiset. Suomalainen vaimo on vain yksi esimerkki ja näyttää siltä, että tuhannet ja taas tuhannet ulkomaalaiset miehet ovat saaneet tehdä saman havainnon. Päättelen tätä toki vain otannan perusteella. Mahtaakohan näillä miehillä olla yhteisenä piirteenä jonkinlainen masokismi, tulee ajatelleeksi.

Kirjoittaja on opettaja ja vakuuttaa, etteivät suomalaiset edes aavista, miten tavattoman kuuluisa heidän koululaitoksensa on ulkomailla. Tämä siitä huolimatta, että PISA-tuloksissa on menty alaspäin.

Toimiessaan itse opettajana suomalaisessa koulussa kirjoittaja voi verrata sitä amerikkalaiseen ja ymmärtää, että kaiken hypetyksen ohella täällä on tosiaan paljon hyvääkin, alkaen ihan vain välituntien rentoutumisesta kouluruokailuun ja siihen, että jokainen oppilas annostelee ruokansa eikä heitä mitään pois.

Kirjoittajalla on paljon hauskaa kerrottavaa niin lätkäkulttuurista, tarjoilijoista, hammaslääkäreistä kuin monesta muustakin asiasta.

Päällimmäiseksi jää mielikuva mentaliteettierosta, joka tekee suomalaisuudesta sentään niin erilaisen amerikkalaisuuteen verrattuna. Ei se toki välttämättä sen parempaa ole, mutta kuka uskaltaisi sanoa sen olevan huonompaa. -Toki kirjoittajan erinäiset amerikkalaiset ystävät näyttävät loukkaantuneen ajatuksesta, että heidän suurella maallaan olisi jotakin opittavaa Suomesta.

Tässä siis taas muuan sympatialla kirjotettu kirja Suomesta. Luulen, että amerikkalaisilla on siihen taipumusta.

What do you want to do ?

New mail