Pitkä matka Pohjanmaalta

 

What do you want to do ?

New mail

Miehenä Suomessa

 

Matti Mäkelä, Pitelemätön. Matti Mäkelän muistelmat. Siltala 2019, 352 s.

 

En ole lukenut juuri mitään Matti Mäkelän tekstejä. Muistan vain, että hän onnistui takavuosina nostattamaan tympeimmissä femakkopiireissä raivoa kirjallaan Kaksi vaimoa.

Provokaatio kai se olikin, ainakin kansikuvansa puolesta. Joka tapauksessa Mäkelä meni jo nuoresta pitäen sisään varsin naisistuneelle alalle, kirjallisuuden akateemiseen opiskeluun ja tutkimukseen ja naisista tuli hänelle monessa suhteessa tärkeitä.

Välistä hänestä tuntui, että koko homma on yhtä hölynpölyä ja niin sanotusti syvältä. Joka tapauksessa hän ajan mittaan siellä oppi viihtymään ja väitteli tohtoriksikin. Toki varsinainen elämäntyö tapahtui yliopiston ulkopuolella, muun muassa kirjoittajia ohjaten, ja esimerkiksi kyliin lisää elinvoimaa pumpaten.

Mäkelällä oli asioihin oma perspektiivinsä, joka itse asiassa ei ole ikäpolvelleni lainkaan harvinainen. Hän oli maatalon poika Pohjanmaalta ja sosiaalistui kyläympäristöön, josta sitten ponnisti kauemmas ja, kuten itse toteaa, huomasi päässeensä kovin, kovin kauas seurustellessaan tasavertaisena kollegana kansainvälisessä tutkijaporukassa jossakin maailman ääressä.

Asiaan kuuluu, että Mäkelän vanhemmat ja isovanhemmat olivat uskovaisia lestadiolaisia, pikkuesikoisia, jotka tietääkseni olivat kommunismiinkin taipuvaisia, vaikka kirjoittaja ei tällaisesta mainitse.

Kirjoittaja itse toki irtautui tuosta uskosta jo varhain, mutta eipä noita lähtökohtia voi noin vain riisua yltään. Niin pohjalaisuus kuin lestadiolaisuus taitaa paistaa läpi näistäkin muistelmista.

Tunnettu historioitsija Eric Hobsbawm vietti joskus vuoden Suomessa ja ihmetteli sitten eräässä kirjassaan, millaisen luokkaretken eräs hänen suomalainen naistuttavansa oli tehnyt. Tämä oli syntynyt talonpoikaisperheeseen ja työskenteli aikuisikään saakka niissä hommissa. Sen jälkeen hän muuttui intellektuelliksi ja teki kansainvälisen uran.

 Siis kaksi aivan erilaista elämää samalla ihmisellä ja vieläpä lyhyellä aikavälillä! Hobsbawmista tämä oli ilmeisestikin ihmeellistä ja niinhän sen pitäisi olla meistä kaikista. Nimenomaan Suomessa, jossa koululaitos on kattava ja tehokas ja kulttuuri on suosinut opiskelua, asia oli mahdollinen ja jopa aivan luonteva.

Muistelija alleviivaa vielä asiaa hieman faktoja venyttäen: hänen mummonsa oli allekirjoittanut vuonna 1947 syytinkisopimuksen puumerkillä. Hän oli siis lukutaidoton! No, olipa harppaus täydellisestä oppimattomuudesta kansainvälisen intelligentsijan pariin vain yhden sukupolven jälkeen!

Pitänee kyllä pilata hieman iloa sikäli, ettei kirjoitustaidottomuus, mistä tosiaan näyttää olleen kyse, merkinnyt yleensä vielä lukutaidottomuutta. Epäilemättä mummon kirjalliset harrastukset joka tapauksessa olivat olemattomat, mutta varsinaista lukutaidottomuutta ei Suomessa tuossa vaiheessa enää ollut, ainakaan täystaitoisten piirissä. Monessa muussa maassa kyllä oli.

Leivän ja naisten -siis molempien yhdessä- perässä kulkien kirjoittaja joutui ensin Pohjanmaalta Helsinkiin, sitten Kymenlaaksoon ja sieltä Turun kautta Pohjois-Karjalaan.

Siinäpä sitä tuli kierrettyä maata kirjaimellisesti ristiin rastiin ja kommentteja kotimaamme eri osista tietenkin myös esitetään tässä kirjassa. Eivät ne kovinkaan myrkyllisiä ole. Kirjoittaja kotiutui pian kollegojen piiriin ja miesporukoista tuli jopa aika läheisiä.

Naisten kanssa suhteet toki olivat tietyssä mielessä vielä läheisempiä. Kahden vaimon loukussa ei ole mitään kummallista, sehän on ollut normaali instituutio monessa kulttuuripiirissä iät ja ajat. Myös vaimon kaksi miestä oli jo 1700-luvulla normaali asetelma ylemmissä piireissä.

 Talonpoikaisella tasolla sitä kyllä kavahdettiin. Vanhan venäläisen sanonnan mukaan ei kyllä ollut niin väliä, kenen sonni oli ollut asialla, kunhan vasikka saatiin pitää. Mutta kyläyhteisössä kyse oli myös perintöoikeudesta ja aisankannattajuus hiersi pahasti lehtolasten ja aviolasten suhteita.

 Mainehan siinä myös mieheltä meni, jopa molemmin puolin. Linnankosken Pakolaiset kertoo vielä, miten moista häpeää lähdettiin koko perheen voimalla karkuun toiseen maakuntaan.

1900-luvun jälkipuoliskon oloissa seksi kyettiin jo kokonaan irrottamaan lisääntymisestä, eivätkä vanhakantaiset asenteet moniakaan enää pidätelleet. Mäkelä laskeskelee noin kuusikymmentä kaatoa, mikä on huomattavan paljon, joskaan nyt ei kai ihan huippua alfaurokselle, jonka luo lienee ollut koko ajan melkoisesti tunkua.

Noista kuudestakymmenestä parikymmentä oli ollut floppeja tai muuten noloja juttuja, joista seurasi morkkis, mutta ei ilmeisesti sen pahempaa. Tuntuu siltä, että kirjoittaja pysyi lopultakin uskollisena kahdelle vaimolleen ja sen jälkeen sitten sille yhdelle, joka oli vuorossa, kun edellisistä erottiin.

Ei tämä seksielämä sen kummallisempaa ollut. Tärkeää se toki oli, kuten alkoholin nauttiminenkin, mutta ei sentään ihan keskeisin asia elämässä, ainakaan nyt muistelijan mielestä. Tosin lienee huomioitava se, ettei seksistä yleensäkään jää oikeastaan mitään mieleen. Mitä siitä nyt sitten kirjoittaisi ja miksi?

Toki on pornokirjailijoita, mutta he ovat oma lajinsa. Seitsemääkymppiä lähestyvä mies osaa jo panna asiat järjestykseen tai sitten ei opikaan.

Elämässä tärkeää on myös terveys ja hyvinvointi. Tässä tapauksessa ajoittain kovaan kuntoon yhdistyivät ruumiin heikkoudet: sydänvika ja sokeritauti. Viikatemies kävi jo näyttäytymässä varhaisessa vaiheessa. Kuitenkin vasta maksasyöpä teki miehestä selvää ja muistelmatkin syntyivät lähtöä odotellessa -sen enempiä ruikuttamatta.

Perhe ja jälkipolvet ne kuitenkin ovat se asia, jonka takia meille on elämä annettu, sanoivatpa feministipellet sitten mitä tahansa. Lapset ja lastenlapset ovat selvästi asioita, joista kirjoittaja on hyvin ylpeä, vaikka kyllä hän aito pohjalaiseen tapaan ylpeilee paljosta muustakin.

Mikäpäs siinä, ylpeys todellisista saavutuksista on aivan kohtuullista ja jotakin aivan muuta kuin se moukkamainen oman erinomaisuuden todistelu, joka liittyy synnynnäisiin ominaisuuksiin, kuten jossakin pride-kulkueessa.

Ei kai sen pidä antaa itseä häiritä, jos erilaiset normaalista poikkeavat eli epänormaalit ihmiset tekevät keskenään mitä huvittaa. -Mutta tarvitseeko heidän hieroa sitä minun naamaani, kiteyttää kirjoittajan jälkikasvu mielestäni onnistuneesti.

Ei näytä siltä, että kirjoittaja olisi mikään miesasiamies, saati radikaali mihinkään suuntaan. Sen sijaan hän on konservatiivi ja sellaisiahan jokainen yhteiskunta tarvitsee. Se on asenne, joka ei kaipaa mitään erityisiä puolusteluja: mikäli yhteiskunnassa on kylliksi niitä, jotka pitävät kiinni siitä, mikä jo tunnetaan ja on hyväksi havaittu, vältetään todennäköisesti tekemästä niitä kaikkein pahimpia virheitä, joihin radikaalit yrittävät saada ehdottomasti kaikki mukaan ja niin pian kuin mahdollista.

Tässä maailmassahan on käynnissä loputon taistelu barbariaa vastaan. ”Alhaalta” eli vanhemman sukupolven haarovälistä nousee yhä uudelleen uusi sukupolvi, joka ei ole mitään kokenut eikä minkäänlaista sivistystä saanut. Siksi se on vaarallinen ja arvaamaton.

Jokaisen aikakauden ja sukupolven iänikuinen tehtävä on alhaalta nousevan barbaarien invaasion taltuttaminen. On kohtuullista ajatella, että vasta sitten, kun se on muutaman vuosikymmenen ajan saanut kasvatusta, koulutusta ja kokemusta, se kykenee asettumaan politiikan ja kulttuurin johtoon tavalla, joka turvaa sekä entisten saavutusten säilyttämisen, että entistä korkeammat uudet saavutukset.

Mutta rajuahan tämä ajan riento näyttää olevan nykyään. Sitä se on ollut jo puolentoista vuosisataa, mutta vasta toisen maailmansodan jälkeen kansan suuret joukot ovat todella irtautuneet vanhoista, jopa keskiaikaisista siteistä.

Se sukupolvi, joka on tuon suuren murroksen kokenut, kirjoittaa nyt muistelmiaan. Ne ovat aina kiinnostavia, mikäli kirjoittajalla on ollut kykyä ymmärtää oma historiansa laajemmassa kontekstissa. En sano, että Mäkelä olisi asiassa aivan erinomaisesti onnistunut, mutta huonominkin voisi olla.