Pikkuporvariston uusi maailma

 

Puolen vuosisadan takaa

 

Kerttu-Kaarina Suosalmi, Hyvin toimeentulevat ihmiset, Suuri suomalainen kirjakerho 1971 (1969), 284 s.

 

Kun se on tavaksi jo tullut, tarkastelen tätäkin kirjaa aikansa jäänteenä, dokumenttina. Onhan sen julkaisemisesta jo kotvanen kulunut. Omana ylioppilaskeväänäni puolen vuosisadan takaiset tapahtumat sijoittuivat ensimmäisen maailmansodan aikaan. Se tuntui silloin kaukaiselta.

Kiinnostavaa on, että kirjan julkaisuaika sijoittuu vuoteen 1969 eli se siis oli kaiketi kirjoitettu suuren kulttuurivallankumouksen huippuaikana. Eihän meillä tässä maassa toki mitään kovin merkillistä tapahtunut, mutta silti asia tuntuu maininnan arvoiselta.

Suuri kulttuurin murroshan se oli, edes keskioluen vapauttaminen ei ollut mikään pikkuaskel kansallisessa tajunnassa. Se kuului samaan sarjaan siinä suuressa prosessissa, jossa etsittiin viinistä vapautta ja alettiin suhtautua kirkkoon ja isänmaallisuuteen parhaimmillaankin alentuvan säälivästi. Se oli nopea käänne ainakin lapsesta nuoreksi varttuvan pojan silmissä. Siltä se kyllä näyttää myös ajan dokumenttien valossa.

Suosalmen romaani koostuu episodeista, joilla ei aina ole kovinkaan paljon keskinäistä yhteyttä. Taitava kirjoittaja maalaa tiheitä kuvia, joissa hetken tunnelmat tiivistyvät ja kertovat paljon myös siitä, mitä ei sanota. Hän on yhtä hyvä niin miesten kuin naistenkin kuvaajana, jos nyt uskallan sanoa.

Kyseessä ovat sanan perinteisessä mielessä hyvin toimeentulevat ihmiset, keskiluokka. Vielä ennen sotia se olikin pikkuvarakasta joukkoa. Lehtorilla oli usein kotiapulainen ja hän saattoi keskittyä omaan työhönsä ja elättää perheen, vaimo mukaan lukien. Miesten palkkatasossa asia olikin huomioitu.

Nyt lehtorilla tekee äärimmäisen tiukkaa, kun hän on innostunut ostamaan talon, uuden talon suoraan rakennuttajalta. Perhe on kasvamassa nelilapsiseksi. Samaan aikaan pitää värkätä väitöskirjaa, joka sekään ei taida olla mikään oikotie onneen, ainakaan rahallisesti. Itse asiassa siitä koituu vain kustannuksia.

Toisaalla kirjassa elää elämäänsä keski-ikäinen nainen, jolle alkoholista on tullut normaali arkipäivän ystävä. Hän yrittää kasvattaa kahta tytärtään, mies on pappina jossakin rannikolla. Toiselle tyttärelle käy sitten huonosti. Ehkäpä hän oli liian nuori ehkäisypillereitä saamaan.

Suurta dramatiikkaa liittyy vain teiniraskauden aiheuttamaan itsemurhaa, joka taitaa jäädä yritykseksi. Muuten eletään arkipäivää, jossa merkittävät asiat taitavat olla ikuisia ja aika lailla samoja kuin vaikkapa nykyään: ihmissuhteet perheessä ja sen ulkopuolella, seksi, stressi, alkoholi.

Aikuiset ovat joka tapauksessa sekä eteenpäin pyrkiviä että jopa edistyksellisiä. Väitöskirjaa värkkäävä lehtori jopa saa raivokohtauksen lukiessaan aineita, joissa on poliittisesti epäkorrekteja ajatuksia. Sen sijaan, että esittäisi argumentteja, joita hänellä tuskin  onkaan, hän yksinkertaisesti raivoaa toisin ajatteleville. Uskonto taas on yksinkertaisesti passé, vaikka muutama henkilö onkin siinä kiinni tavalla tai toisella.

Solidaarisuus vaikkapa Vietnamin edistyksellisen hallituksen kanssa on OK, mutta ei siihenkään paljoa puututa. Hieman yllättävästi epäkorrektit ja taantumukselliset ajatukset tulevat teineiltä, mutta kaiketi he ovat saaneet ne historian lehtoriltaan.

Uusi kulutusyhteiskunta ja moderni valikoima on jo saapunut. Henkilöt syövät broileria alumiinipaperista ja juovat päälle algerialaista punaviiniä. Valintamyymälä mainitaan ja rakennuksen seiniin käytetään huokoista kuitulevyä. Tupakka palaa jatkuvasti.

Kiinnostavaa kyllä, myös pessimismi on kuvassa mukana: -Etkö usko, että me ollaan maailman lähes viimeiset ihmiset, viimeiset jotka koetaan näin, nämä puut, tämä maa, tämä lumi.

Mistähän moinen alarmismi? Oliko asian taustalla Hiljainen kevät vai ydinsota? Rooman klubin raportti Kasvun rajat ilmestyi sekin vasta pari vuotta myöhemmin, 1972. Muistan, että huimaavan nopea elintason nousu ja sen aiheuttama saastuminen matkaan saattoivat tiettyä kauhistumista jo 70-luvun alussa, mutta että nyt vuonna 1969! Silloinhan öljykriisistäkään ei kukaan edes kuvitellut.

Valitettavasti tuon, ehkä sentään vain tunnelman vuoksi lausutun aforismin tausta jää kirjailijalta kertomatta. Voimme joka tapauksessa todeta, että siellä se nykymaailman tunnelma jo on. Ei se ole sen uudempaa.

Koulutetun keskiluokkaisen arki on niukkaa. Opintolainat painavat päälle ja vanhemman sukupolven apuakin tarvitaan. Naapurin ammattimiehellä, joka on vielä nuori, on sen sijaan jo valmis talo ja autokin -Simca tonni. Lehtorilla on sentään mökki ja vene pienellä perämoottorilla, mutta niiden pitäminen menee jo kipurajalle tai sen ylikin. Lehtorin niin sanottu hyvä toimeentulo on lähinnä huono vitsi.

Ohimennen vierailee kuvassa sadistinen ja hallitsemishaluinen naishahmo, äitipuoli. Sellaisia tyyppejä lienee paljon lasten- ja vanhainkodeissa ja vastaavissa paikoissa, arvelee hänen uhrinsa. Lesbosuhdekin vilahtaa. Seksi on melkoisesti läsnä koko ajan ja sen vapauttaminenhan on muuan ajan suuri trendi.

Muuten aatteet sellaisenaan ovat tässä kirjassa vähissä, se kuvaa vain arkipäivää ja lienee onnistunut asiassa hyvin päätellen sen aikanaan saamasta suuresta suosiosta. Valtion kirjallisuuspalkintokin tuli.

Kirjassa taitaa olla jokunen sellainen kohtaus uudesta elämänmuodosta, jollaisia ei aiemmasta kirjallisuudesta juuri löydä, esimerkiksi nyt kaksi naista ravintolassa ryyppäämässä yhdessä, suorastaan kännäämässä. Epäilemättä sekin oli muuan edistyksen, emansipaation merkki ja sama koskee erään naishenkilön vierailua tanssiravintolaan. Tässä ei tosin vielä mainita naisten hakua, vaikka kyllä sekin taisi jo olla todellisuutta monen ulkomaalaisen hämmästykseksi.

Kaiken kaikkiaan elämäntapa ja kulttuurinen elinympäristö ovat kirjassa jo huomattavan samanlaiset kuin ne ovat nyt, puoli vuosisataa myöhemmin. Aineellinen vaurastuminen ei ole erityisesti muuttanut keskiluokan arkipäivää.

Ehkäpä sentään harva enää tänään vetää itseään yhtä lujille kuin talon ostanut lehtori aikoinaan. Toki pätkätyöläisyys saattaa olla aivan yhtä kurjaa, mutta erilaista se on. Lehtoria oli muuten odottamassa suuri helpotus: 1970-luvun suuri inflaatio, joka todennäköisesti auttoi häntä selviämään ja asunnon arvokin lienee kasvanut aika vauhtia.

Joka tapauksessa tämän kirjan maailmassa sosiaalisen elämän kehykset ja arvot ovat jo täysin toisenlaiset kuin sodan aikana ja heti sen jälkeen, sodan edellisestä ajasta puhumatta.

Vanhojen arvojen puolesta käydään enää jälkijoukkotaisteluita, kuten kirjan historian lehtori. Edistyksellisyyteensä läkähtyvä äidinkielen lehtori sen sijaan vihaa esimerkiksi kaikkea sotaan liittyvää, mukaan lukien tuota tunnettua tarinaa Mainilan laukauksista. Mitä hän on ajatellut senkin tarinan tilalle, ei ole selvää…

Selvää on vain katkos vanhaan. Tämä on uljaan uuden maailman ensimmäisiä laadukkaita kuvauksia, joka ei kaihda katsomasta myös sen julkisivun takaiseen ankeuteen.

 

What do you want to do ?

New mail