Kuviteltua historiaa

 

What do you want to do ?

New mail

Maankielen miehet

 

Jaan Kross, Taivaankivi. Suomentanut Jouko Vanhanen. Tuglas-seura 2020, 183 s.

 

Tässä kirjassa ei oikeastaan tapahdu paljon mitään. Tarkoitan että sen juoni ei ole mitenkään kiinnostava. Ulkomaalaisen mielestä sellaista ei oikeastaan olekaan, vain pätkä historiaa ja sekin kuviteltua.

Asiaa voisi ehkä verrata siihen, miten ulkomaalaiset saattavat nähdä Tuntemattoman sotilaan. Eihän siinä kyseessä näytä olevan muuta kuin mielivaltainen -ja mieletön- pätkä sotaa. Suomalaiselle siinä sen sijaan kuvataan koko Suomen kohtalo ja vieläpä aidosti kansanomaisella tavalla.

Tämä käsillä oleva kirja, kuten Krossin teokset yleensä on myös pätkä kuviteltua historiaa, sillä menneisyyteenhän meillä on mielikuvituksen lisäksi pääsy korkeintaan vain hyvin rajoitetussa mielessä. Niinpä kirjailija herättää hahmonsa henkiin rohkeasti ja turhia kyselemättä. Näinhän teki aikoinaan Topelius ja hankki puolelleen koko kansan kiitollisuuden ja rakkauden.

Krossin henkilöt ovat todellisia, aikoinaan eläneitä hahmoja ja tässä tapauksessa myös Viron kulttuurihistorian ja virolaisuuden merkkimiehiä. Otto Wilhelm Masing kokosi viron kielen sanakirjan ja julkaisi 1820-luvulla ensimmäistä vironkielistä lehteä.  Kristjan Jaak Petersohn, nuorena kuollut kielinero taas oli ensimmäinen, joka sepitti taiderunoja viron kielellä. Hänelle on pystytetty muistomerkki Tarton tuomiokirkonmäelle.

Lisäksi kuvassa on mukana Masingin nuori italialainen vamo Cara, joka ihastuu nuoreen ylioppilaaseen, Petersohniin, joka kulkee talonpoikaispuvussa, aikakauden saksalaisten romantikkojen ja hieman myöhempien venäläisten slavofiilien tapaan. Kansa ja kansakunta, nationalismi, olivat nyt kiinnostavia.

Mutta Petersohnin talonpoikaisto on virolaista ja hänen protestinsa virolaisuuden puolesta tapahtuu aivan toisenlaisessa ympäristössä kuin noiden aidon saksalaisuuden tai venäläisyyden vaalijoiden. Virolaiset ovat oikeasti sorrettu ja syrjitty kansa, jonka kieltäkin korskea herrakansa halveksii ja yrittää estää sen pienimmätkin yritykset kohti omaa kulttuuria.

Niinpä tämäkään kertomus ei ole vain hieman pidennetty novelli kuvitellusta italialaisuuden ja virolaisuuden kohtaamisesta maaseutupappilassa joskus esimodernina aikana, vaan ennen muuta historiallinen laatukuva, jossa ohikiitävää hetkeä tarkastellaan milloin minkin historiallisen hahmon silmin. Etupäässä kaikki tapahtuu henkilöiden pään sisällä, jonne kirjailija rohkeasti asettuu.

Yhtymäkohtia Suomeen on. Petersohn on kääntänyt ja täydentänyt Gananderin Mythologia Fennican ja Masingin sanomalehden esikuvana on samanaikainen Reinhold von Beckerin Turun Wiikko-Sanomat.

Suomessakaan rahvaan kielen oikeuksista ei voinut paljon puhua, mutta toki sen asema oli eri tasolla kuin viron kielen asema Liivinmaalla. Lähettihän Suomen talonpoikaisto vanhastaan sentään edustajia valtiopäivillekin, jossa heitä palveli jo 1700-luvulla kielenkääntäjä. Suomalaisuuden ignorointi Ruotsin valtakunnassa olisi ollut epäviisasta.

Suomessa yläluokka ja koko sivistys oli ruotsinkielistä, mikä luultavasti oli pahin este yhteisen kansan sosiaaliselle nousulle. Yläluokan suhde rahvaaseen oli meillä kuitenkin perinteisesti parempi kuin Suomenlahden eteläpuolella, historiassa ja lainsäädännössähän oli merkittäviä eroja. Toki balttilaista aatelia oli tullut lahden tällekin puolelle, jossa se yritti ylläpitää tapojaan ja perinteitään.

Puuttumatta enempää siihen, miten asiat aikoinaan olivat ja millaisia eroja oli virolaisten, venäläisten, saksalaisten ja suomalaisten talonpoikien ja heidän sivistyneistöön kuuluvien ystäviensä keskinäisissä suhteissa, voidaan ainakin todeta, että virolaisten suhtautuminen kansalliseen historiaansa on juuri nyt erilaista kuin suomalaisten.

Kaikkialla kansan ystävät toki olivat aikoinaan oppia saaneita ja normaalisti myös ylempien luokkien edustajia tai ainakin niihin läheisissä suhteissa. Muutenhan se oppikin olisi jäänyt saamatta. Papiston rooli oli tässä avainasemassa ja esimerkkinä on tässä kirjassa kirkkoherra Masing.

Virossa ja Suomessa herrat ja kansa puhuivat eri kieltä ja Venäjälläkin rahvaasta erottauduttiin käyttämällä vierasta kieltä keskinäisessä kanssakäymisessä. Ei asia ihan vieras ollut Saksassakaan.

Suomessa ruotsinkielisen sivistyneistön rooli kansallisessa liikkeessä oli kuitenkin poikkeuksellisen merkittävä. Vastaavaa laajaa samaistumista yhteiseen kansaan ei Virossa voisi edes kuvitella. Siellä rahvaan kieltä vaaliva sivistyneistön edustaja oli, venäläistä sananpartta käyttäen, omien silmissä valkoinen varis ja jopa eräänlainen vihollisen agentti.

Virolaisuuden vapauttaminen ja maakansan kielen kehittäminen kulttuurikieleksi tapahtui naapurissa hiukan Suomea jäljessä. Joka tapauksessa se oli kansallisen historian muuan ehdoton kohokohta. Äidinkieli oli pyhä, kuten tässäkin kirjassa todetaan. Se taitaa olla asia, jonka arvo ymmärretään vasta, kun se ollaan menettämässä.

Tuntuu siltä, että tietoisuus tästä perusasiasta on Virossa säilynyt paljon elävämpänä kuin Suomessa. Kun Topelius aikoinaan kuvitteli myös suomea puhuville suomalaisille heidän historiansa, hän ansaitsi kansan rakkauden ja kunnioituksen. Luulen, että Krossilla on nyt ainakin jossain määrin samanlainen asema Virossa. Taistelu oman kielen ja kansallisuuden arvon puolesta on asia, joka Virossa koetaan yhä suorastaan ajankohtaiseksi.

Asian taustalla on tietenkin venäläistämiskausi, joka Virossa on tuoretta historiaa, meillähän se aikoinaan loppui heti alkuunsa ja on jo monen sukupolven takainen asia.

Niinpä olisi vaikea kuvitella suomakaista historiallista romaania, joka keskittyisi varhaisten suomalaisuusmiesten toimintaan ja taisteluun aikansa sortovaltaa vastaan. Vai olisiko?

Jostakin syystä ainakin romaanit vaikkapa von Beckerin, Lizeliuksen, Hannikaisen ja muiden varhaisten suomalaisuusmiesten toiminnasta puuttuvat. Miten yleisesti maassamme edes tunnetaan edes Snellmanin tai Yrjö-Koskisen merkitys?

Luulen, että nämä hahmot ovat jääneet kansakunnan kaapin päällä seisoviksi pölyttyneiksi kuviksi. Samaan aikaan Mannerheimista ja Kekkosesta sepitetään yhä uusia tarinoita.

Toki suomalaisten ja virolaisten historia on erilaista. Meidän suuressa tarinassamme on myös toiset viholliset. Ruotsalaisuus Suomessa ei ole oikeastaan lainkaan verrattavissa saksalaisuuteen Virossa ja myös venäläisyyden rooli on maissamme ollut erilainen.

Ehkä jotakin tärkeää liittyy myös kansallisuusaatteen luokkakytkentään, ainakin kuviteltuun. Suomalaisuusliikehän saatettiin sekin tuntea herrojen kaappaamaksi, ainakin jo 1900-luvun alkupuolen Suomessa. Virossa, joka samaan aikaan teki tilit paronien kanssa ja takavarikoi heidän maansa, asia sai toisenlaisen luonteen.

Myös Viron vapaussota oli hahmoltaan toisenlainen kuin Suomen. Siinähän taisteltiin myös saksalaisia vastaan. Kuvitellaanpa vain, että meillä olisi ollut myös ruotsinkielisen ylimystön aseellinen kapina privilegioidensa puolesta!

Asiaa voi yrittää banalisoida selittämällä saksalaissuuntausta ruotsinkielisten kaappausyritykseksi. Kyllä rinnastus Viroon nähden jää silti pahasti ontumaan.

On aina virkistävää lukea virolaista kirjallisuutta, jossa isänmaallisuus on säilyttänyt normaalin, sille kuuluvan arvon ja aseman. Erikoista on havaita, että tämän kirjan on Tuglas-seura julkaissut vain 500-kappaleen painoksena numeroituja kappaleita.

Kiitos kulttuuriteosta!