keskiviikko 30. joulukuuta 2020

Meidän poikamme (ja tyttömme) suurella areenalla

 

What do you want to do ?
New mail

Kansainvälistä Venäjä-tutkimusta

 

Toim. Kaarina Aitamurto, Elina Kahla & Jussi Lassila, Sandarmohista Skolkovoon. Historiapolitiikan pitkä varjo. Into 2020, 336 s.

 

Tämä on tavanmukainen juhlakirja tabuloineen kaikkineen. Onnea vaan Markku Kangaspurolle täältäkin päin!

Kuten tällaisten kirjojen kanssa on sääntönä, yhteisen nimittäjän keksiminen kaikille artikkeleille on vaikeaa ja jopa ylivoimaista. Tässä tapauksessa voi otsikkoa pitää aivan harhaanjohtavana, mutta luultavasti sillä saa aika hyvin klikkauksia ja onhan se sekin tavoiteltava asia.

Juhlakalun oman haastattelun ohella erityistä mielenkiintoa herättää Markku Kivisen artikkeli Miksi tarvitsemme uuden näkökulman. Hän nimittäin kertoo siinä, että Venäjän tutkimukselle on löydetty peräti uusi paradigma Kivisen johtamassa huippuyksikössä, jossa 50 tutkijaa työskenteli.

Paradigmoiksihan on yleensä nimitetty käänteentekeviä uusia näkökulmia, mullistavia suuria teorioita, joiden avulla vanhan tutkimukset umpikujat on selvitetty. Siirtyminen maakeskeisestä aurinkokeskeiseen maailmankuvaan oli tällainen paradigman muutos. Ilmeisesti Venäjän tutkimuksessa on siis nyt tapahtunut jotakin aivan mullistavaa ja jopa nimenomaan Aleksanteri-instituutin voimin.

Tässä tapauksessa suomalainen huippuyksikkö alkoi määrätietoisesti etsiä uutta paradigmaa, koska vanhat lähestymistavat, sellaiset kuin totalitarismi-paradigma, patrimoniaalinen ja neopatrimoniaalinen selitysmalli, funktionalistinen modernisaatioteoria, transitioteoria, historiallinen materialismi ja sivilisaatioteoria selittivät kukin parhaimmillaankin vain joitakin Venäjän historian kehityskulkuja.

Uutta etsittäessä huomattiin, että tieteiden välinen synteesi vaati uusia käsitteitä ja että yhteiskuntatieteessä strukturaation antinomioiden käsite voi auttaa käsittelemään keskeisiä jännitteitä yhteiskunnan suurimmissa makrotason haasteissa.

Tällaisia antinomioita kirjoittaja esittelee kymmenen. Sellaisia ovat esimerkiksi hiilivedyt siunauksena ja kirouksena, uusliberaali talouspolitiikka vai valtiollinen kehityspolitiikka, demokratian ja autoritaarisuuden hybridi, oikeusvaltio ja epäviralliset verkostot ja niin edelleen. Kansainvälisessä politiikassa tällainen on suurvaltapolitiikan ja keskinäisriippuvuuden jännite.

Paradigmahan ei ole yhtä kuin teoria tai sitten se on superteoria vaikkapa leniniläisen marxismin tapaan. Kivinen tähdentää, ettei uusi paradigma tässä tarjoa yhtä ja varsinkaan yksinkertaista selitystä. Venäjän yhteiskunta on likainen ja monimutkainen, kuten empiirinen todellisuus aina. Likaisuus -termiä ei siis pidä käsittää herjauksena, vaan viittauksena käsitteiden ja todellisuuden väliseen kuiluun.

Ei toki ole hullumpaa, että Venäjän tutkimuksen ongelmia on täten pyritty kokoamaan yhteen kimppuun ja että tunnustetaan kaiken teorian vajavaisuus todellisuuden edessä.

Mutta asian ymmärsi kyllä jo J.W. von Goethe, jolle teoretisointi ei myöskään itse asiassa ollut lainkaan vierasta, toisin kuin voisi arvella. Itse asiassa se lieneekin ennen muuta houkutus, joka turhan helposti vie mukanaan ja saattaa kuvittelemaan, että käsitteillä on todellisuudessa ekvivalentit vastineensa, joiden kautta sitä voidaan hallita. Mekaniikassa asia onnistuu, mutta ihmisen historiassa ei.

Uusi teoreettinen työkalu on tuskin ihan turha saavutus, vaikka sillä lieneekin arvoa lähinnä tutkijoille itselleen. Joka tapauksessa sen nostamisessa tämänkin tutkijoiden paraatin ykköseksi tuntuu kertovan jotakin koko Aleksanteri-instituutin filosofiasta.

Kyseessä on kansainvälisen tason kansainvälinen tutkimuslaitos. Se sattuu sijaitsemaan Suomessa, mutta voisi yhtä hyvin sijaita vaikka Amerikassa tai Australiassa. Instituuttia perustettaessa sillä ajateltiin olevan arvoa etenkin EU:n kannalta. Mitään erityisesti suomalaista sen lähestymistavassa tai tutkimuskohteissa ei ole.

Mutta eihän meillä ole muutakaan suomalaista tiedettä ns. kansallisia tieteitä lukuun ottamatta ja nekin alkavat jo olla kansallisesti neutraaleja. Miksi Venäjän tutkimus voisi olla sellaista?

Se voisi olla sitä siksi, että Venäjä, kuten Suomikin, on historiallinen entiteetti. Sen sijaan, että keskittyisi tähän ainutkertaiseen ulottuvuuteen, instituutti näyttää pyrkivän mahdollisimman suureen abstraktisuuteen.

Kirjan otsikossa, mutta tuskin lainkaan sen sisällössä puhutaan historiapolitiikasta. Se on tärkeä tutkimuskohde, mutta sen syvempi ymmärtäminen vaatii myös itse Venäjän historian syvällistä tutkimusta.

Epäilemättä yhteiskuntatieteelliselä otteella ja politologialla on oma mielenkiintonsa, mutta kun oma maamme nyt sattuu olemaan Venäjän naapuri, toisin kuin esimerkiksi Yhdysvallat, seuraa siitä, että meillä on tarvetta ymmärtää asioita myös eri näkökulmasta kuin esimerkiksi amerikkalaisilla.

Venäläisen yhteiskunnan ja kulttuurin historian tutkimisen, yhdessä poliittisen historian kanssa, voisi kuvitella nousevan suomalaisen Venäjän tutkimuksen instituutin intressien keskiöön. Meillä nimittäin todella on paljon sellaista, mitä kenelläkään muulla ei historiassaan ole.

Voidaan aloittaa vaikkapa ns. sortokausista ja niiden entistä perusteellisemmasta tutkimuksesta myös venäläisellä puolella. Venäjän ulkopolitiikka 1800- ja 1900-luvulla tarjoaa yhä monia meidänkin kannaltamme hyvin kiinnostavia kysymyksiä.

Neuvostoliiton ja Suomen suhteet hamasta vallankumouksesta Neuvostoliiton romahdukseen ovat meidän heiniämme eivätkä muita kiinnosta. Meitä niiden pitäisi kiinnostaa sitäkin enemmän. Talous on yksi tärkeä aspekti.

Eiväthän nämä teemat ihan kesannolla olekaan. Sari Autio-Sarasmon ja Aappo Kähösen artikkelit liittyvät Suomen ja Venäjän suhteiden problematiikkaan ja Katalin Miklossyn artikkeli antaa eväitä asian tarkastelemiseen laajemminkin. Larisa Kangaspuron artikkelissa nostetaan esille se kiinnostava kysymys, jota usein kartetaan: oliko kriminaalipolitiikka Venäjällä primitiivisempää kuin lännessä ja jos, niin milloin ja missä mielessä?

Tutkimusta siis on, mutta se on hajanaista. Aleksanteri-instituutin resursseilla voisi odottaa suuria temaattisia projekteja. Sellaisethan ovat yleensä olleet aivan muiden tahojen koordinoimia.

Tuntuu siltä, että Venäjän erilaisuutta on usein niin vaikea ymmärtää siksi, että se on niin samanlaista kuin läntinen kulttuuri, mutta ei kuitenkaan samaa.

En rupea tässä selostamaan jokaista artikkelia, totean, että ne ovat yleensä kunkin asian harrastajille kiinnostavia. Kaikkien kannalta erityisen kiinnostava lienee kuitenkin Richard Sakwan artikkeli Onko Venäjän aikeissa lännen kaataminen?

Suurella hälyllä esiin nostetut ”infosodat” osoittautuvat lähemmässä tarkastelussa yleensä lähinnä lapselliseksi yritykseksi tehdä kärpäsestä härkänen. Salaisten palvelujen tekemät väkivallanteot toki ovat ilmeisiä ja niiden avulla on argumentoitu Venäjän eristämisen välttämättömyyttä.

Sakwa panee jäitä hattuun alarmisteille. Vaikka Venäjää voidaan nimittää uusrevisionistiseksi vallaksi siinä mielessä, että se tavoittelee liberalismin monisyisten käytäntöjen muuttamista, ei se pyri kumoamaan koko systeemiä.

Taistelu valeuutisia ja venäläistä disinformaatiopolitiikkaa vastaan sen sijaan uhkaa moniarvoisuutta, joka on perinteisen liberalismin ytimessä. Sakwan mielestä Venäjän tavoitteena ei ole uusien alueiden hankkiminen, lännen kumoaminen ja epätasapainon kylväminen.

Kun Sakwa puhuu Venäjästä, hän tietenkin on hieman heikoilla jäillä. Tarkoittaako hän nykyistä Venäjän hallintoa, joka keskittyy Putinin ympärille vai yleisempiä Venäjän geopoliittisia intressejä, jotka perinteisesti ovat valtakunnan vartijoiden mielestä edellyttäneet laajalle ulottuvaa maantieteellistä hallintaa?

Sitä paitsi on muistettava, että nykyisen hallinnon ohella vuoroaan odottaa kärsimättömästi se puolihullujen ja osittain vakavamminkin häiriintyneiden ihmisten joukko, joka on kokoontunut ns. Izborskin klubin ympärille.

Mutta juuri tämä itseen käpertynyt kyräily, joka ei rajoitu vain joihinkin eliittiryhmiin ja jota Venäjän eristäminen erittäin tehokkaasti ruokkii, on ainakin minun mielestäni se vaarallisin kehityskulku. Lännen johtajien piirissä näemme erilaisia arvioita tilanteesta. Emmanuel Macron on katsonut, että yhteys Venäjään on palautettava. Saksalaiset istuvat kahdella tuolilla ja USA panee muut poikimaan kastanjansa tulesta. EU taas on päätön ja aivoton epäluoma.

Nämä luonnehdinnat voi panna minun tiliini eikä niitä löydy Sakwalta. En tiedä, missä määrin Sakwan näkemykset liittyvät Aleksanteri-instituutin tutkimusprojekteihin. Käytännössähän ne toki menevät tieteen ulkopuolelle, mutta sellaistahan politiikka ikävä kyllä aina on. Artimetiikkaa se ei ole eikä siitä sellaista tule.

Aleksanteri-instituutin voi katsoa aikoinaan tulleen perustetuksi juuri politiikan käsikassaraksi. Poliittisen tuen ansiosta se myös sai suhteellisen itsenäisen aseman valtion makkaratehtaalla eli Helsingin yliopistossa, kuten myös sanotaan, ja on päässyt keskittymään nimenomaan tutkimukseen, mikä tuon instituution piirissä on harvinaista.

Sen valitsema suuntaus eli keskittyminen niin sanottuun nyky-Venäjään ja sen yhteiskuntaan on nykyisyyden näkökulmasta jo suorastaan huvittava, kun tuo kohde on jo moneen kertaan hävinnyt. Sijansahan se on toki silläkin, mutta luulenpa, että me suomalaiset kaipaisimme kyllä paljon enemmän aidosti suomalaisesta näkökulmasta lähtevää tutkimusta.

Näillä toivotuksilla menestystä ja onnea vaan vielä kerran suuren naapurilaitoksen johtajalle!

 

29 kommenttia:

  1. Historian tutkimuksen perustavia ongelmia on historiattomuus, - jos sellaista ilmenee.
    Olin aikanaan aika tiiviisti Lipposen kaveri, ja allekirjoitin vilpittömästi paljon sitä, mitä hän teki, mutta kun alkoi tulla teemoja, joiden mukaan meillä ei ole (eikä saa, ei voi olla) omaa, suomalaista, kahdenkeskistä Venäjä-politiikkaa, vaan että kaikki tapahtuu B:n kautta, ei mikään voinut vaikuttaa siihen, että "kasvoimme erillemme". Se jos mikä oli perustava peräsuuntima.
    Btw muistan, ehkä kuolinvuoteellanikin, sen hevosentörähdyksen, jonka Pertti Paasio päästi Parkanossa, kun kysyin avoimen kysymyksen, miten hän suhtautuu ecuun (se oli sen hetkinen euro): Pertti piti taidepaussin, siis veti henkeä tuon puhalluksen jälkeen ja manasi koko aiheen, todeten, että päivä olisi ollut parempi kun en olisi puuttunut koko aiheeseen. Paljon puhuvaa fysiologista politologiapuhetta!
    Jonkun pitäisi ehdottomasti kirjoittaa Lipposen poliittisten käänteiden henkilö- ja aatehistoria, siinä ei omaelämäkerta riitä. Siinä nimittäin tulisi pakostakin avattavaksi olennainen matolaatikko. Paavon paradigma oli: Ei enää koskaan päätöksiä meidän päidemme yli. Siksi pöytiin! Hyvä tavoite, mutta mitä tämä nykyinen ja jo harjoitettu EU-politiikka on ollut? Mehän olemme periferia ja pysymme periferiana.
    Itsekseni olen ihmetellyt, pysyvästi, sitä miten vähän meillä ilmestyy kansainvälisesti merkittävää tutkimusta CCCP/RUS-poliittisesta historiasta. Tietysti vääristymä on jo siinä, että käännöskirjallisuus aihepiiristä on niin yksipuolisesti anglosaksista ja siten kapeaa tutkimuskirjallisuutta. Sähköavusteinen kääntäminen venäjänkielisistä lähteistä on tuonut ensikäden lähteet uudella tavalla meikäläisten ulottuville, puolikielitaidottomillekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Mehän olemme periferia ja pysymme periferiana."

      Tämä on Suomen EU ja liittoutumispolitiikan ongelma laajemminkin. Varsinainen kriittinen kysymys on, olisimmeko vähemmän periferiaa tai paremmassa asemassa suhteessa Venäjään, jos emme olisi EU:ssa.

      Itselleni EU on kaikista puutteistaan huolimatta Euroopan pyrkimys pysyä USA:n, Venäjän ja Kiinan veroisena taloudellis-poliittisena toimijana, mihin sen suuretkaan jäsenmaan eivät yksinään pysty.

      EU:n perusongelma ("päätön ja aivoton epäluoma") tuossa on, että sen suuret ja keskisuuret jäsenmaat eivät ole valmiit luovuttamaan sille tuon päämäärän saavuttamiseksi välttämätöntä suvereniteettiaan; britit päin vastoin kävelivät koko yhteisöstä ulos

      Poista
  2. Yhdysvalloilla on Venäjän kanssa yhteinen meriraja Diomedesaarilla, Beringin salmessa. Sotilaallisesti merkittävä alue. Ainakin alaskalaisten mielestä.,

    MafH

    VastaaPoista
  3. Tieteenalan tai sen paradigman arvo on siinä, miten hyvin se pystyy selittämään tutkimansa kohteen. Jos ihmistieteissä väitetään löydetyn superteorian, joka yhdellä malilla väitetään jäännöksettömästi selittävän jonkin ilmiön ollaan yleensä huuhaan piirissä. Yleensä parhaan tuloksen ovat tuottaneet mallit, joissa ilmiön tutkimiseen käytetään juuri siihen ilmiöön parhaiten toimivaa metodia. Pähkinänkuoressa: tutkitaan ilmiötä eri metodeilla tai tutkimusmalleillä ja katsotaan, miten hyvin se selittää kohteen.

    Valitettavasti ihmistieteet eivät ole ainakaan vielä luotettavuudeltaan matemaattis-luonnontieteiden tasoa.

    Suomalaiselta laitokselta toivoisia toki yleisen tieteen ohella Suomen poliittista päätöksentekoa hyödyttäviä näkökulmia.

    VastaaPoista
  4. Kyllä Putin aloitti itse Venäjän eristämisen. Vielä Georgian jälkeen länsi esitti reset-nappulan painamista. Ukraina oli jo liikaa.
    Tietysti pänni, että entiset alusmaat liittyivät Natoon. Siinä meni etupiiri.
    Putinin jälkeen voi tulla täyskahjo hallinto. Estääkö sen lähentyminen nykyhallintoon?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisiko niin, että fiksumpi lopettaa ensin? Nykymenolle ainakaan ei näy mitään toivottavaa tulosta.

      Poista
    2. Ihan hypoteettisesti: entäpä jos USA olisi geopoliittisesti vastaavassa tilanteessa kuin Venäjä? Vihje: Kuuban kriisi ja mihin USA oli valmis silloin pitääkseen oman etupiirinsä talutusnuorassa.

      Poista
    3. Nato ei roudaa ydinaseita Venäjän "etupiiriin", ei salaa eikä avoimesti. Venäjä ydinaseilla uhkailee.

      Poista
    4. Kyllä jonkinlainen kunniallinen tapa pitäisi löytää, kuitenkin sellainen, joka ei tee rajojen siirtämisestä asevoimin luvalliseksi.

      Poista
    5. Ilman muuta. Voisiko jopa ajatella uutta, valvottua kansanäänestystä Krimistä.

      Poista
    6. USA mainittu. Se on ainoa, jolla on harteita suitsia rahanpesua ja jäädyttää oligarkkien tilejä. Muistetaan kovat rapsut Tallinnan Danske Bankille.
      Sanktiot, joita jotkut haluaisivat poistaa, koskevat nimenomaan Putinin lähipiirin rahaliikennettä lännessä. On ollut rahanpesua ja veroparatiisitilejä. Pankkien valppaus on myös tuhansien täällä asuvien rehellisten venäläisten etu.

      Rahanpesulonkerot voivat olla geopoliittinen uhka. Ne tuovat korruptiota. On vaara, että demokratiaamme käytetään hyväksi. Suomen etu on vaatia rehellisyyttä, vaikka epärehellisuus tuottaisi paljon rahaa.

      Poista
    7. Tallinnan Danske Bankin asiakastilejä oli peräisin Sampo Pankin ajalta.

      Poista
  5. ”Toim. Kaarina Aitamurto, Elina Kahla & Jussi Lassila, Sandarmohista Skolkovoon. Historiapolitiikan pitkä varjo. Into 2020, 336 s.”

    En ole ehtinyt lukea mainittua opusta, mutta professori Vihavaisen analyysin mukaan teoksen nimeen sopisi jokin lisuke. Mielestäni tämä lisuke voisi olla seuraava: Курочка ряба (Kirjava kana). Oikea opuksen nimi olisi siis: ”Sandarmohista Skolkovoon. Historiapolitiikan pitkä varjo. Курочка ряба”.

    Teos muistuttaa pahasti vuosia sitten Aleksanteri-instituutin julkaisemaa 500-sivuista kirjaa, jossa oli silppuja nyky-Venäjästä ihan mistä tahansa, aina borshin keittämiseen ja kortinpeluukulttuuriin Venäjällä. Siis muutama sana Курочка ряба:n jokaisesta höyhenestä, mutta ei yhtäkään sanaa kanasta. Se taitaakin olla Aleksanteri-instituutin politiikkaa.

    VastaaPoista
  6. Ymmärränkö oikein että ns. sortokausien todellinen syy oli keisarillisen Saksan muuttunut ulkopolitiikka (Bismarkin syrjäyttäminen) jonka reaktiona Venäjä alkoi varmistella asemiaan myös Suomessa, siis ulko- ja turvallisuuspoliittisten syiden vuoksi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Ymmärränkö oikein?"

      Taidat ymmärtää väärin:

      On : «sortokausien todellinen syy oli keisarillisen Saksan muuttunut ulkopolitiikka»

      Pitää olla : «Suomen sortokausien todellinen syy oli keisarillisen Venäjän muuttunut sisä- ja ulkopolitiikka»

      Vuonna 1882 Moskovassa järjestettiin kansainvälinen talousnäyttely, jossa Suomella oli Venäjän näyttelyn puitteissa oma osastonsa. Suomen talousnäyttely veti katsojia paljon enemmän kuin muut, varsinkin Venäjän. Se puolestaan aiheutti katkeruutta ja kateutta venäläisissä lehdissä. Suomesta piti tehdä sylkykuppi, koska sen talous oli näyttelyssä parempi kuin Venäjän talous. Hyj olkoon!

      Suurseurauksena oli se, että Suomea alettiin kyniä kaikilla rintamilla.

      Poista
    2. Syitä on monenlaisia. Suurvaltakonstellaation muuttuminen toki on taustalla. Mutta tässäkin piru piilee yksityiskohdissa, joista riittää vielä paljon pengottavaa.

      Poista
    3. Tämä on näitä kuuluisia muna-kana-kysymyksiä. Kissingeriläinen koulukunta näki I maailmansodan alkusyynä Saksan yhdistymisen 1871, jolloin keski-Eurooppaan syntyi vahva valtio, joka sotki Westfalenin rauhan 1648 luoman tasapainopolitiikan. Venäjän ja Saksan suhteen ensimmäinen särö syntyi jo Berliinin konferenssissa 1878, jolloin Venäjä menetti Itämaisen sodan hedelmät.

      Grand old man Tuomo Polvinen Valtakunta ja rajamaassa kytkee sortokausien välittömänä syynä tarpeen vahvistaa Venäjän yhtenäisyyttä nousevan Saksan muodostaman uhan edessä.

      Mielenkiintoinen jatkokysymys blogistille: onko tätä kysymystä käsitelty uudemmassa venäläisessä historiankirjoituksessa vai onko se siellä liian pieni kysymys.

      Poista
    4. efteråt blir allt så klart. Kysyä voi monen monituisia asioita. Miten ylipäätään oli mahdollista, että Venäjä sortui Ranskan viettelykseen, jälkimmäinenhän sentään oli vanha vihollinen ja rappeutunut tasavalta, jonka kansallislaulunakin oli marseljeesi. Sitä paitsi Saksan kanssa ei ollut mitään todellisia ongelmia.
      Mutta ikavastausten antaminen kaikkiin historiallisiin kysymyksiin on enemmän kuin helppoa. Todelliset kehityskulut ovat sittyen jotakin muuta.
      Ei läntisen periferian kysymys missään tapauksessa ollut pieni, joskin Suomi oli siitä vain osa.On siitä toki tutkimusta, mutta vaatisi isomman projektin selivttää, miten se kuuluisa chauvinismi, joka meillä niputettiin yleensä panslavismin alle, oikein syntyi, levisi ja kehittyi.
      Välien katkeamisessa Suomeen vaikutti kaksi osapuolta ja suomalaisten röyhkeys ja liittoutuminen venäläisten liberaalien kanssa nosti chauvinismin korkealle.
      Tässä olisi kyllä tilaa suomalais-venäläiselle projektille, Polvisen uraauurtavaa työtä mitenkään väheksymättä.

      Poista
    5. "koulukunta näki I maailmansodan alkusyynä Saksan yhdistymisen 1871, jolloin keski-Eurooppaan syntyi vahva valtio"

      Tämän lauseen dialektiikasta pitänee varmaan ottaa opiksi, että vahvat valtiot pitää lähettää helvettiin. Eläköön köyhyys ja kurjuus, ettei vahvoja valtioita syntyisi enää. Suomeakin pitää kuritta oikein kovalla nyrkillä. Prkl.

      Poista
    6. Selityksenä "1871" seurauksineen ei pidä vettä ihan täysin...

      1762 Preussista tuli hyvin vahva valtio jonka asema taantui hetkeksi Napoleonin toiminnan takia ja nousi sitten uudelleen.

      Yksi kirja voisi avata näkökulmia, yli 20 vuotta vanha Niall Fergusonin "Julma Sota" joka käsittelee myös WW1:n syitä ja ottaa jossain määrin kantaa pahimpia stereotypioita vastaan.

      Kaikesta huolimatta "anglosaksinen" lähtökohta tai näkökulma oli ratkaiseva.

      Ehkä syitä voisi löytyä sieltä missä korjattiin suurimmat taloudelliset hyödyt?


      Poista
    7. Venäjällä ja Englannilla, vielä enemmän kuin Venäjällä ja Ranskalla, oli perinteisiä ja vakavia eturistiriitoja. Englannin ja Venäjän sotaa pidettiin väistämttömänä vuonna 1885. Saksan kanssa ei hiertänyt oikeastaan mikään, tilapäistä Berliin kongressin muodostamaa häitiötä lukuu ottamatta.
      Ja siitä huolimatta periviholliset Ennglanti ja Ranska pääsivät suorastaan sydämelliseen yhteisymmärrykseen Sakaa vastaan...
      Kyllä se kehitys oli tavallaan luonnonvastaista eikä nyt ainakaan niin selvää, kuin jälkeenpäin tuntuu.

      Poista
    8. "1762 Preussista tuli hyvin vahva valtio jonka asema taantui hetkeksi Napoleonin toiminnan takia ja nousi sitten uudelleen."

      Westfalenilainen tasapaino oli sitä, että 1648-1871 Euroopassa oli hajanainen ja heikko Saksa (maantieteellinen alue) sekä Preussi, Itävalta, Venäjä ja Ranska, jotka pitivät toisiaan tasapainossa vaihtelevin liittoutumin Englannin tarvittaessa osallistuen. Kun Saksa yhdistyi, sitä tuli väestöltään ja taloudelliselta voimaltaan uhka niin Venäjälle kuin Ranskallekin, joka oli perivihollinen alusta lähtien. Uhka Venäjälle muodostui pelkästään siitä, että tuollainen mahtivaltio oli rajanaapuri. Asian viimeisteli Saksan Bismarckin jälkeinen taitamaton Venäjän (ja Englannin) politiikka. Ehkäpä jälkeenpäin olisi pitänyt antaa Venäjälle Bosporin salmet ja yllyttää se sovittamattomaan suureen peliin Aasiassa. Kummallakaan alueella Saksalla ei ollut elintärkeitä intressejä.

      "Miten ylipäätään oli mahdollista, että Venäjä sortui Ranskan viettelykseen"

      Valitettavasti kansainvälisessä poliitiikassa vanhat viholliset korvautuvat kepeästi uusilla vihamiehillä. Ranska oli Venäjälle "viholliseni vihollinen". 

      Poista
    9. Näinhän se toki menee. Ihmetellä kannattaa silti. Nythän ilmeisesti emme enää elä ns. reaalispolitiikan aikaa, vaan periaatepolitiikan, jota edustaa kaikkia yhdistävä Venäjä-suhde.
      Saa nähdä, miten kepeästi tämäkin asetelma vielä muuttuu. Eipä sitten iymetellä.

      Poista
    10. Aina välillä kannattaa vilkaista myös syntipukkien apologioita: https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=wilhelm+II

      Poista
    11. "Nythän ilmeisesti emme enää elä ns. reaalispolitiikan aikaa, vaan periaatepolitiikan"

      Valitettavasti, se ja identiteettipolitiikka intressipolitiikan sijasta ovat saaneet paljon pahaa aikaan, muuttaen rationaalisen sopimisen sovittelemattomaksi arvopolitiikaksi.

      Kertasin nuo blogit, joiden ajatuksia huomaan nyt seuranneeni. I maailmansotaa ei kukaan - ehk Ranskaa lukuun ottamatta - varmasti nimenomaisesti halunnut, siihen ajauduttiin suurvaltojen eturistiriitojen, Wilhelm II tahdittomuuden ja ennen kaikkea Schiliffen suunnitelman seurauksena.

      Keskustelun aihe oli kuitenkin sortokausien syy(-t). Pitäydyn edelleen siihen, että (ainakin yhteenä) oli Venäjä kokeman Saksan uhan aiheuttama tarve lisätä valtakunnan yhtenäisyyttä. Oliko tuo uhka sitten perusteltu, onkin sitten toinen juttu.  

      Poista
    12. ”Keskustelun aihe oli kuitenkin sortokausien syy(-t). Pitäydyn edelleen siihen, että (ainakin yhteenä) oli Venäjä kokeman Saksan uhan aiheuttama tarve lisätä valtakunnan yhtenäisyyttä.”

      Venäjän tutkiminen Saksan uhan aiheuttamaksi vaaraksi on PERSEESTÄ. Venäjää pitää tutkiman ns. Kolmannen Rooman ajoilta asti. Venäjä/Moskova/Kreml julistautui aikoinaan Kolmanneksi Roomaksi (Konstantinopolin jälkeen), jolla oli siis olevinaan intellektuaalinen/sotilaallinen oikeus hallita koko maailmaa haluamallaan tavalla. Kuten tunnettua ns. Marxin Kommunistisen puolueen manifesti oli venäläisten proletaaristen aristokraattien ja Marxin yhteinen luomus. Miksi Venäjällä oli aristokraattisia proletaareja, onkin asia erikseen (Iivana Julma).

      Se, joka uskoo ryssän kauniisiin puheisiin/lörpöttelyihin/vittuilemisiin on vähintäänkin typerä. Tämän jälkeen tulee muitakin typeryyden määritelmiä. Uskokaamme että kaikki on kaikesta huolimatta ihanaa ja hyvää.

      Poista
    13. "Venäjää pitää tutkiman ns. Kolmannen Rooman ajoilta asti. Venäjä/Moskova/Kreml julistautui aikoinaan Kolmanneksi Roomaksi (Konstantinopolin jälkeen)"

      Tuo selitysmalli nyt ei pelitä kyseessä olevassa asiassa ts sortokausien syistä: 1809-1894 kaikki meni suht'hyvin sen jälkeen meni pieleen. Kolmannen Rooman selitys pelittää monessa kohtaan vaan ei tässä.

      Poista
    14. Ww1:n syttymiseen soveltuu jossain määrin termi "unissakävely".

      Yksi ongelmista on keskittyminen hallitsijoihin... Kuitenkin virkamiehillä oli hyvin paljon valtaa ja osa vallasta näkyy selvemmin kun katsotaan esimerkiksi armeijoiden tai vaikkapa tiedustelupalvelujen nimityksistä sodan syttymisen jälkeen.

      Englannissa oli jo kauan ennen sotaa "think-tankkeja" tai "NGO"- organisatioita (ehkä ajatushautomo? piirit? ei-valtiolliset järjestöt? "orgaanit"?) joilla oli hyvin paljon valtaa.

      Yksi mielenkiintoinen asia on myös lentokone-teollisuuden ja siihen kytkeytyvien muiden alojen yhteydet sekä politiikkaan, armeijaan, tiedustelujärjestöihin, finanssiteollisuuteen että öljyteollisuuteen.

      Yhtenä esimerkkinä vaikka Britannian meriministeri joka oli hyvin ennakkoluuloton sekä öljyn käytölle laivojen polttoaineena, panssari-ajoneuvoille, että lentokoneille...

      Tsaarin Venäjällä öljyteollisuus oli hyvin merkittävä asia ja sen piirissä tehtiin paljon innovaatioita, eli idea osattiin kaupallistaa.

      Myös lentokoneisiin liittyvä teollisuus oli Tsaarin Venäjällä suuri työllistäjä. Myös siellä osattiin innovoida.

      Tiedustelun umpihämärä maailma on ihan mielenkiintoinen.

      Mm. nimet "Warburg" sekä "Dulles" kannattaa katsoa tämän linssin läpi ja katsoa lopputulosta ilman ennakkoluuloja.

      Eri maiden maavoimien osalta löytyy paljon mielenkiintoista esimerkiksi panssarivoimien osalta, jopa tulevia valtioiden päämiehiä.

      Tärkeintä on kuitenkin löytää "verkosto" mihin joku keskeinen henkilö kuului.

      Yleensä sieltä löytyy rahaa ja valtaa, öljyä ja vakoilua, joskus vahvoja uskonnoliisia siteitä.

      Jos sidokset ovat heikkoja, niitä joko peitellään tai henkilö ei olekaan niin suuri ja merkittävä kuin olisi voinut kuvitella.


      .

      Poista
    15. "Ww1:n syttymiseen soveltuu jossain määrin termi "unissakävely"."

      Soveltuu hyvinkin paljon, kyseessä oli tuon aikainen "musta joutsen", johon päätösvaltaa käyttävät eivät olleet varautuneet. Suurin osa näistä päättäjistä oli valittuja poliitikkoja, vain Venäjällä oli itsevaltias - ja kyvytön - keisari.

      Muilla mainitsemillasi seikoilla ei ollut sodan syntyyn suurta merkitystä: lentokone oli lapsenkengissään ja tankit 1. panssarivaunut keksittiin vasta sodanaikana. Sotalaivojen käyttöaineenakin taisi vielä olla hiili.

      Pistäisin kyllä tuon sodan poliitikkojen taitamattomuuden ja liikekannallepanojärjestelmän junalogiikan piikkiin.

      Poista

Kirjoita nimellä.