Uljaiden uusien ihmisten parista
Raimond Kaugver, Vorkutan kirjeet. Suomentanut Jouko Vanhanen. Gummerus 1990, 196 s.
Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristo lienee 1900-luvun historiaan eniten vaikuttanut teos. Se kertoi jo aikanaan sinänsä tunnetusta ilmiöstä eli vankileireistä, mutta teki sen aivan toisin kuin virallinen tekopyhyys olisi edellyttänyt.
Nykyään lienee enimmäkseen jo unohdettu se perustavaa laatua oleva asia, että vankileirit, niin sanotut työ- ja ojennusleirit olivat asia, joista Neuvostoliitto virallisesti jopa ylpeili.
Vangit tekivät toki työtä, selitettiin, mutta millaisissa olosuhteissa! He olivat rakentamassa sosialismia (myöhemmin kommunismia) ja oppivat ennen pitkää ymmärtämään toimivansa täten koko huomispäivän ihmiskunnan hyväksi. Vangit muodostivat kollektiiveja, joissa oli itsehallinto ja vartijoita leireillä tarvittiin tuskin edes nimeksi.
Näinhän oloja kuvattiin suuressa juhlateoksessa Belomorsko-baltijskij kanal, jonka päätoimittajana oli itse Maksim Gorki ja muina kirjoittajina ns. proletaarikirjallisuuden suuria nimiä, jotka kyllä sitten muutaman vuoden kuluttua likvidoitiin kansanvihollisina.
Kun mainittu teos vuonna 1934 ilmestyi, oli maailma jo saanut tietää siitä orjatyöstä, jota Venäjän pohjoisosissa teetettiin ja jolla tuotettua puutavaraa dumpattiin sitten maailman markkinoille.
Viestejä kirjoittivat vangit jopa omalla verellään ulkomaille lähetettyyn puutavaraan. Niinpä syntyi noina pulavuosina suuri kansainvälinen skandaali orjatyöstä ja juuri siihen viittaa myös Uuno Kailaan runo ”Raja railona aukeaa”. Siinähän mainitaan nimenomaan tuo orjuus ja pakkotyö.
Gorkin päätoimittama kirja oli propagandistinen vastaisku ja siinä verrattiin kanavaa kaivaneen Solovetskin leirikompleksin (SLON) oloja muun muassa suomalaisiin vankiloihin. Erot eivät olisi voineet olla suurempia vanhan ja uuden maailman välillä.
Totuus oli taas kerran aivan toisenlainen. Yleisellä tasolla heitellyt syytökset orjatyöstä eivät ihmisiä erityisemmin hätkähdyttäneet ja ne oli helppo torjua yhtä yleisellä tasolla muutamilla kauniilla fraaseilla, joita ns. hyödylliset idiootit kaikissa maissa olivat aina valmiita uskomaan.
Realistisemman kuvan asioista esitti sitten ja jopa aivan julkisesti Aleksandr Solženitsyn kertomuksessaan Ivan Denisovitšin päivä, joka ilmestyi vuonna 1962, kun destalinisointi oli alkanut ja kommunismia ruvettu rakentamaan mahtavin lupauksin.
Itse kertomus ei ole mitenkään erityisen raflaava. Sen tyrmäävä vaikutus on asetettava aikansa propagandakulissia vasten. Vaikka Ivan Denisovitšia ei sen kummemmin kidutettu tai pahoinpidelty, oli hänet joka tapauksessa pakotettu maailmaan, missä millään kulttuurin saavutuksella ei ollut arvoa. Oli vain elettävä päivästä päivään, viekkaasti kuin metsän peto, mikäli halusi selviytyä.
Kurkistus leirien menneisyyteen oli kuitenkin Hruštšovin Neuvostoliitossa sen verran arkaluontoinen, ettei Solženitsynin tuotannolle sen jälkeen suotu paljonkaan tilaa julkisuudessa.
1970-luvun alussa salakuljetettiin kuitenkin Vankileirien saaristo länteen ja ilmestyi, ensin vuonna 1973 Ranskassa. Sen jälkeen karkotettiin pian myös kirjailija.
Suomessa Vankileirien saaristo julkaistiin myös pian 1970-luvulla tiettyjen ongelmien jälkeen ja sen tarina on tunnettu. Se osui täällä keskelle pimeintä taistolaisaikaa ja jakoi pian nuorison vuohiin ja lampaisiin. Ne, jotka kuuntelivat Solženitsyniä, osoittivat olevansa uskossa heikkoja ja karkotettiin ulkopuolelle leirin.
Taistolaisuuden kova ydin osoitti sitten erinäisissä kirjan kirvoittamissa uskon seremonioissaan koko naurettavuutensa, mikä ei kyllä suinkaan vienyt siltä fanaattisia opetuslapsia. Hehän saivat nyt tilaisuuden kunnostautua nimenomaan uskonsa lujuudella. Marttyyrejä ei sentään syntynyt eikä tarvittu.
Raimond Kaugver oli virolainen kirjailija, joka 1940-luvun jälkipuoliskon joutui viettämään Vorkutan hiilikaivoksilla. Toimittuaan aluksi kaivosmiehenä, hän pääsi ennen pitkää lääkintähenkilökuntaan, koska osasi pelata shakkia. Punktin lääkäri tarvitsi pelikaveria.
Leirin sairaalasta oli erinomainen näköala sen alakulttuureihin laajemmaltikin. Sen sijaan, että kyseessä olisi ollut jokin historiassa uudelle ja korkeammalle tasolle yltävä kommunismin rakentajien sivilisaatio, osoittautui, että leirissä vallitsivat täysin eläimelliset säännöt, jotka eivät jättäneet mitään tilaa normaaleille inhimillisille arvoille, edes kaikkein perustavimmille.
Koko eloonjäämisen kulmakivenä oli totuudellisuudesta luopuminen. Mitä vähemmän näit, sitä pitemmin elit. Kriminaalien ryhmittymät taistelivat keskenään kenenkään voimatta tai edes haluamatta siihen puuttua. Tehtiin jopa joukkomurha, jonka johdosta ei mitään juttua nostettu.
Enimmäkseen Kaugverin kertomat tapaukset muistuttavat paljon Solženitsynin kokoamia tarinoita. Hän näki itse osan tapahtumia ja osan kuuli potilailtaan. Tiettävästi ainakin osa kertomuksista kirjoitettiin jo 40-luvulla ja toimitettiin postin kautta Viroon.
Tähän leirikirjallisuuteen on piirtänyt nimensä myös esimerkiksi Varlam Šalamov, toinen leirin välskärinä toiminut vanki, jonka Kolyman kertomukset julkaistiin Solženitsynin teoksen jälkeen. Muistan niitä mainostetun vuosisadan tärkeimmäksi kirjaksi.
Olivatpa nämä leirikuvaukset vuosisadan tärkein ilmiö kirjallisuudessa tai ei, niillä oli ainakin valtava poliittinen vaikutus.
Kovapäisimmät stalinistit torjuivat informaation aina siihen saakka, kunnes virallinen Neuvostoliitto luopui propagandalavasteistaan ja tunnusti, mitä totalitarismi oikeastaan siellä oli ollut.
Pyhiinvaeltajat ja hihhulit jäivät katsomaan tapahtunutta housut kintuissa ja ennen pitkää luopuivat vaieten vanhoista kuvitelmistaan. Harva pystynee enää niitä ainakaan omalla kohdallaan edes muistamaan.
Viro oli niin sanotun neuvostovastaisuuden pioneereja eikä näytä koskaan kehittäneen merkittävää stalinismiin uskovien liikettä. Sen historia oli liian räikeässä ristiriidassa koko virallisen tarinan kanssa.
Kaugver, joka aikoinaan oli saanut tuomionsa Suomen armeijassa taistelemisen tähden, oli saanut julkaista kaunokirjallisia teoksiaan Virossa jo 1960-luvulta lähtien. Niin sanotun perestroikan aikana ilmestyi myös tämä kirja, Kirjad laagrist (1989). Suomeksi se saatiin seuraavana vuonna.
Kaikessa karuudessaan se on yhä hyvin lukemisen arvoinen ja enimmäkseen myös sangen uskottava. Tässäpä siis nykyisemmän ajan ”Välskärin kertomuksia” kaikille aikakauden historiasta kiinnostuneille.
"Tässäpä siis nykyisemmän ajan ”Välskärin kertomuksia” kaikille aikakauden historiasta kiinnostuneille."
VastaaPoistaOch därmellan i Sverige...
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000007676312.html
-J.Edgar-
Voi niitä aikoja. Totiset toverit jakamassa Tiedonantajaa kadunkulmissa. Melkoinen osa minun työ- ja ryyppykavereistani olivat mitä mainioimpia taistolaiskellokkaita. Elämä, varsinkaan työelämä, ei ollut kuitenkaan yhtä väittelyä, koska eivät he, ainakaan selvinpäin, alentuneet laskeutumaan ainoan oikean oikeassaolemisen sfääreistä jonkun säälittävän revisionistin tasolle.
VastaaPoistaTietenkin se joskus nuorta miestä kylmäsi, silloin Vankileirien saariston lukemisen jälkeen, tajutessani kuinka monesta hyvästä kaverista olisi toisissa oloissa saanut mitä terhakkaimman capon ja koska joukossa oli todella myös kyvykkäitä tyyppejä, niin leirin komendantin paikalle olisi myös löytynyt helposti pätevä kaveri. Täytyy muistaa, että vasta muutamaa vuotta aikaisemmin meille sen aikaisille nuorille oli selvinnyt suurinpiirtein samat asiat natsien leiriltä. Kaikkien karmeinta on, että edelleenkin kauhistellaan vain näitä jälkimmäisiä, vaikka virallisesti kukaan ei tunnusta olevansa enää taistolainen, tai edes puolisokea tai puolueellinen.
Entisenä paljon nähneenä kapakkaväittelijänä voin ilmoittaa, että leiritymisen henki leijuu vahvana ja uhkaavana nykyisenkin maailman yllä. Seuraaviin leireihin ei tarvita piikkilankoja, vaan seuraamme Kiinaa, jolloin pilveen annettu passi määrittää kuinka olla ja eleä, minne voi mennä minne ei. Pääministerimme oli jälleen käskynjaolla Maailman talousfoorumin komendantin Schwabin luona ja kiltti lehdistömme ylistää hänen aivopesuun tarkoitettua sanomaansa. ps. Ennen tätä mörköpsykoosia olisin itsekin naureskellut juuri kirjoittamalleni, mutta nyt on hymy jo tiukassa,
Kyllähän ne kaikkina aikoina on niin capot kuin kommendantit löytyneet, milloin rahalla tai asemalla, milloin silkalla idealismilla "paremman" tulevaisuuden hyväksi.
PoistaKyllä niitä tosiaan löytyy. Ihmisellä on kova tarve uskoa vahvasti johonkin suurempaan. Jos ei ole uskovainen, niin tilalle etsitään joku aate johon uskotaan sokeasti. Porukassa on aina ja usein johdossa sitten niitä jotka tätä uskoa hyväksikäyttävät.
PoistaIlmeisesti ihmisen on vaikea uskoa olevansa niin mitätön olento kuin on.
Kuuntelin poikasena hyvin suurella mielenkiinnolla erään miehen kertomuksia Ameriikasta ja Venäjältä. Tämä henkilö oli 1900-luvun alkupuolella muuttanut siirtolaiseksi USA:han. Kommunistien suomalaisten siirtolaisten keskuuteen lähettämät agentit saivat tämän varsin hyvin pärjänneen puusepän kääntymään kannattajakseen. Perheellä oli oma talo, auto ja hyvät tulot. Kuten rouva tarkensi: "Ei ollut hätäpäivää Ameriikassa. Viikolla tehtiin töitä ja lauantaina mentiin haallle tanssaamaan. Sitten sinun piti lähteä hurjailemaan sinne Venäjälle. Kaikki meni ja minun turkistakin leikkelivät silkkivuorin saksilla silpuiksi, kun niitä dollareita hakivat". Katkera nainen antoi sapiskaa miehelleen. Lapsikin kuoli, kun ei saanut lääkärinhoitoa. Mies kyllä tunnusti kaikki syytökset oikeiksi, mutta totesi: " So,so nainen! Kyllähän siellä kaikki meni, mutta kyllähän me kestettäis, jos Suomen herroille olis sama komento".
VastaaPoistaNäin se kävi, että talo ja tavarat myytiin, jotka eivät Fordiin sopineet. Auto ajettiin laivaan ja sillä Leningradiin. Rahat talletettin valtion pankkiin josta oli luvattu hyvä korko dollareille. Auto tosin otettiin heti pois, koska se kuului valtiolle, eikä yksityiselle. Puusepällä oli hyvin töitä. Itä-Karjalan metsätyömaille piti rakentaa metsäkämppiä ja asuntoja suomalaisille työläisille. Oli luvattu hyvä palkka ammattimiehelle. Tosin palkoja ei koskaan maksettu, eikä talletusten korkoja. Amerikassa miehellä oli harrastuksena metsästys. Tämä harrastus olikin tarpeen ruo'an lisänä. Se päättyi tosin lyhyeen. Kun metsästäjällä oli automaattihaulikko ja lintuja tippui ilman konetta lataamatta, tuli käsky kyläpäälikön luokse. Semmoinen ase kuuluu valtiolle ja sillä siisti.
Metsätyömiehet tekivät pitkää päivää ja kaalinpesuvettä hörppivät nälkäänsä, kun palkkoja ei kuulunut. Alkoi syntyä napinaa, ettei muka valtio pidä lupauksiaan. Mustat autot ilmestyivät kylille iltahämärissä ja seuravana päivänä napisijat eivät töihin ilmestyneet. Huhumylly pyöri, mutta piti puhua kieli keskellä suuta, ettei käry käy. Niinpä tämäkin mies saoi että: "Akkaa viisasin, ettet edes ajattelekaan valtion vastaisia. Puhut vielä joskus unissasi ja lähtö tulee".
Mies oli todettu pesunkestäväksi kommunistiksi ja kun tämä ilmaisi halunsa päästä Suomeen, oli laadittu suunnitelma, jossa oli laitettu tämä valtion agentiksi Suomeen. Rahat jäivät tosin valtiolle, mutta työkalut,hienot amerikkalaiset puusepän kalut sai tuoda mukanaan. Sen verran oli tämä kuitenkin epäillyt jo Amerikasta lähtiessään sikäläistä meininkiä, että oli veiviporan putkivarteen kiertänyt rullalle dollareita niin palkon kuin sopi. Sieltä eivät olleet hoksanneet katsoa, kun eivät ymärtäneet, että varsi oli ontto. Näin tuli matkassa vähän valuuttaa, joka sota-aikana oli kovaa sellaista.
Isäni oli tämän miehen nuoruuden tuttu ennen Amerikan matkaa. Isäni oli palvellut valkoisessa armeijassa, mutta olivat edelleen ystäviä. Muistan kuinka nämä saattoivat tuntikausia politikoida ilman kiivastumista. Usein miehen vaimo viimein kimmastui ja antoi kuulua tulenkatkuisen kommentin Venäjän matkasta. Mies oli ostanut pienen mökin ja lehmän. Peltoa ei ollut ja isä oli antanut miehele luvan niittää meidän rannasta heinää ja kortetta talvirehuksi lehmälle. Usein rannassa olin tämän heinätöitä seuraamasa. Mies kalasti myös isän veneellä ja toi aina meille joulusiiat.
Kiehtova yllätys. Lapsuudenkodin kirjastossa oli Kaugverin aiempi suomennos Neljäkymmentä kynttilää. Myönteisiä muistoja, mutta tästä en ollut aiemmin kuullutkaan. Shalamovin Kolyman kertomuksia ilmestyi suomeksi n. 1991. Osteuropa - lehti omisti hänelle erikoisnumeron joitakin vuosia sitten. Oli kyllä Solzenitsynin kanssa muodollisissa ja korrekteissa väleissä, mutta selän takana varsin katkera. Syitä ei kunnolla avattu. Varmaankin leiriaika muokkasi Shalamovista varsin karhean persoonan aina elämän loppuun saakka.
VastaaPoista