Siperian syrjäkulmilta

 

What do you want to do ?

New mail

Putoaminen

 

Roman Sentšin, Jeltyševit, erään perheen rappio. Suomentanut Kirsti Era. Into 2015, 285 s.

 

Tämä romaani on ilmeinen yritys kuvata tiettyjä sosiaalisia ilmiöitä laajemminkin. Realismissaan, jota kai saa näin kotikäyttöön kutsua vaikkapa sosiaaliseksi (ei siis sosialistiseksi) realismiksi, tarina on myös uskottava. Muuten sen suosio Venäjällä ei kai olisi selitettävissä. Kirjailija on saanut myös Venäjän federaation valtionpalkinnon.

Suuri kertomus Joltyševien perheen tarinan ympärillä kertoo Venäjän siirtymisestä demokratiaan ja markkinatalouteen. Se ei ole mikään oikotie onneen eteläisen Siperian syrjäseudulla, jossa neuvostoaikaiset rakenteet purkautuvat, eikä mitään uutta taloudellista toimeliaisuutta synny, tai syntyy pian kuitenkin kadotakseen.

Päähenkilö on hieman viinaan menevä ja äkkipikainen miliisikapteeni, joka jossakin vaiheessa erehtyy käyttämään vääriä keinoja suorittaessaan kurinpalautuksen juoppoputkassa.

Seurauksena ovat potkut ja ennen pitkää muutto mummon mökkiin maaseudulle, kun myös työpaikan puolesta annettu asunto menee alta.

Joltyševit ovat keskiluokkaa ja vaimo, kirjastonhoitaja, asianmukaisesti myös luokkatietoinen. Sosiaalinen putoaminen näkyy tuskallisesti, kun hän joutuu myymään torilla keräämiään marjoja. Rouva on sentään kuitenkin intelligentti, intelligentsijan jäsen ainakin neuvostoluokittelun mukaan, vaikka asiaa ei erityisemmin huomaa hänen harrastuksistaan. Torimummon ohimeneväkin rooli on vaikeasti kannettava häpeä.

Miliisikapteeni ei sen sijaan kuulu intelligentsijaan, ainakaan tämän ryhmän vanhan itseymmärryksen mukaan. Hän ei ole mikään paha mies ja itse asiassa osoittaa aluksi yllättävääkin venymiskykyä ja hyvänahkaisuutta, kun muuan lurjus pettää häntä aivan hävyttömästi.

Mutta, ja tässä taitaakin olla tuon kylän muuan suuri ongelma, lainvartijoihin ei ole vetoamista, kun joutuu petoksen tai rikoksen uhriksi, sillä itse bisnekset kuuluvat varjotalouteen. Sitä taas ei pidetä rikollisena, koska vaihtoehtojakaan ei ole. Tämä ei kuitenkaan tee asiasta laillista.

Slummeissa kurinpidosta huolehtivat jengit ja klaanit ja tekevätkin sen kai omalla tavallaan tehokkaasti. Mutta Venäjän maaseutu ei ole slummia. Joltyševit jäävät yksin taistelussaan roistoja ja huijareita vastaan.

Sitä paitsi perhe ei ole mikään armoleivän varaan jättäytyvä elättijoukko, täysin saamatonta ja kaiketi hieman  vammaista poikaa lukuun ottamatta. Heidän tavoitteenaan on rakentaa kylään oma talo ja se kertoo jo paljon. Kun ei ole taitoa eikä resursseja, ei aikaan saada paljon mitään, mutta ihmiset, joilla on tuollainen päämäärä, eivät ole vielä pohjalla.

Joltyševien kylä on erikoislaatuinen yhteisö. Siellä ei enää ole mitään teollisuutta eikä myöskään viljelystä kotipalstoja lukuun ottamatta. Niinpä ei myöskään ole mitään töitä, vaan ihmiset elävät lähinnä eläkkeillä, jotka heille kerran kuussa tulevat postin välityksellä.

Joltyševien perheen tavoitetaso ei ilmeisesti olekaan korkealla. Kun ollaan jo eläkeiän kynnyksellä ja jopa eläkkeellä, kuten perheenpää, ei suuria suunnitelmia kannata enää tehdä, mutta ainakin maaseudulla voi tulla halvalla toimeen ja viljellä omaa puutarhaansa. Sitä paitsi siellä voi ryypätä yhtä hyvin kuin missä tahansa muuallakin.

Viina nimittäin alkaa maistua yhä useammin, vaikka Joltyševit eivät sorrukaan siihen pirtun ja vodkan juojien eläimelliseen tilaan, jossa juodaan jatkuvasti taju kankaalle. Osa tuttavista yksinkertaisesti kuolee viinaan, joka on väkevää pirtua. Kuten tunnettua, laimentaminen kesyttää sellaisen seoksen vasta pitkähkön ajan kuluessa. Tuoreeltaan se tuhoaa sisäelimet erityisen tehokkaasti.

Väkevä viina, erityisesti monen päivän putkena, vie myös järjen ja harkintakyvyn. Kylän nuoret tappavat välillä toisiaan ja polttavat kerhotalonsa, muutakin älytöntä tehdään kännissä. Varsinaisia rikollisia joukkoon ei kuitenkaan kuulu eikä miliisikapteenikaan tavannut niitä koko urallaan. Viina sen sijaan tuli vastaan yhä uudelleen.

Kun rahat ovat menneet -ja säästörahoja sentään oli saatu jonkun verran ja yritettiin säästää lisääkin-  seuraa rappion seuraava vaihe: entinen miliisikapteeni ryhtyy pirtutrokariksi. Paikallisissa oloissa sekin on rooli, joka oikeastaan tarvitaan, sillä paikallisella kaupalla ei ole oikeutta myydä väkeviä.

Isännän onnettomuudeksi hän joutuu tilanteisiin, joissa ihmisiä kuolee hänen toimintansa tähden. Hän ei varsinaisesti ole mikään psykopaattinen törkimys, joka voisi vaikkapa ampua kahdeksan surmanluotia puolustuskyvyttömiin uhreihin. Äkkipikainen hän kyllä on.

Lopulta viimeinen toivo asetetaan toiseen poikaan, joka on saapuva vankilasta tuomionsa kärsittyään. Hän oli sinne joutunut epäonnisen nyrkiniskun jälkeen ja roolissaan kovana kundina saa jo ennakolta kunnioituksen sädekehän kylässä.

Mutta kun kaikki on mennäkseen pieleen, niin se myös menee. Lopulta koko perheestä on jäljellä vain äiti, joka potee vakavaa diabetesta, mutta saa sentään kerätyksi voimia hankkiakseen koko perheen kolmelle miehelle haudan ja sen päälle vaatimattoman muistomerkin.

Erään perheen luokkaretki on saavuttanut huippunsa tai pikemmin lopullisen laaksonpohjansa perspektiivittömän kylän hautausmaalla, jonne ei voi asettaa arvokkaita muistomerkkejä varastettavaksi.

Kylä elää kuihtuvaa elämäänsä ilman suuria suunnitelmia ja toivoa tulevasta. Joltyševit olivat rakentamassa sinne uutta hirsitaloa, mutta pian heistäkin oli jäljellä enää muisto ja sitten pian ei sitäkään.

Venäjän kansa oli valinnut demokratian, kertoi Medvedev televisiossa, joka myös alkoi toimia kurjasti, kun lähetysmasto rikkoutui eikä kukaan sitä aikonutkaan korjata.

Siinähän sitä on kurjuuden kuvaa. Silti kylässä on myös nuoria ja lapsiakin syntyy. Intelligentsijasta ja sen elämänmuodosta ei juuri kannata puhua, mutta pohjimmiltaan ihmisten ehkä luontaisesta säädyllisyydestä on sentään yhtä ja toista jäljellä. Rikollisuus ei ole normina.

Kuten sanottu, tämä ei ole slummi, ei hyvässä eikä pahassa. Se on muuan Venäjän kaukainen ja laiminlyöty kolkka, jolle ei löytynyt sijaa, kun demokratia ja markkinatalous tulivat keskusjohtoisen komentotalouden tilalle. Kylästä vain hävisivät normaalin elämän edellytykset eikä tilalle tullut oikein mitään. Sen hiipuminen loppuun asti lienee vasta edessä.

Miten paljon tällaisia paikkakuntia on Venäjällä, en tiedä, kuten en myöskään sitä, miten paljon niitä on Amerikassa ja muissa maissa. Ilmeistä joka tapauksessa on, että ne ovat osa nimenomaan meidän aikamme kuvaa, tässä tapauksessa erityisesti venäläisin maustein.