Änkyräpuolelta

 

Radikaalilla puolella

 

Riitta Kylänpää, Utelias mieli. Claes Anderssonin elämä. Siltala 2020, 352 s.

 

Kirjastot ovat maamme upein kulttuuri-instituutio. Sieltä saa usein sellaistakin tavaraa, johon ei mitenkään viitsisi sijoittaa rahaa, mutta johon tutustuminen saattaisi silti olla tavalla tai toisella mielekästä.

Claes Anderssonista en itse asiassa ollut millään tavalla kiinnostunut, enkä hänestä paljon mitään tiennytkään, mutta juuri siksi tuntui tuollaisen aukon paikkaaminen jotenkin perustellulta ja kun kynnys oli niinkin matala, otin kirjan mukaani.

Tämä elämäkerta, jonka näkökulma tietenkin on myös ihan legitiimi, ei kuitenkaan vastannut niihin kysymyksiin, joita minulla oli.

Olisi ollut kovin kiinnostavaa tietää, mikä tämä puolue nimeltä Vasemmistoliitto oikein oli ja millä se pyrki oikeuttamaan olemassaoloaan. Sekä sen ystävissä että vihollisissa on niitä, joiden mielestä se on tässä maailmassa turha laitos.

Puoluehan syntyi erinäisten välivaiheiden jälkeen kommunistisen liikkeen romahtaessa Neuvostoliiton myötä. Kun Gorbatšovin johdolla julistettiin, että nyt ruvetaan demokratisoimaan Venäjää kapitalististen maiden mallin mukaan, oli se yhtä radikaali toimi kuin jos paavi olisi kutsunut kansan Pietarinkirkon aukiolle ja julistanut, että koko katolisen kirkon oppi oli yhtä huijausta, anteeksi.

Orvoksi jääneen joukon oli nyt etsittävä oikeutuksensa muualta, enkä tänäkään päivänä käsitä, mistä se oikein on löydetty. Komiikan huippua edusti se välinäytös, kun Andersson väistyi (tietenkin) kiltisti nuoren naisen tieltä ja tämä uraohjus sen jälkeen, hetken mesottuaan, siirtyi suoraan sen demonin palvelukseen, joka oli kaikitenkin edustanut Anderssonin mielikuvituksessa kaiken pahan ydintä. Puhun lääketeollisuudesta.

Tämä kirja ei kuitenkaan puhu aatteista yhtään mitään ja saatamme vain arvailla, mikä Anderssonia ja hänen seurailijoitaan oikein liikutti. Poliittisen kentän vasemmalla laidalla on toki vaikuttanut huomattavan paljon psykologeja ja psykiatreja niin meillä kuin muualla, oli Faros-seuraa ynnä muuta. Huikein virtaus oli niin sanottu antipsykiatria, joka innoitti myös Anderssonia.

Sen mukaan psyykkisesti sairaat olivatkin itse asiassa terveitä ja sairas oli nimenomaan yhteiskunta, joka yritti saada heidät ruotuunsa.

 Šarlatanismihan siinä haisee, mutta osaltaan se heijastaa myös itse psykiatrian tilaa tieteenä. Kemian saavutuksiakin se käyttää vielä tavalla, joka muistuttaa pikemmin alkemiaa ja perustuu yritykseen ja erehdykseen.

Joka tapauksessa psykiatria jätti tilaa vapaalle runoilulle tavalla, joka tuskin olisi ollut minkään varsinaisen tieteen piirissä mahdollista. Siinä lienee ollut sen yleinen viehätys kaikille niille, jotka olivat tähän maailmaamme perusteellisen tyytymättömiä eli siis kärsivät radikalismin syndroomasta.

Kirja ei siis kuvaa päähenkilöä ajattelijana, vaan ennen muuta ihmisenä, mikä myös on tavallaan kiinnostavaa. Kyseessä on nykyajan urbaani ihminen, jonka elämä on huomattavan samanlaista jatkumoa kehdosta hautaan, lastenhoitoon keskittyvät ruuhkavuodet toki poislukien.

Nuorukainen on jo eräänlainen valmis ihminen ja pysyy ja pysyttäytyy sitten nuorena loppuun saakka, vaikka saakin yhä vähemmän irti aistillisista nautinnoista ja alkoholista. Vanhemmiten intohimoihin liittyy mukaan myös pelihimo. Rakkaus musiikkiin jatkuu loppuun asti.

Kirjassa on kiinnostavaa tietoa eduskunnan piirissä harrastetusta musisoinnista, jossa mukana oli eri puolueiden edustajia. Andersson soitti pianoa, Lyly Rajala rumpuja, ”Veltto” Virtanen kitaraa, Mikko Alatalo soitti myös kitaraa ja lauloi kuten myös Risto Autio. Olli-Pekka Heinonen trumpettia. Jutta Urpilainenkin hoiteli kosketinsoittimia ja Oiva Kaltiokumpu lauloi. Tällainen kyllä kuulostaa hienolta idealta ja sitä voisi varmaan suositella myös monien muiden maiden parlamentaarikoille.

Andersson oli vanhemmiten ja itse asiassa jo aika nuorenakin kipujen mies ja sairauden tuttava. Etenkin sydän oli jatkuvana riesana. Kuolema näyttää olleen hänen alituisena innoittajanaan myös runouden alalla. Ennen muinoinhan vanhoilla ihmisillä oli jossakin vaiheessa tapana omaksua vanhuksen rooli, mutta siitä päähenkilö näyttää tiukasti kieltäytyneen.

Kaikesta päätellen Andersson oli ns. mukava mies, jonka tavoitteena oli ajaa kaikkia hyviä asioita, kuten radikaaleilla yleensä on. Kannattajilleen hän näyttää symbolisoineen tiettyä boheemisuutta ja sopivan äkkiväärää abstrakteihin arvoihin nojaamista. Olisi ollut kiinnostavaa lukea, millainen käsitys päähenkilöllä oli historiasta yleensä ja maamme historiasta erityisesti sekä tietenkin sen merkityksestä nykyajalle.

Toki radikalismi yleensä merkitsee irtisanoutumista koko historiasta, usein sillä poikkeuksella, että sitä hyödynnetään suurena erehdyksien ja vääryyksien varastona, josta sopii hakea todisteita pahan olemassaololle.

Perheen ja siis Anderssonin lapsuuden kokemusten kannalta merkitystä lienee ollut sillä, että hänen isänsä vietti kuusi vuotta rintamalla tai ainakin sotaväessä. Jossakin vaiheessa hän etsiskeli poikaansa pistooli mukanaan ja halusi tehdä kommunistin kanssa tilit selviksi. Vähemmästäkin saa traumoja.

Andersson oli myös kaksikielinen. Jossakin kirjan kohdassa hän mainitsee, ettei lue itseään ruotsinkielisiin, mutta yleensä hän joka tapauksessa kirjoitti ruotsiksi, myös runojaan, jotka saivat runsaasti arvostusta myös käännettyinä.

Kieli joka tapauksessa yhdisti Anderrsonia myös lahden taa. Sieltä löytyi kirjallisia esikuvia ja ihastuksia ja siellä hän paljon itsekin julkaisi ja kahmi palkintoja ja tunnustuksia. Kuitenkin hän valitti riikinruotsalaisten suhtautuvan Suomen ruotsinkielisiin kirjailijoihin ”ikään kuin meitä ei olisi olemassakaan”. Taustalla oli myös se seikka, että Suomessa puhuttu ruotsin kieli oli jo aika lailla erkaantunut riikinruotsista.

Asia ilmeni jopa siten, ettei suomenruotsalaisen tekemä käännös suomalaisesta kirjasta enää kelvannutkaan Ruotsissa. Asia ei johtunut pelkästään niistä muutamista sanoista, joita käytetään vain Suomen ruotsissa, mutta ei riikinruotsissa.

Kyse oli muun muassa siitä, että englantilaistumisprosessi oli Ruotsissa edennyt pidemmälle. Siellä oli myös paljon uusia sanoja, jotka eivät Anderssonille merkinneet mitään. Sellaisia olivat esimerkiksi åtgärda, utvärdering, medbestämmanderätt ja niin edelleen.

Töistä potkiminen on riikinruotsissa friställning ja metsän avohakkuuta kutsutaan verbillä skapa föryngringsytor. Andersson oli näkevinään tässä jonkinlaista orwellilaista manipuloivaa uuskieltä.

Itse asiassahan nuo sanat ovat sinänsä aivan ymmärrettäviä jo vanhan oppikouluruotsin pohjalta, mutta ymmärrän hyvin, että sinänsä korrekti kieli saattaa toisessa ympäristössä tuntua kankealta ja jopa hullunkuriselta. Tällaistahan on ollut ns. Petroskoin suomi ja sama koskee USA:n ja Kanadan siirtolaisten kieltä, joka osittain on täynnä anglismeja ja osittain sisältää myös jo sata vuoitta sitten suomen kielestä pois jääneitä ilmauksia.

Ankkalammikossa on joka tapauksessa perinteisesti ollut omat radikaalit änkyränsä ja Anderssonin poliittinen noste lienee ollut etupäässäperäisin sieltä. Kaiketi myös tietty seksikäs imago on innoittanut naispuolisia seurailijoita.

Kylänpään mukaan Tarja Halonenkin toivotti Anderssonin tervetulleeksi politiikkaan sanoen, että siellä on ollut puutetta kahdesta asiasta, sosialismista ja seksistä. Näitä sitten kaiketi ajateltiin juuri Anderssonin olevan pätevän lisäämään.

Epäilemättä Andersson oli väriläiskä politiikassamme. Muusta hänen toiminnastaan en uskalla sanoa mitään vielä tämän kirjan luettuanikaan.

What do you want to do ?

New mail