Monenmoista postia viime vuosisadan alkukymmeniltä.

 

What do you want to do ?

New mail

Viestejä vaivatulta

 

Joel Lehtonen, Kirjeitä. Toimittanut Pekka Tarkka. Otava 1983, 478 s.

 

Paavo Haavikko on sanonut, että Joel Lehtosen Savonlinnassa oleva patsas on monta numeroa liian pieni. Sama kyllä tulee minullekin mieleen hänen parhaita teoksiaan lukiessa. Ei niillä ole aikakauden eikä maan kirjallisuudessa juuri vertaa. Sillanpään voisi korottaa rinnalle, mutta hän on hyvin erilainen kirjailija.

Tähän kirjaan on valittu kirjeitä, jotka on osoitettu kustantajille, kollegoille, kavereille ja vaimolle. Lehtosen kirjeet Sylvia Avellanille, joita tämä ei lähettäjän katkeruudeksi suostunut polttamaan, on julkaistu erikseen.

Kirjeet alkavat jo olla kadonnutta kansanperinnettä. Kukapa kirjoittaisi enää paperille, kun sähköpostikin on käytettävissä. Niiden viestien säilyminen on vain valitettavasti epätodennäköistä. Taitaa käydä niin, että tulevaisuudessa ymmärrämme yhä vähemmän paitsi nykyisyydestä, myös menneisyydestä.

Kirjeiden kirjoittaminen yleistyi Suomessa tietenkin vasta kansakoulun myötä, kun kirjoittamaan opittiin. Harva lukutaitoinenkaan nimittäin ennen sitä osasi myös kirjoittaa muuta kuin hajanaisia harakanvarpaita. Kun allekirjoitusta vaadittiin, raapustettiin puumerkki.

Vuosisadan vaihteessa kirjeiden kirjoittaminen olikin sitten jo vilkasta ja etenkin lemmenpostia sinkoili ympäri Suomenmaan ja vähän kauemmaskin, usein Amerikkaan asti.

Itselläni on tallessa isoisän kirjeet, joita kertyi kohtalaisesti johtuen muun muassa siitä, että hän toimi lautamiehenä ja joutui säilyttämään haastepyyntöjä ja vastaavia papereita. Toki kirjeenvaihtoa käytiin myös esimerkiksi toisella paikkakunnalla opiskelevien poikien kanssa.

Mutta toistahan se oli, mitä Lehtonen kirjoitti. Hänen lähtökohtansa olivat erittäin huonot. Hän syntyi heikkomielisen yksinäisen naisen äpäräksi ja todennäköisyys sille, että hänestä tulisi typeränä pidetty, kädestä suuhun elävä kylänloppulainen, oli suuri.

Tällaiselta kohtalolta hänet pelasti Walleniusten pappisperhe, jossa Joel sai varttua kasvattilapsena, yhdessä jääkäriksi menneen ja sittemmin politikoivana kenraalina tunnetun Kurt Martti Walleniuksen kanssa.

Säätyasemaltaan Lehtonen jäi tavallaan eri kansankerrosten väliin roikkumaan. Toisaalta hän oli hyvin tietoinen juuristaan ja toisaalta taas oppi katselemaan ulkoa ja ylhäältä päin koko tuon ajan pientä yhteiskuntaa ja koko Suomeakin.

Lehtonen näet elätti itseään kynällään, lehtimiehenä, kaunokirjailijana ja kääntäjänä. Se soi hänelle aseman yhteiskunnallisten luokkien ulkopuolella ja sitä paitsi hänestä tuli kosmopoliitti.

Ajan muotien mukaisesti Lehtonen oleskeli joitakin aikoja Pariisissa, mutta sitäkin enemmän Italiassa ja hieman Espanjassakin. Matkoillaan hän kävi Tunisiassa asti.

Romaaniset kielet hyväpäinen poika omaksui nopeasti ja germaaniset olivat häntä lähellä jo kasvattajaperheen toisen äidinkielen eli ruotsin ansiosta. Sitähän herrasväet vielä aika paljon käyttivät pappispiireissäkin. Ruotsi oli hyvä pohja saksalle ja tietysti vieläkin parempi tanska-norjalle. Englanti jäi sen sijaan vieraaksi, vaikka matka suuntautui joskus sinnekin.

Lehtonen oli myös niin sanotusti kansallinen kosmopoliitti hieman Leinon tapaan. Molemmathan olivat itäsuomalaisia, mutta oleskelivat pitkiä aikoja myös lännessä. Lehtonen, joka oli laulanut ylistyslauluja Mikkelin ja Juvan seutujen Savolle markkinakuvauksissaan ja Säämingille parissa pienoisromaanissaan, näyttää lopulta kyllästyneen seudun ahneisiin talonpoikiin ja suunnanneen sympatiansa sen jälkeen pikemmin Hämeeseen.

Myös ulkomaat saivat kirjailija joskus suorastaan lumoutumaan, näin esimerkiksi ranskalainen maisema, jonka yltäkylläisyys toi peräti kyyneleet silmiin. Italia, vehreydessään, oli toinen ihannemaa, mutta karu Espanja tuntui kolkolta. Saksaa ei Lehtonen näytä erityisesti arvostaneen, mutta toki hänen mieltymyksensä vaihtelivat vuosien ja tunnelmien mukaan.

Minusta tämänkin kirjekokoelman todellinen anti on sen tunnelmissa, jotka määräytyvät pitkälti kirjeiden aihepiirin mukaan. Taistelu jokapäiväisestäleivästä oli jatkuvaa ja joskus kirjailija haikaili peruukin helppoa elämää jossakin koulussa. Toki hän tuli toimeen ajoittain ihan hyvin. Apurahojakin herui ja Lehtonen mutisi jonkin hyvän sanan myös Kordelinista, jonka hän katsoi hankkineen omaisuutensa keinottelevana lurjuksena.

 Kiinnostavia ovat aina ohimennen lausutut pikku huomautukset alkaen ruokalistasta (mm. banaaneja ja appelsiineja eli oransseja), italialaisten köyhyydestä ja ajan politiikasta, sortovuosista kapinaan ja uusaktivisteihin.

Aivan hämmästyttävänä pidän Lehtosen tapaa esittää hänelle aitan veistänyttä rujoa kirvesmiestä -kykyrää-  aivan mahdottoman naurettavana olentona. Olisikohan kyseessä sentään ollut samastuminen tuohon onnettomaan ja yritys torjua traagisuuden tunnot kääntämällä ne koomisiksi?

Politiikkaa sivutaan vain ohimennen. Hieman ennen Mäntsälän kapinaa Lehtonen kysyy, mitä ihmettä se Martti (K.M. Wallenius) on siellä Suomessa Somersalon kanssa puuhannut. Rooman pieni suomalaiskolonia oli kauhuissaan.

Vastauksen tähän ja koneen muuhunkin kirjeeseen olisi mielellään lukenut, mutta jostakin syystä tässä rajoitutaan nimenomaan Lehtosen lähettämiin kirjeisiin. Hyvä toki niinkin.

Lehtonen näyttää monessa kirjassaan olevan suuri pessimisti, näin muun muassa Henkien taistelussa, joka lienee hänen todellinen magnum opuksensa ja jonka lukeminen on yhä uudelleen suuri nautinto kaikessa pirullisuudessaan. Toki hän on myös kirjoittanut Lintukodon ja Kerran kesällä ja paljon muuta valoisaa ja hauskaakin tekstiä. (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=lehtonen ).

Kiinnostavaa on havaita myös Lehtosen mielenkiinnon siirtyminen maan itsenäistymisen jälkeen Viroon, jossa etenkin Fiedebert Tuglasin kanssa hän tuli läheisiin väleihin. Viron kieltäkin hän näyttää oppineen nopeasti.

Kaiken kaikkiaan Lehtonen oli myös aikamoinen seuramies, joka kirjeissään kertoo yhä uudelleen hauskoista ryyppäjäisistä ja vierailuista, jotka ajan tavan mukaan kestivät usein viikkoja. Ystävät olivat lähes aina tervetulleita kirjailijan kotiin, vaikka toisinaan hän halusi viettää myös erakon elämää. Yleensä hän kuitenkin vaelsi paikasta toiseen rauhattomana kuin Ahasverus.

Loppuvaiheessa Lehtosta kiusasivat monenmoiset vaivat, mukaan lukien reuma, joka äityi hyvin pahaksi. Sen lisäksi tulivat vatsahaava ja masennus ja loppu tuli viimein oman käden kautta.

Lehtonen oli erittäin itsekriittinen ja kielsi kustantajia nimittämästä itseään suureksi kirjailijaksi. Osaa tuotannostaan hän piti himphamppuna, mikä pitää paikkansakin, mutta paras osa siitä kuuluu kansallisiin aarteisiimme. On mainiota, että Pekka Tarkka on monissa teoksissaan rakentanut Lehtoselle hänen arvoisensa muistomerkin.