Aatteet velvoittavat

 

What do you want to do ?

New mail

Miellyttävin muodoin

 

Suaviter in modo, fortiter in re, kuuluu diplomatian vanha sääntö. Oman asian takana on oltava tarpeen tullen tiukastikin, mutta se on tehtävä tavalla, joka ei aiheuta turhia ongelmia. Vain hölmö menee poseeraamaan omalla pahastumisellaan sellaiselle taholle, joka on nimenomaan tahallaan antanut tuolle pahastumiselle aihetta.

Kuten jo Paasikivi ymmärsi, valtion ja etenkin suurvallan prestiisi on herkkä asia ja niin merkittävä, että sen takia saattavat jopa tuhannet joutua maksamaan hengellään. Sekin kuuluu diplomatian realiteettien piiriin.

Venäjän ja EU:n kohtaamisissa näimme hiljattain kaksi erilaista näytelmää. Toisaalta EU:n korkea edustaja, joka nuhteli Venäjää, sai suorastaan demonstratiivisesti loukkaavan käsittelyn. Toisaalta Suomen ulkoministeri, joka kertoi maamme seisovan EU:n ruodussa, sai ystävällisen, ellei suorastaan toverillisen kohtelun.

Venäjällä ei ole erityistä syytä kunnioittaa EU:ta, vaikka tämä onkin sitä monin verroin mahtavampi monella mittarilla mitaten. EU on tosin kyennyt ulkopoliittisiin päätöksiin, jotka ovat vahingoittaneet Venäjää, mutta se on saanut myös vastalahjaksi pakotteita, jotka ovat syöneet sen omia etuja. Niistä se ei näköjään sitten kykene irtaantumaan, päinvastoin.

 Pakotesodassa ei ole näkynyt voittajia. Sen merkittäviä seurauksia ovat olleet Venäjän tuontia korvaavan tuotannon syntyminen ja sen ja Euroopan välien kiristyminen.

Kaikki tämä on tietenkin vastoin niitä skenaarioita, joita takavuosina esitettiin kansainvälisen työnjaon lisääntymisestä ja kanssakäymisen vilkastumisesta Venäjän ja lännen suhteissa.

Ikävä kyllä, tälle kehitykselle ei ole loppua näkyvissä. Päinvastoin EU:n piirissä on uhkailtu entistä kovemmalla politiikalla ja Venäjän reaktio tähän oli havainnollisesti nähtävissä EU:n korkean edustajan saamassa kohtelussa. Siellä jopa uhottiin, että mikäpäs siinä, katkaistaan vain, jos niikseen tulee.

EU:n ja Venäjän välien katkaiseminen on fantastinen idea, jolla olisi aivan vallankumoukselliset seuraukset. Takavuosina oltiin yleisesti sillä kannalla, että molemmat ovat siinä määrin toisistaan riippuvaisia, että tämä suorastaan estää niiden välisen konfliktin syvenemisen. Ilman EU:ta Venäjällä ei ole, minne myydä kaasuaan ja ilman kaasua etenkin onnettoman energiapolitiikkansa vangiksi jäänyt Saksa ei yksinkertaisesti tule toimeen.

Niinpä, kaikesta korkealentoisesta puheesta ja mielenilmauksista huolimatta EU:n ja Venäjän välinen kauppa oleelliselta osaltaan eli hiilivetyjen alalla, on jatkunut häiriöttä, vaikka rouva Merkel jopa suvaitsi ilmoittaa olevansa ”raivoissaan”. Sen hän kaiketi arveli merkittäväksi asiaksi, joka kaikkien kannattaisi kuulla.

Olisiko EU:n nyt mahdollista iskeä todella tehokkaasti Venäjän elinetuihin luopumalla sikäläisen kaasun ostamisesta ja jopa uuden kaasuputken loppupään rakentamisesta, on kysymys, josta Saksalla ja eräillä muilla mailla, kuten asiassa täysin ulkopuolisella USA:lla on kovin erilaiset näkemykset.

Toki jo valmiiksi rakennettuja kaasuputkiakin voidaan lakata käyttämästä, eihän sitä mikään estä tai ei estäisi, ellei tuota polttoainetta välttämättä tarvittaisi Saksassa ja muuallakin Euroopassa.

Venäjä tietenkin voi myydä kaasuaan myös Kiinaan, mutta Euroopan-viennin korvaamiseen riittävää kapasiteettia ei tietenkään voida noin vain polkaista. Sitä paitsi Venäjällä on valtavat puskurirahastot, joiden avulla se voi jonkin alkaa tulla toimeen myös ilman vientiä, mutta äkkiähän tällainen tie olisi kuljettu loppuun.

Niinpä Venäjä saattoi ilman suurempaa riskiä nöyryyttää EU:n korkeaa edustajaa, mikä todennäköisesti hankki sen johdolle eli käytännössä presidentille runsaasti lisää kotimaista suosiota. Siinähän Venäjä käytännössä teki saman kuin pari vuotta sitten Kiina, joka ilmoitti, ettei kenelläkään ole oikeutta tulla kertomaan Kiinalle, miten sen olisi käyttäydyttävä.

Sikäli kuin voi havaita, Kiina on todella onnistunutkin välttymään kansainvälisiltä nuhteilta, vaikka sen ihmisoikeuspolitiikka on tuskin sen esimerkillisempää kuin vaikkapa Saudi-Arabian. Itse asiassa jälkimmäinen maa toimiikin YK:n ihmisoikeuskomission puheenjohtajana ja voimme vain ihmetellä, miten tämä on mahdollista.

Toistaiseksi näyttää siltä, että lännessä on Venäjään suhtauduttu toisin kuin niihin suurvaltoihin, jotka selvästi kuuluvat länsimaisen kulttuuripiirin ulkopuolelle. Tämä näyttää merkitsevän sitä, että Venäjää pidetään ikään kuin omana, joten siltä vaaditaan myös sellaista omien normien noudattamista, jota ei tulisi mieleenkään vaatia esimerkiksi Kiinalta, Intialta tai edes Saudi-Arabialta.

On kuitenkin syytä muistaa, että Venäjä on perinteisesti sekä venäläisten itsensä, että monien läntisten tutkijoiden toimesta luokiteltu omaksi, länsimaisesta erilliseksi kulttuurialueekseen. Näinhän teki muun muassa maineikas Samuel Huntington, jonka kirja kulttuurien törmäyksestä on tullut yhä ajankohtaisemmaksi.

Euroopan suhteellinen merkitys maailmassa on nopeasti hupenemassa ja tämä koskee niin taloutta ja sotilaallista voimaa kuin myös kulttuurista asemaa mallina ja esimerkkinä kaikille vähemmän kehittyneille maille.

Tässä tilanteessa Eurooppa on nyt sitten nostanut esille eettiset arvot, joita ainakin voidaan pitää ikuisina ja kaikkia velvoittavina valistuksen hengessä. Ikävä kyllä, tästä asiasta monet muita kulttuureita edustavat maat ovat olleet joko julkisesti tai vaieten eri mieltä, ja niitä on käytännössä mahdotonta pakottaa hyväksymään samoja näkemyksiä.

Kun aikoinaan perustettiin YK ja hyväksyttiin sen ihmisoikeuksien julistus, se merkitsi suurta, yleismaailmallista valistuksen ihanteiden hyväksymistä myös muita kulttuurisia perinteitä edustavien maiden piirissä. Kaiken taustalla oli tietenkin lännen ylivoimainen aseellinen mahti ydinpommeineen ja uusine sotakoneineen.

Kuitenkin tämä yleinen konsensus jäi tosiasiassa näennäiseksi. Neuvostoliitto ja Aasian maatkin tunnustivat kyllä uskollisuutta YK:n periaatteille samoin kuin aina vuorollaan erilaiset islamilaiset valtiot ja häikäilemättömään väkivaltaan nojaavat diktatuurit eri puolilla maailmaa.

Valistuksen periaatteiden tunnustaminen vaikutti käytännön politiikkaan yhtä vähän kuin olisi vaikuttanut kristinuskon periaatteiden yleismaailmallinen tunnustaminen. Olihan kerhoon pääseminen aina yhden messun arvoista, mutta asiat jouduttiin silti hoitamaan myös käytännössä. Kuten Mauno Koivisto aikoinaan sanoi, aatteen miehelle sellaisesta saattaa tulla vammaa sieluun.

Venäjällä Stalinin aikana leikiteltiin ihmisoikeusajattelulla tavalla, joka vaikuttaa suorastaan pilkanteolta, mutta niinpä vain maasta tuli heti YK:n ja sen turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen. Kunnioitus peruskirjan neuvostoliittolaista tulkintaa kohtaan oli lännessäkin aina vahva ja lienee perustunut ennen muuta maan ydinaseisiin.

Vasta nyt, niin sanotun ohjattavan demokratian aikakaudella, asiasta on syntynyt avoin konflikti. Miksi se on tapahtunut juuri nyt Venäjän kohdalla, mutta ei esimerkiksi Kiinan kohdalla, on kiinnostava kysymys. Ainakaan se ei johdu siitä, että ihmisoikeuksien loukkaukset olisivat juuri nyt, entiseen verrattuna, erityisen suuria juuri Venäjällä.

Ikäväähän tämä tällainen on. Enpä tiedä, miten asia parhaiten selvitettäisiin. Luulen ainakin, ettei se selviä millään raivokohtauksilla eikä iskemällä kipeällä päällä toista samanlaista. EU:lta, jota hallitsevat vastuuttomat ylijäämäpoliitikot, ei ikävä kyllä voi suuria odottaa.

Ehkäpä olisi viisasta, jos jäsenmaat tällaisissa suuren luokan kysymyksissä osoittaisivat itse kukin hieman enemmän aloitteellisuutta. Demonstraatiot ovat ilmeisesti se asia, johon EU kykenee ja julkilausumien sorvaamisen voisikin jättää sen huoleksi.

Kansalaistensa eduista huolehtivat maat voisivat sen sijaan itse kukin keskittyä hoitamaan omia tehtäviään. Ne ovat kaikilla hieman erilaisia. Samaan aikaan voi tietenkin suorittaa moraaliposeerausta niin paljon kuin tuntuu tarpeelliselta.

What do you want to do ?

New mail