Onko sivistys vain ohut vernissakerros barbaarin päällä?

 

What do you want to do ?

New mail

Kopernikaaninen vallankumous?

 

Rutger Bregman, Hyvän historia. Ihmiskunta uudessa valossa. Suomentanut Mari Janatuinen. Atena 2020, 441 s.

 

Täytyy sanoa, että tässä ei nuori mies nyt ole kainostellut ottaa suuria kysymyksiä ratkaistavakseen. Uusiksi ei mene vain koko ihmiskunnan historia, vaan saman tein esihistoriakin. Sitä paitsi kyseessä ei ole mikään tarkennus tai selvennys johonkin asiaan, vaan koko entisen viisauden kääntäminen päälaelleen, nimenomaan vastakohdakseen. Asia koskee ihmisen olemusta.

Toki postmoderni oppineisuus lähtee siitä, ettei ihmisellä eikä millään muullakaan ole mitään olemusta, mutta en tiedä, ottavatko tuon suuntauksen seuraajat itsekään tuota väitettä vakavasti. Ainakaan se ei ole sen arvoinen latistaessaan suuret kysymykset saivarteluksi siitä, ettei itse sellaisia kysymyksiä lainkaan voi olla olemassa. Kyllä ne ovat ja kaipaavat vastauksia.

On sitten toinen juttu, miten paljon selittäviä ovat sellaiset vastaukset, jotka toimivat kaikkein korkeimmalla yleistävällä tasolla. Selittäessään näennäisesti kaiken ne eivät yleensä selitä enää mitään. Tosiasia kuitenkin on, että me käytämme sellaisia oletuksia päivittäin ja että niillä on kuin onkin käytännön merkitystä ajattelumme ainakin jonkinlaisena tukijalkana.

Viittaan tässä kysymykseen siitä, onko ihminen perusluonnoltaan hyvä vai paha. Näin yleisellä tasolla esitetty kysymys on tietenkin operationalisoitava, ennen kuin siihen voidaan vastata ja niinhän me tosiaan teemmekin yhä uudelleen.

Mikäli ihmiset, omiin oloihinsa jätettyinä alkavat käydä kaikkien sotaa kaikkia vastaan, voidaan heidän perusluontoaan nimittää pahaksi. Mikäli he sen sijaan alkavat tehdä yhteistyötä ja auttaa toisiaan, voidaan katsoa, että se on hyvä. Sovittakoon näin.

Yleinen käsitys, joka näyttää itse asiassa niin myöhään kuin 1960-luvulla erityisesti vahvistuneen, on, että ihminen on luonnostaan paha. William Goldingin romaani, suuri bestseller Kärpästen herra, jonka ilmestymisen minäkin muistan, esitti ihmisen, nuoret pojat, olentoina, jotka olivat täynnä hävittävää energiaa ja omiin oloihinsa jätettyinä paljastuivat pian raaoiksi barbaareiksi.

Stanley Milgramin kuuluissa sähköiskukoe taas osoitti, että ihmiset olivat valmiita tuottamaan toisille kipua ja jopa tappamaan heitä ilman sen kummempia estoja, mikäli heitä siihen käskettiin ja Stanfordin yliopistossa tehty koe, jossa ihmiset pantiin esittämään vanginvartijaa, taas paljasti heidät -tavalliset ihmiset- sadisteiksi.

Kirjoittaja on nähnyt paljon vaivaa osoittaakseen, etteivät nämä kuuluisat esimerkit ole päteviä. Kärpästen herra oli pelkkää mielikuvitusta, mutta sen sijaan löytyi vastaavanlainen tositapaus, jossa autiolle saarelle haaksirikkoutuneet pojat ryhtyivätkin auttamaan toisiaan sen sijaan, että olisivat yrittäneet hyötyä toistensa kustannuksella, saati sortaa heitä.

Milgramin sähköiskukoekin paljasti tarkkaan luettuna sen, että vain osa koehenkilöistä otti sen tosissaan ja ne, jotka ottivat, suhtautuivat paljon vakavammin toimeksi saamaansa toisten pahoinpitelyyn. Sama koski myös Stanfordin ”kellarikoetta”.

Varsin tunnettu on hirmumyrsky Kathrinan tapaus, jolloin odotettiin perinteisten amerikkalaisten mellakoiden ja ryöstämisen pääsevän valloilleen ja ihmiset kaivoivat esille aseitaan pahimman varalle.

Itse asiassa mitään kaikkien sotaa kaikkia vastaan ei syntynyt, sen sijaan ihmiset yleensä osoittivat suurta keskinäistä auttamishalua.

Myöskään toisen maailmansodan pommitukset eivät murtaneet ihmisten moraalia, vaan vahvistivat sitä. Keskinäinen auttamishalu onkin ihmisessä paljon luontaisempaa kuin se petomainen käytös, jonka Thomas Hobbes postuloi ihmisen ominaisuudeksi luonnontilassa.

Läntinen maailma on siis tehnyt suurimman mahdollisen erehdyksen kuvitellessaan ihmisluonnon olevan aivan päinvastainen kuin se oikeastaan on. Tämä oletus kuitenkin aiheuttaa paljoin tuhoa toimiessaan itseään toteuttavana ennusteena ja se olisi saatava kumottua. Tarvitaan paradigman muutos, kopernikaaninen vallankumous, jota tämä nuorimies nyt tarjoaa koko ihmiskunnalle.

Ihmiselämä näyttää kyllä tulleen jatkuvasti yhä kesymmäksi. Steven Pinker on osoittanut, mettä väkivaltaisuus on vähentynyt valtavasti. Millaista sitten mahtoi olla alkuihmisen historia? Ehkä ainakin silloin käytiin kaikkien sotaa kaikkia vastaan ja suurimmat röyhkimykset ja julmurit pärjäsivät parhaiten?

Kirjoittaja ei usko tätäkään, vaan katsoo, että itse asiassa eniten jälkeläisiä saivat lempeäluontoiset urokset, joita naaraat suosivat. Näin syntyi autodomestikaation eli itsensä kesyttämisen prosessi, jossa neanderthalilaisen villit piirteet antoivat tilaa sivistyneen ihmisen herkille ja siroille piirteille samaan tapaan kuin suden hurjuus muuttui luppakorvaisen spanielin ystävällisyydeksi.

Ihmisestä tuli pedon sijasta mussukka, homo puppy, kuten kirjoittaja sanoo.

Tuosta termistä sanarikostuomioistuimen olisi kyllä langetettava korkein käytettävissä oleva rangaistus, mutta epäilemättä se auttaa monia ymmärtämään, mitä kirjoittaja tahtoo sanoa.

Mussukat kyllä näyttävät saaneen tässä maailmassa aikaan kaikenlaista. Itse asiassa pedot ovat ihmisiin verrattuna varsin viattomia olentoja. Miten sitten selitämme vaikkapa sotien julmuudet ja viattomien ihmisten massamurhat?

Rintamamiesten julmuutta kirjoittaja ei hyväksy ja esittää tässä tuskin mitään suuria uutuuksia. Itse asiassa amerikkalaisista sotilaista ampui kohti vihollista toisessa maailmansodassa vain muutama prosentti. Suurin osa ei ampunut lainkaan.

Kovempia sotilaita, kuten saksalaisia, ei pitänyt ruodussa mikään ideologia, vaan toveruus, solidaarisuus muita kohtaan. Tottelevaisuus toki näytteli suurta osaa myös siinä, mitä pahaa sotien aikana tehtiin. Mutta siinäkin voi nähdä myönteisiä piirteitä. Solidaarisuus vain kohdistui ahtaaseen piiriin. Hannah Arendtin kuvaama pahan banaalisuus on toista kuin ihmisen olettaminen pedoksi. Hyvää se Eichmannkin luuli tekevänsä.

Kirjoittaja väittää, että homo puppy on myös taipuvainen valitsemaan johtajikseen mussukoita, joten kaiken pitäisi oikeastaan mennä hyvin humanististen arvojen kannalta.

Ikävä totuus on vain, mettä valta turmelee nopeasti ja ennen pitkää johtajat ja etenkin itsevaltiaat alkavat kehittyä epämiellyttävään suuntaan, machiavellisteiksi, jollaisia ei olisi koskaan vapaissa vaaleissa valittu tehtäviinsä.

Bregmanin kopernikaaninen vallankumous on valmis jo kirjan puolessa välissä ja sen jälkeen hän alkaa pohtia, mitä olisi tehtävä ihmisen perimmäisen hyvyyden vapauttamiseksi.

Itse asiassahan se vakavasti virheellinen olettamus, jonka mukaan ihminen on luonnostaan egoisti ja jopa suorastaan machiavellisti (sic!) ellei peräti psykopaatti, todella aiheuttaa sen, että ihmiset rupeavat toimimaan ikään kuin tuo oletus pitäisi paikkansa. Se on suurin ongelmamme.

Ihmisen synnynnäisen pahuuden ajatus periytyy tietenkin jo muinaisuudesta. Raamatusta ja muistakin -joskaan ei toki kaikista- pyhistä kirjoituksista löydämme tämän ajatuksen ja kristinuskoon sitä juurrutti erityisesti kirkkoisä Augustinus. Thomas Hobbesin ei tarvinnut keksiä paljoakaan uutta.

Bernard de Mandevillen ajatus siitä, että yksityiset paheet olisivatkin julkisia hyveitä, oli elegantti tapa hävittää raja hyvän ja pahan väliltä ja itse asiassa nykyinen länsimainen elämänmuoto perustuu pitkälti paheiden, pahan hyödyntämiseen.

Pahuuden ja ilkeyden ylistystä eivät meille tarjoa päivittäin vain ns. tosi TV-ohjelmat ja roskafilmit. Itse asiassa koko tuotantoelämän valtava markkinointikoneisto on valjastettu niihin vetoamaan ja niitä hyödyntämään.

Ajatelkaamme vain viisautta, rohkeutta, oikeudenmukaisuutta ja kohtuullisuutta ja vielä kristillisiä hyveitä, uskoa, toivoa ja rakkautta. Populaarikulttuuri joko vastustaa niitä kaikkia tai sitten suosii niiden rappiomuotoja, jotka tietenkin ovat jo jotakin aivan muuta kuin alkuperäiset hyveet.

Mahtaisiko olla niin, että nykyinen epäkulttuurin ja suorastaan antikulttuurin aalto siinä laajuudessa ja kaikenkattavuudessa, kuin se nykyään tunnemme, olisi peräisin vasta 1960-luvulta? Eikö tuon kulttuurivallankumouksen aikakauden pitänyt olla nimenomaan uuden, uljaan rationalismin läpimurron aikaa?

Mikäli kulttuurimme siis on pahasti eksyksissä jo ihmiskäsityksensä suhteen, olisiko asia jotenkin korjattavissa?

Ehkäpä kannattaa vielä ainakin vilkaista Bregmanin ajatuksenjuoksuja näiden asioiden kannalta. Tohtiihan mies ainakin suuria koettaa, kuten Faethon aikoinaan.