Karjalainen tragedia

 

What do you want to do ?

New mail

Karjalan pojan kova kohtalo

 

Studia Nordica II. Jeremejev-Räihä: ihminen, perhe ja politiikka Karjalan raja-alueella 1900-luvun alussa. Tutkielmа Аsiakirjat Aineistot. Laadinta, tieteellinen toimitustyö ja historiallinen katsaus Olga Iljuha. Tekstien käännökset Natalia Pellinen yhteistyössä Yury Shikalovin kanssa. Kielen, historian ja kirjallisuuden instituutti. Karjalan tiedekeskus Venäjän tiedeakatemia Karjalan tasavallan kansallisarkisto Karjalan sivistysseura. Petroskoi 2017, 362 s.

Еремеевы-Ряйхя: человек, семья, политика в карельском пограничье начала XX века. ИЯЛИ РАН Петрозаводск 2017.

 

Tämä täysin kaksikielinen eli sekä suomeksi että venäjäksi kirjoitettu kirja tarjoaa hyvin kiinnostavan välähdyksen Vienan Karjalan historiaan ja on erittäin sopivaa, että myös Karjalan sivistysseura on osallistunut sen julkaisemiseen. Kirja näet kertoo eräästä seuran -tuolloisen Vienan karjalaisten liiton ensimmäisiin aktivisteihin lukeutuneesta henkilöstä.

Liiton perustivat vuonna 1906 Tampereella vienankarjalaiset kauppiaat ja sen missiona oli kotiseudun sivistäminen suomalaisen esikuvan mukaan.

Suomen esimerkki oli vaikuttava, sillä muutamassa vuosikymmenessä katajainen kansamme oli noussut aivan uudelle kehitystasolle, mihin oli ratkaisevasti vaikuttanut kansakoulujen toiminta. Sivistys oli pienen kansan ainoa voima ja pelastus, ajateltiin ja siihen panostettiin erittäin paljon huolimatta yleisestä köyhyydestä ja erinäisten taantumuspiirien vastustuksesta.

Kansanvalistus, prosvetitelstvo, oli uljas sana myös Venäjällä, mutta siinä asiassa maa oli jäänyt muusta Euroopasta ja etenkin suuriruhtinaskunnasta pahasti jälkeen. Kun vienalaiset sitä paitsi etsivät esikuvansa Suomesta ja perustivat Karjalaan suomenkielisiä kouluja, oli konflikti valmis: suurvenäläiset puhuivat panfennismistä, jota pidettiin valtakunnan yhtenäisyydelle vaarallisena liikkeenä.

Niin sanottu vuosien 1905-07 vallankumous antoi paljon ilmaa siipien alle myös Vienan kansalliselle liikkeelle ja se nousi suomalaisissa merkeissä. Itse asiassa yhteydet Vienasta Pietariinkin oli tuolloin parasta hoitaa osittain Suomen kautta. Maakunnasta näet puuttuivat tiet lähes täysin.

Niinpä suuri suomalaisvaikutus etenkin raja-alueilla oli ymmärrettävää. Vuosittain lähti alueelta noin 2500 laukkukauppiasta talveksi Suomeen ja moni oleskeli siellä vuosia ja saattoi muuttaa vakituisestikin. Tätä joukkoa suomalaiset viranomaiset muuten Bobrikovin aikaan epäilivät suurvenäläisestä propagandasta ja nimismiehet vainosivat heitä kenraalikuvernöörin närkästykseksi.

Paradoksaalisesti vienalaisia vainottiin myös kotiseudullaan. Niin sanottu Stolypinin taantumus teki pian tyhjäksi monet niistä saavutuksista, joita vuosien 1905-07 vallankumouksella oli ollut. Karjalassa tuuli kääntyi jo vuonna 1907, mikä näkyi muun muassa suomenkielisten koulujen lakkauttamisena.

Tuolloin Arkangelin kuvernööri myös vangitutti kymmenen aktiivisinta panfennistiä.

Heidän joukossaan oli Vasili Jeremejev-Räihä. Räihä oli monen muun tavoin suomentanut sukunimensä ja jotkut valistusmiehet olivat jopa omaksuneen luterilaisen uskon. Ortodoksinen papisto oli hoitanut leiviskänsä Vienassa kehnosti, eikä nauttinut erityistä suosiota. Sen sijaan siellä rehottivat niin vanhat, jopa pakanallisetkin tavat kuin vanhauskoisuus ja Suomesta levinnyt lahkolaisuus.

Räihä oli joka suhteessa valistushenkinen ja kuului kadettipuolueeseen eli perustuslaillisiin demokraatteihin. Hänen säilyneissä päiväkirjoissaan ja kirjeissään emme tapaa uskonnollisuutta, vaan sen sijaan suurta valistususkoa.

Räihä ja hänen vaimonsa puhuivat ja kirjoittivat aivan mallikelpoista suomea, mikä selittyy epäilemättä pitkästä oleskelusta Suomessa. Koulunsa Vasili oli joka tapauksessa käynyt Karjalassa, niin sanotussa Mininin internaattikoulussa, joka nautti suurta mainetta. Niinpä Vasili osasi hyvin myös venäjää, hänen vaimonsa sen sijaan puhui sitä huonosti.

Joka tapauksessa siis uhtualainen Vasili oli niitä ”panfennistejä”, jotka vuonna 1907 vangittiin ja lähetettiin karkotukseen. Hänen julkaistu päiväkirjansa kertoo tuosta lyhyeksi jääneestä ajasta. Julkaistut kirjeet taas liittyvät enimmäkseen aiempaan periodiin. Vain Anna-vaimon kirjeet, joita hän lähetti karkotetulle Vasilille, ovat säilyneet.

Sekä Vasilin että Annan kirjalliselle tuotannolle on ominaista hämmästyttävän hyvä suomen kieli. Ainakin Annan tapauksessa julkaistu teksti on autenttista, mistä toistavat myös siitä otetut valokuvat. Myös kaunis ja harjaantunut käsiala todistaa korkeasta kirjallisesta kulttuurista, mikä ei Suomessakaan tuohon aikaan ollut ihan tavallista.

Mitä tulee Vasilin kuvauksiin pitkästä matkastaan, herättää huomiota, että jo Arkangelin läänissä hän kohtaa yllättävän alkeellisia paikkoja ja kurjia ihmisiä, joiden nostaminen Suomen tasolle veisi varmasti vielä paljon aikaa. Keski-Aasiassa tilanne on osittain ainakin yhtä surkea.

Toisaalta näkyy silloin tällöin prameita tilanherrojen kartanoita. Omaisuuden epätasainen jakaantuminen näyttää pahoin polarisoineen venäläistä yhteiskuntaa, jossa suurilla liikaväestön joukoilla ei ole sivistymisen tai edes toimeentulon mahdollisuutta.

Suutuspäissään Vasili nimittelee välillä kohtaamiaan ihmisiä suomeksi ryssän nimellä, vaikka ei liene luultavaa, että kyseessä olisi mikään kansallisuusviha -pikemmin antipatia kohdistuu typerään virkavaltaisuuteen, jota pidettiin Venäjän onnettomuuksien todellisena syynä.

Toinen silmiinpistävä seikka on varkaiden -tai špana-aineksen- edustaman kulttuurin ilmeneminen jo tuolloin. Varkaiden (vor) kulttuurihan kukoisti neuvostoaikana ja tunnetaan hyvin muun muassa Solženitsynin teoksista. Ainakin minulle oli yllätys, että se oli niinkin vallitseva jopa Karjalan vankiloissa jo 1900-luvun alussa.

 Sikäli kuin saatan muistaa, ei Dostojevskin Kuolleessa talossa tai Tšehovin Sahalinilla edes mainittu sellaisen olemassaolosta. Toki Dostojevskin kirjallisiin hahmoihin kuuluu myös Fedka-Katoržnyi ja kuljeksivat tappaja-ryövärit, razboiniki tunnettiin. Kokonainen alakulttuuri on kuitenkin toista.

Joka tapauksessa Vasili yritti mahdollisuuksien mukaan päästä pitkällä matkallaan ns. poliittisten pariin, minne hän kuuluikin ja säilyi siten pahimmalta pitkän etappitaipaleen vaiheissa.

Matka vei aluksi Kaspian meren pohjoispuolelle Uralskiin, Stenka Razinin maisemiin, mutta sieltä oli jatkettava vielä syvemmälle nykyiseen Kazakstaniin, Temirin kaupunkiin, jota Vasili kuvaa maanpäälliseksi helvetiksi.

Ankeat olosuhteet toivat mukanaan tuberkuloosin, joka tappoi Karjalan pojan parin vuoden kuluttua. Suurvaltaisen Venäjän sokea koneisto näyttää yleensäkin jauhaneen hengiltä juuri idealistisimmat kansan ystävät, joiden ajatukset jossakin instanssissa oli havaittu valtakunnan eduille sopimattomiksi. Karjalan kohdalla näitä ei kenties ollut monia, mutta heidän tarinansa ansaitsee ehdottomasti myös tulla muistetuksi.

Jeremejev-Räihän lyhyeksi jäänyt elämä siitä jääneiden dokumenttien valossa avaa osaltaan kiintoisan näköalan Vienan Karjalan kansalliseen herätysliikkeeseen, joka muuttui varsinaisesti poliittiseksi sitten Suomen itsenäistyessä, Venäjän sekasorron kaudella.

Silloin osoittautui, etteivät Räihän kaltaiset, hyvin vahvasti suomalaisuuteen suuntautuneet ainekset kyenneet vetämään suuria joukkoja mukanaan. Kansanvalistus Karjalassa ei ollut vielä saavuttanut korkeaa yleistä tasoa, mutta tietty käsitys karjalaisuuden erityisestä merkityksestä sentään ilmenee niissä tapahtumissa, joihin ns. heimosodat kuuluvat.

Karjalaisen liikkeen kohtaloa voi nimittää historialliseksi tragediaksi. Suomalaisten aktivistien poliittiseksi ymmärretty rooli herätti venäläisen suurvaltasovinismin jo 1800-luvun puolella ja lienee loppujen lopuksi ollut lähinnä kirous sille pienelle kansoille -tai niille kansoille- jotka tunnetaan karjalaisten nimellä. Asiaa ei auttanut se, että Karjalan omat pojat olivat innolla mukana kansansa parasta tavoittelemassa.

Huomattakoon, että tämä ei koske ns. karjalan murretta puhuvia suomalaisia, joita myös nimitetään karjalaisiksi. Kun sanotaan ”Karjala”, on aina muistettava, että on monta Karjalaa. Yhden ainoan Karjalan kuvitteleminen on historiassa ollut lakkaamattomien sekaannusten lähde ja on sitä vielä tänäänkin.