Karavantjuristy

 

What do you want to do ?

New mail

Karjalaisia kohtaloita

 

Е.В. Усачева, Карельские беженцы. Дорога домой. J.V. Usatševa, Itä-Karjalan pakolaiset. Tie kotiin. Periodika, Petroskoi 2020, 223 s.

 

Tämä kaksikielinen koruteos, joka esittelee joukon Itä-Karjalan vuoden 1922 pakolaisia, on kustannettu Karjalan sivistysseuran tuella ja koottu Karjalan kansallisarkistossa säilytettävien, kotiin palanneiden pakolaisten täyttämien lomakkeiden pohjalta. Jokaisesta on mukana myös valokuva ja yleensä ne ovat korkealaatuisia.

Kuten tunnettua, Venäjän vallankumouksen jälkimainingeissa Suomeen saapui jopa kymmeniä tuhansia pakolaisia, joista useimmat kuitenkin ennen pitkää jatkoivat matkaa, pois rutiköyhästä Suomesta.

Tätä pakolaisvirtaa on monipuolisesti tutkinut Pekka Nevalainen myös Karjalan pakolaisten osalta, joten kokonaiskuva asiasta on jo hyvin tunnettu.

Nykyään on kuitenkin syntynyt uutta kiinnostusta noidenkin asioiden selvittämiseen entistä tarkemmin myös yksityiskohdissa ja samankaltaista tehtävää hoitaa tunnetusti myös hiljattain aloitettu suuri tutkimusprojekti, joka tutkii Venäjälle siirtyneitä suomalaisia.

Toki jokainen ihminen on laulun arvoinen ja etenkin sukututkijoiden joukko on viime vuosina, internet-lähteiden tultua kaikkien ulottuville, räjähdysmäisesti kasvanut ja sille tällaiset tiedot ovat keskeisen tärkeitä.

Nämä tässä esitellyt pakolaiset olivat siis niitä, jotka palasivat Karjalaan. Suomeen pakeni vuosien 1921-22 Karjalan kansannousun jälkeen Vienan Karjalasta arviolta 12500 – 16500 henkeä.

Näistä 6713 henkeä palasi karjalaisten viranomaisten mukaan ja 5766 jäi Suomeen. Ymmärrettävästi useimmat sotatoimiin aktiivisesti osallistuneet eivät yrittäneetkään palata eikä kaikkia olisi myöskään otettu vastaan. Ei-toivottujen luettelossa oli 502 nimeä.

Julistetun amnestian takia moni asetta käytellyt kuitenkin palasi ja mukana oli jopa komppanianpäällikkötasoa.

Kun tieto amnestiasta annettiin, epäili moni Suomessa sen pitävyyttä, minkä johdosta Neuvostoliiton puolelta esitettiin virallinen paheksunta.

Kuten saattaa arvata, metsäsissikapinan ja pakolaisuuden stigma jäi joka tapauksessa paluumuuttajiin ja heitä tarkkailtiin jatkuvasti. Vuosien 1937-38 puhdistusten nostattaman hysterian aikana ihmiset, joilla oli tällainen tausta, joutuivat helposti ammuttaviksi. Papereissa heidät luettiin kategoriaan karavantjurist (каравантюрист) eli Karjalan seikkailun osanottaja.

Tuota episodiahan nimitettiin myös bandiittikapinaksi (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=karavantjurist ). Se liittyi aikaan, jolloin ns. neuvostovalta oli monilla syrjäseuduilla vakiintumaton ja erilaiset ryhmittymät saattoivat useinkin haastaa sen. Vuosien 1921-22 kapina sai Suomen puolelta merkittävää aseapua ja noin 500 vapaaehtoista.

Karjalaiset nimet ovat kiinnostavia. Yleensä paikalliset asianmaiset tahot merkitsivät ne papereihin venäläisessä muodossa, vaikka henkilöt itse käyttivätkin karjalaisia muotoja. Samankaltainenhan oli tilanne Suomessakin, jossa papereihin vielä 1800-luvun lopulle saakka merkittiin aina ruotsinkielinen muoto, jota käytännössä ei koskaan käytetty ja jota henkilöt itse tuskin edes tiesivät.

Kun Suomessa pyrittiin eroon ruotsinkielisestä hegemoniasta, suomennettiin sukunimiä tuhansittain. Myös asultaan venäläisille ja usein jopa alkuperältään karjalaisille sukunimille tapahtui samoin.

Toisen maailmansodan jälkeinen suomalainen nimistö oli jo hyvin erilaista kuin se oli ollut 1800-luvun lopulla ja vielä 1900-luvun alussa, ennen vuoden 1906 suurta nimenmuuttoa.

Aidosti karjalaiset nimet, myös venäläisessä muodossaan, on usein melko helppo tunnistaa. Merkille pantavaa on, että usein myös pakolaisten sukunimet oli suomennettu jo 1920-luvun alussa (esim. Lipkin -Lipponen, Lokkojev -Lokkin, Lukkojev -Luukkonen, Ljavkujev -Laukkanen, Mjakeljajev -Mäkelä jne.).

Sieltä rajan takaa oli kotoisin myös kuuluisa radioselostaja, ”sinivalkoinen ääni” Pekka Tiilikainen (Tiilikoff), joka ei esiinny tässä palanneiden listassa. Ivan Tilikov (Tiilikainen) kyllä palasi.

Syystä tai toisesta jotkut käyttivät itsestään monia nimiä ja jollakin niitä oli peräti kuusi kappaletta!

Joskus oli muodostettu aivan uusia, täysin suomalaisia nimiä kuten Kotiniemi (ent. Mihailov), Vihuri (ent. Nazarov) jne.

Pakenijoita (noin 7300 henkeä) ja myös palanneita oli erityisen paljon Vienan Kemin kihlakunnan läntisistä kunnista. Esimerkiksi Pistojärven kunnasta pakeni käytännöllisesti katsoen koko väestö, 1400 henkeä. Puolet heistä palasi.

Tuon alueen karjalaisten kieli oli hyvin lähellä suomea ja heillä oli muutenkin vanhastaan paljon siteitä rajan taa. Pakolaisen elämä Suomessa oli kuitenkin 1920-luvun alussa hyvin karua ja kotiseutu ja oma talo vetivät monia vastustamattomasti puoleensa.

Yllättävän moni palasi takaisin, mutta toki oli merkittävä myös tänne jääneiden määrä. Kansannousun tappiotunnelmissa perustettu AKS sai heti alkuun itselleen runsaasti työmaata pyrkiessään järjestämään pakolaisille siedettävät elinolot ja järjestäessään heille opetusta.

Ikävä kyllä, nämä nuoret hurjapäät järjestivät pakolaisille myös sotilaallista opetusta, joka ennen pitkää tuli ilmi ja joka aiheutti noottien vaihtoa Suomen ja Neuvostoliiton välillä.

Kun sitten Mannerheim miekantuppipäiväkäskyssään vuonna 1941 kertoi, että Suomen armeijan riveissä marssivat Itä-Karjalaa vapauttamaan sen omat pataljoonat, hän saattoi viitata siihen toimintaan, jota näiden aktivistien avulla järjestettiin, tosin heikohkolla menestyksellä.

Tässä kirjassa toki rajoitutaan nimenomaan Neuvostoliittoon palanneisiin henkilöihin, joiden vaiheista kerrotaan lyhyesti, etupäässä kyselykaavakkeiden antamien tietojen ja niihin liittyneiden viranomaiskommenttien valossa.

Ilmeisen paljon työtä on tehty myös tietojen tarkistamiseksi ja kartuttamiseksi muistakin lähteistä. Tässäpä taas pala suurelle yleisölle pelastettua historiaa!

Kääntäjät, Mirko Harjula ja Ilja Solomeštš ovat tapansa mukaan tehneet laadukasta työtä.

 

What do you want to do ?

New mail