Muutosten aika näkyvissä?

 

What do you want to do ?

New mail

Toimittajan näkökulma

 

Anna-Lena Laurén, Sammetsdiktaturen. Motstånd och medlöpare i dagens Ryssland. Förlaget 2121, 184 s.

 

Kirjan motto on Dostojevskilta, joka ihmettelee sitä, että niitä, jotka eivät mitään hämmästele, pidetään fiksuina, vaikka kysymys saattaa pikemminkin olla suuresta tyhmyydestä.

Itse asiassa tämä on aina ollut yksi lempiajatuksiani. Kun teini kehittää blaseeratttua lookia ja haluaa olla niin sanotusti cool, hän ei ymmärrä, miten säälittävältä tämä vaatelias tyhmyyden manifestointi itse asiassa saattaa aikuisen silmin näyttää.

Kuvitelmat kaiken tietävyydestä eivät välttämättä ole tuollaisen asenteen takana, ihminen nyt vain useimmiten haluaa olla rauhassa ja nyökytellä muiden kanssa samaan tahtiin. Ei ollut mikään sattuma, että Sokrates teloitettiin demokraattisella päätöksellä.

Tietyissä ammatissa eli niin sanottujen klerkkien (vrt. Trahison des clercs, ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=trahison+des+clercs ) keskuudessa kyvyttömyys hämmästyä ja siis kysyä, on kuitenkin vakava puute, joka halvauttaa ajattelun.

Tämän kirjan kirjoittajaa ei voi tuosta kuolemansynnistä syyttää. Hän tarkkaillee ympäristöään herkeämättömällä uteliaisuudella eikä suinkaan kiiruhda selittämään näkemäänsä jollakin typerällä kliseellä. Kyllä kirjassa kliseitäkin on, mutta ne ovat yleensä ainakin itse keksittyjä.

Jo kirjan nimi on huomionarvoinen. Samettidiktatuuri toimii pehmeästi. Ennen kuin kliseillä kyllästetyt lukijat ehtivät kiivaasti huomauttamaan, etteivät murhat ja pahoinpitelyt ole mitenkään pehmeitä keinoja, heidän kannattaa rauhassa lukea, mitä kirjoittaja tarkoittaa: ei se systeemi ahdistele kadunmiestä, jos hän haluaa pysyä syrjässä kiistoista. Ei se ole totalitarismia, jossa ei saisi hankkia tietoa eikä edes ajatella.

Laurén hieman kärjistää sanoessaan, että mielipiteensä saa esittää aivan vapaasti ja että venäläiset tietävät asioista ihan yhtä paljon kuin mekin. Ymmärrän kuitenkin, että tämä on välttämätön tapa herättää lukijoiden tarkkaavaisuus ja ehkä jopa hämmästys, sillä keskimäärin meillä Suomessa on näistä asioista aivan vääristyneet käsitykset.

Eiväthän ne venäläiset samoja asioita tiedä (lue: ole tietävinään) kuin suomalaiset, koska heille tarjoillaan erilainen valikoima. Tämä ei kuitenkaan estä ottamasta asioista selvää. Se onnistuu kyllä, ellei muutu niin poliittiseksi hahmoksi kuin Juri Dmitrijev, Karjalan menneisyyden kaivaja. Silloin voi raskas käsi toimia. Normaalikansalaista ajatellen se käsi kuitenkin on samettihansikkaassa.

Kirjoittaja on toiminut Venäjällä toistakymmentä vuotta ja myös 1990-luvulla. Tälle hän panee suuren painon ja arvelee tutustumisen tuohonkin ajanjaksoon antavan hänen arvioille hyvin tärkeää perspektiiviä.

Varmaa onkin, että ellei historiallista perspektiiviä olisi, ei mitään järkeviä yleistyksiä Venäjän kehittymisestä voisi tehdä. Luulen kuitenkin, että neuvostokauden ja erityisesti perestroikaa edeltävän neuvostokauden puuttuminen kokemusvarastosta on aika merkittävä rajoitus.

Kirjoittaja ymmärtää kyllä, että monet Venäjän erikoisuudet saavat selityksensä neuvostokauden kulttuurista. Käsitys, että venäläinen ihminen tietää jo kaiken tarpeellisen ja sitä paitsi tietää sen paljon syvemmällä tavalla kuin ulkomaalaiset, on aitoa neuvostoaarteistoa. Siihen liittyy lisäksi se ajatus, että jossakin, syvällä lukkojen ja vartijoiden takana on se kaikkein salaisin tieto, jota kenellekään ei anneta.

Lähdejulkaisujen tavaton suosio Venäjällä lienee ainutlaatuista maailmassa. Nykyään kansa saattaa kyllä jo olla väsynyt vuosikymenien salaisuusvyöryyn, kun on ilmennyt, ettei se maailmaa mitenkään muuta.

Laurénin mielestä Venäjällä on neuvostoajan perintönä taipumus sekoittaa moraalisuus moralisointiin ja siksi siellä arvostetaan suuresti heittiöitä. Astrid Lingrenin hahmoista suosituin on Venäjällä Katto-Kassinen eikä esimerkiksi Peppi Pitkätossu. Poliitikoista viehättää Trump kaikessa härskiydessään ja juuri siksi.

En pysty allekirjoittamaan Laurénin väitettä, jonka mukaan kiltteyttä pidetään Venäjällä hölmöytenä, mutta charmikkaat konnat sen sijaan vetävät puoleensa.

Itse asiassa rohkenisin väittää, että asiat ovat täysin päinvastoin, mikäli yleistä ilmapiiriä ajatellaan. Venäläiseen kulttuuriin kuuluvat muiden ohella ehdottomasti myös kiltit sankarit. Vasta Neuvostoliiton romahduksen jälkeen ovat erilaiset psykopaatit saaneet pääsyn julkisuuteen.

Itse asiassa sana kiltti (dobryi) merkityksessä hyvä on nimenomaan Venäjällä tänäkin päivänä suuren arvostuksen osoitus ja pukee myös miestä erinomaisesti. Anglosaksisessa maailmassa ei taida edes olla ihan samaa asiaa osoittavaa ilmaustakaan. Ruotsin snäll-sana on kyllä lähellä, mutta lällärimäisempi pinnallisempi kuten myös saksan nett.

Toinen väite, mitä ihmettelen, on se, että venäläiset olisivat atomisoitunut kansa.

Ymmärtääkseni tätä termiä alettiin käyttää silloin, kun tutkittiin totalitarismin mekanismeja. Kun kansalta oli viety mahdollisuudet vaikuttaa poliittisiin asioihin kansalaisyhteiskunnan kautta, siitä oli tehty politiikan kannalta eristettyjen yksilöiden joukko, joka oli vallanpitäjiin nähden täysin voimaton.

Tämä atomisoituminen oli kuitenkin vain poliittista, ei sen enempää. Itse asiassa juuri totalitaarisessa valtiossa syntyivät erittäin tärkeät ystävyysverkostot ja vastavuoroisten palvelujen järjestelmä. Verrattuna länsimaisiin kollegoihinsa venäläinen oli kaikkialla ystävien ja kavereiden keskellä. Ne kannattelivat vaikeillakin hetkillä.

Totta tietenkin on, että neuvostoaika on jo takanapäin ja monet sen instituutioista ovat muuttuneet tarpeettomiksi. Kirjoittaja saakin yhä uudelleen aiheen todeta, että kun Venäjä ja Suomi (yhtenä esimerkkinä länsimaista) ovat lähentyneet toisiaan, ei syynä useinkaan ole se, että Venäjä olisi läntistynyt, useassa tapauksessa nimenomaan me olemme niin sanoakseni venäläistyneet.

Venäjällä ja länsimailla on paljon yhteisiä piirteitä. Asiaan kuuluu, että tätä usein korostetaan ja toisinaan taas korostetaan eroja.

Samanlaisuuksien korostaminen ja erojen häivyttäminen palvelee usein autoritaarista hallintoa ja muistanemme, miten entinen kulttuuriministeri Medinski kirjoitti suuren määrän kirjoja, joissa hän halusi tykkänään kumota monet myytit, jotka liittyivät Venäjän erikoisuuksiin.

Tietenkin, kun Venäjää arvostellaan, sen puolustajat saattavat herkästi vaihtaa puheenaihetta ja puuttua länsimaiden omiin vikoihin ja historian hirvityksiin. Neuvostoaikana puhuttiin whataboutismista: -Kolhoosit ovat surkea tapa hoitaa maataloustuotantoa. -Mutta entäpä Yhdysvaltain neekeriorjuus ja rotumellakat?

Laurén katsoo näkevänsä tässä merkittävän kansallisen erikoispiirteen: kun keskustellaan, ei suostuta puhumaan vain yhdestä asioista, vaan muutetaan fokusta herkeämättä.

Itse asiassa tässä paistanee läpi epäluuloisuus keskustelutoveria kohtaan: hän puhuu yhtä, mutta tarkoittaa toista. Hidden agenda on koko Venäjän arvo ja kunnia, vaikka hän ei suostu sitä sanomaan.

Putinistisessa propagandassa muiden mustamaalaus kyllä on tärkeässä asemassa. Sillä halutaan osoittaa, että muut eivät ole meitä parempia, josta taas seuraa, ettei meillä ole mitään syytä korjata mitään epäkohtia. M.O.T.

Laurén uskoo 1990-luvun olleen, kaikessa aineellisessa kurjuudessaan, kuitenkin suurta vapauden ja toiveiden aikaa. Tämän kokeminen antaa hänelle uskoa myös Venäjän tulevaisuuteen.

Minä kyllä rohkenisin painottaa asiaa toisin: intelligentsijalle tuo toiveikkuus oli tärkeää, 90 prosentille kansasta tärkeää oli tuon ajan aineellinen kurjuus, toivottomuus, anomia ja nöyryytys.

Putin vapautti kansan yllättäen kaikesta tästä, hyvin nopeasti ja erittäin tehokkaasti.  Tässä ei kannata ruveta puhumaan hiilivetyjen hinnoista, se, mitä tapahtui, tapahtui Putinin aikana. Hän on vaikuttava johtaja ja kansa näkee hänet päivittäin.

Toki ajat muuttuvat ja lumous haihtuu, kuten laulussa lauletaan. On hyvinkin mahdollista, että kyllästyminen nykyisten vallanpitäjien rosvoamiseen, epäoikeudenmukaisuuteen ja saamattomuuteen on jo venyttänyt joukkojen kärsivällisyyttä niin pitkälle, että se riittää muutokseen.

 Enää ei pelätä, eikä toimintaa ole vain Moskovassa ja Pietarissa, toteaa Laurén. Eiköhän se muutos mahtane tulla.

Monet näyttävät saavat kylmiä väreitä kuunnellessaan Viktor Tsoin laulua muutoksista (peremeny), joiden on tultava. Itselleni tulee kyllä ensimmäisenä mieleen se kiinalainen sananparsi, jota 1990-luvulla sai yhä uudelleen kuulla:  Не дай Бог жить во время перемен! Suo Luoja, ettei tarvitsisi elää muutosten aikakaudella.

Onhan meillä paljon toiveita noista muutoksista, luoja nähköön. Omaa aikaansa sitä on jokaisen kuitenkin aina elettävä.