Aikalaistodistaja

 

Karhu naapurina, idiootit älymystönä

 

Matti Kurjensaari, Mitattua matkaa. Merkintöjä 1973-1978. Tammi 1978. 332 s.

 

Luin aikoinaan aina Matti Kurjensaaren (ent. Salonen) kirjat tuoreeltaan. En oikein joka suhteessa arvostanut häntä. Monessa kohtaa ote tuntui olevan pinnallinen ja tiedotkin hataria. Jossakin kohtaa oli huomaavinaan alentavaa hännystelyä ja myös tarpeetonta dramatisointia. Narsismikin kuulteli läpi.

Mutta pakko ne oli aina lukea. Kurjensaaren tyyli ja ote vetosivat. Sitä paitsi hänellä oli oma näkökulmansa, joka perustui siihen, että hän oli syntynyt jo vuonna 1907 ja siis oli nähnyt sekä Suomen itsenäistymisen että punakapinan, mitä hän ei väsynyt korostamaan. Myös sodan miljöö oli hänelle tuttu, niin TK-joukoissa kuin olikin palvellut.

Kurjensaaari oli myös vanha vasemmistoradikaali. Ennen sotaa hän oli ollut vasemmistoliberaalissa Nykypäivä-lehdessä ja sodan jälkeen 1950-luvulla peräti TPSL:n Päivän Sanomissa. Vuonna 1937 ilmestyneessä Pidot tornissa-kirjassa hän esiintyi nimimerkillä Radikaali.

Tulenkantajat kuuluivat Hämeenlinnan ohella siihen lapsuuden ja nuoruuden kokemuspiiriin, johon Kurjensaari yhä uudelleen palasi. Olavi Paavolainen merkitsi hänelle samaa kuin Samuel Johnson James Boswellille eli palvottavaa sankaria. Tässä kirjassa kuvattuina vuosina ilmestyi myös hänen kirjansa Loistava Olavi Paavolainen.

Tässä nyt aika laajasti henkilön esittelyä siksi, että Kurjensaarelle oma persoona oli hänen tärkein työkalunsa ja mittatikkunsa. Hän tarkasteli päiväkirjassaan ja muissa teoksissaan ympäröivää maailmaa aina suhteessa itseensä: minkälaisen reaktion tämä tai tuo asia herätti juuri hänessä. Hän oli myös hyvin tietoinen oman henkilöhistoriansa merkityksestä ja totesi aina uudelleen, että noin näen asiat minä, joka olen jo eläessäni nähnyt sitä ja sitä.

Kurjensaaren elinaikana kaikki yhteiskunnassa muuttui perusteellisesti. Nälän ja niukkuuden leimaamasta itsenäisyyden alkuajasta päästiin 1970-luvun suhteellisesti huikeaan yltäkylläisyyteen. Hämäläisen pikkukaupungin eristyneisyydestä siirryttiin suihkukoneiden aikaan, jolloin tie Intiaan taittui muutamassa tunnissa. Valintamyymälät pursuivat tavaraa. Massaturismi porsasjuhlineen tavoitti yhtäkkiä myös ne työväenluokan piirit, jotka olivat sanan varsinaisessa mielessä taistelleet leivästä vielä muutama vuosikymmen sitten.

Mutta kaikki on suhteellista. Kurjensaarelle oli sanottu, ettei hän, tuollaisena sunnuntailapsena tiennyt mitään todellisesta niukkuudesta, kun ei ollut nähnyt 1860-luvun nälkävuosia, toisin kuin vanhempansa.

Silti Kurjensaari ymmärsi nähneensä maailmaa tavattoman laajalti ja saaneensa todistaa niin suurta yhteiskunnan murrosta, että sellainen oli historiassakin ainutlaatuista.

Tässä suhteessa hän poikkesi olennaisesti 1970-luvun nuorisosta. Sekin näki maailman muuttuvan hurjaa vauhtia, mutta ei ymmärtänyt sitä. Täydellistä ymmärtämättömyyttään se sen sijaan piti suurena intellektuaalisena urotyönä ja halusi mitata koko maailmanhistoriaa omilla mitoillaan.

Muuan asia, jota Kurjensaari alituisesti seuraa, on Venäjän ja suomalaisten Venäjä-suhteen muuttuminen. Niin sanotussa ensimmäisessä tasavallassa vallitsi perusasenteena ryssänviha, joka kiinteästi yhdistyi kommunisminvastaisuuteen. Nuorison etujoukon eli AKS:n piirissä se oli ykkösluokan asia, joka jätti varjoonsa yhteiskunnallisen näkökulman ja osattomien oikeutetut tarpeet ja pyrkimykset.

Niin sanotussa toisessa tasavallassa asiat kääntyivätkin yhtäkkiä tasan päinvastaisiksi. Aivan yhtäkkiä maailmaan ilmestyi neuvostokommunismia palvova ja hännystelevä suuntaus, joka alkoi jäsentää maailmaa oman jargonginsa mukaisesti. Sillä oli oma, rajattu ydinjoukkonsa, mutta sen vaikutus näkyi kaikkialla, oikeistolehdissä saakka.

Jotkut uuden ideologisen hegemonian ilmestymistä saattoivat vanhan radikaalin raivon valtaan. Kuultuaan Pirkkalan monisteesta ja sen historiakuvasta, hän pohdiskeli teatraalisesti: Se pudotti olemassaololtani pohjan. Murha-ajatus alkoi liikkua mielessä. Syntyi hirveitä perspektiivilyhennyksiä. Joku on tapettava.

No, yleishumaani pohdiskelija ja sivulliseksi syntynyt Kurjensaari nyt ei todellisuudessa olisi ketään suostunut tappamaan edes sanoilla, vaikka ne joskus muodostivatkin aika myrkyllisiä yhdistelmiä. Nuorison läpeensä epä-älyllisen tyhjänpäiväisyyden keskeltä saattoi sankariksi nousta joku Saarikosken kaltainen mitättömyys, tyhjästä luotu uusi kirjailijatyyppi, kuten myös Hans Selo.

Neuvostoliitosta Kurjensaari, kuten koko kansa on oppinut ajattelemaan uudella tavalla. Joviaali setä Brežnev määräsi suhtautumisen sävyn ja Kekkonen oli, ellei hänen profeettansa, niin ainakin Suomen takuumies. Kekkosella oli heikkoutensa ja hänen lahjakkuutensa oli poliittista, rajoitettua, mutta hän oli onnistunut hurmaamaan Kurjensaaren, joka pääsi usein häntä tapaamaan, jopa lenkillä Seurasaaressa.

Venäjän historiasta ja Neuvostoliiton oloista Kurjensaaren tiedot ovat hyvin rajoitetut. Asia liittyy varmastikin myös siihen hyvin suppeaan vakavien tutkimusten määrään, joka oli suomeksi tai edes ruotsiksi tarjolla. Kurjensaari osasi ilmeisesti ainakin ranskaa ja saksaa suomen ja ruotsin ohella, mutta ei englantia tai venäjää.

Kurjensaaren kuva Leninistä on naiivin ihannoiva ja saattanee perustua Poika Tuomisen käsityksiin, jotka maassamme yleensäkin kymenien vuosien ajan määräsivät kuvaa Neuvostoliitosta. Neuvostoliittoon paenneiden ja sen systeemiä ihannoivien loikkarien kirjoittaja katsoo, historian ironiana, joutuneen vankilaan. Taatusti hän oli kuullut siitä, mitä todellisuudessa oli tapahtunut, mutta ilmeisesti mielikuvitus ei suostunut tunnustamaan joukkomurhan mahdollisuutta.

Kurjensaari otti tavakseen lentää ainakin kerran vuodessa etelään, useimmiten Gran Canarian Puerto Ricoon. Sekin oli jotakin aivan uutta koko maailmassa, mutta suuren yleisön piirissä asian ihmeellisyyttä noteerataan yhtä vähän kuin äkkiä huikeasti kohonnutta elintasoa. Päinvastoin, jälkimmäisen suhteen veisattiin yhä surkeampia jeremiadeja, etenkin nuorison taholla.

Kurjensaaren päiväkirja on tänäänkin ehdottomasti lukemisen arvoinen. se auttaa panemaan paikalleen harhaiset käsitykset tuon ajan ”suomettumisen” merkityksestä ihmisten mielessä ja nuorison etujoukon muka aidosti edistyksellisestä roolista yhteiskunnan kehityksessä.

Sille, joka ihmettelee, mistä kummasta meidänkin maahamme nyt taas hiljattain löytyi niitä akateemisesti koulutettuja idiootteja, jotka sokeasti juoksevat vähä-älyisten muotien perästä, kirja antaa ajattelemisen aihetta. On niitä ollut ennenkin ja yhtä selittämättömästi ja varoittamatta ne ovat äkkiä tulleet ja sitten hävinneet.

No, selittämistä nuo yliopistomaailmaan ja sieltä koko yhteiskuntaan leviävät epä-älylliset liikkeet tietenkin aina kaipaavat ja myöskin ymmärtämistä. Ymmärtäminen ei saa tarkoittaa nyökyttelyä ja kaiken hyväksymistä, vaan kriittistä arviota, joka annetaan omat lähtökohdat tiedostaen. Siinä suhteessa Kurjensaaren päiväkirja on mallikelpoinen dokumentti kaikkine rajoituksineenkin.