keskiviikko 16. helmikuuta 2022

Kasakan kanssa puuhatessa

 

 

Ajan suuret kysymykset



”Ajan suuria kysymyksiä ei ratkaista kokouksilla ja enemmistöpäätöksillä, vaan verellä ja raudalla”, tokaisi aikoinaan Bismarck, joka tänäkin päivänä lienee enimmäkseen kunnioitettu hahmo historian oppikirjojen sivuilla.

Hitlerillä näyttää olleen samansuuntaisia ajatuksia, mutta niiden toteuttaminen vei kansalliseen katastrofiin. Väkivalta on politiikassa vaarallinen väline myös käyttäjälleen, eikä suinkaan ihmelääke, jonka avulla voi toimia muista välittämättä.

Kun Neuvostoliitto hajosi, jäi peräti 25 miljoonaa etnistä venäläistä yhdessä yössä kotimaansa ulkopuolelle. eräissä tapauksissa heistä tuli toisen luokan kansalaisia, mikä varsin ymmärrettävästi herätti katkeruutta.

Kolmenkymmenen vuoden kuluessa tilanne on tasaantunut ja vilkkaan muuttoliikkeen ansiosta venäläinen diaspora on huomattavasti pienentynyt. Silti venäläisiä lasketaan olevan Ukrainassa lähes yhdeksän miljoonaa ja Kazakstanissakin kolme ja puoli miljoonaa.

Tämä ei välttämättä ole katastrofi, onhan venäläisiä Yhdysvalloissakin kolmisen miljoonaa ja Israelissa miljoona. Ukraina ja myös Kazakstan ovat kuitenkin erilaisia tapauksia. Siellä on pyritty voimakkaasti muuttamaan kansallisuuspolitiikkaa ja ihmisten etniseen taustaan liittyvää statusta.

Kun Ukraina itsenäistyi vuonna 1991, olivat sen valtiolliset traditiot hyvin heikot ja sen kansallinen historiakin pitkälti myytinomaista projektiota. ”Ukrainalaisuus” oli jotakin, mitä oli vasta luotava ja kehitettävä. Ukrainalaisista patriooteistakin monet puhuivat vain vaivalloisesti ukrainaa, jos sitäkään vähää.

Isänmaallisuus asenteena ei toki edellytä kielen osaamista, harva moittinee irlantilaisiakaan isänmaallisuuden puutteesta, vaikka vain murto-osa heistä osaa iiriä edes jonkin verran.

Joka tapauksessa Ukrainan ukrainalaistaminen edellytti aivan uutta rajanvetoa venäläisyyteen, mikä oli historiallisesti uusi asia. Kansallismieliset hallitukset katsoivat, että tähän kuului myös ukrainan kielen suosiminen ja opiskelu venäjän kustannuksella, jopa venäjää syrjien.

 Osa venäjänkielisiä piti tätä yksinkertaisesti kansallisena loukkauksena. Hankalaa oli, että nationalistit ja venäläisyyteen suvaitsevaisesti suhtautuvat olivat parlamentissa jokseenkin tasavahvoja ja ukrainalaistamispolitiikka voimistui tai heikkeni aina hallitusten vaihtuessa.

Kysymys suhtautumisesta venäläisyyteen ei jäänyt Ukrainan sisäiseksi kysymykseksi, koska siihen liittyi myös kysymys ulkopoliittisesta orientaatiosta: Venäjä vai länsi?

Venäjä kosiskeli Ukrainaa halvalla kaasulla ja vanhojen, molemminpuolisesti edullisten taloudellisen yhteistyön siteiden palauttamisella. Luvatut myötäjäiset olivat melkoiset. EU ja Yhdysvallat sen sijaan lähtivät siitä, ettei kahdella tuolilla voinut istua: joko länsi tai itä. Läheneminen EU:hun tarkoitti kerta kaikkiaan etääntymistä Venäjästä. Tunnetut Maidanin mellakat, joita länsi lämpimästi kannatti, auttoivat länsimielisiä hylkäämään Venäjän Ukrainan toimivaltaisten valtioelinten päätöksistä huolimatta.

Tilanteessa, jossa Ukraina oli liukumassa lopullisesti pois Venäjän vaikutuspiiristä ja ilmeisesti myös liittymässä Natoon, Venäjä ryhtyi toimiin, joita voi nimittää epätoivoisiksi.

Estääkseen Krimiä muodostumasta vihamielisen sotavoiman tukikohdaksi, Venäjä kaappasi koko niemimaan. Tässä ei käytännössä tarvittuenempää verta kuin rautaa, mutta kaappauksen sotilaallisesta luonteesta ei ole epäilystäkään.

Nopeasti suoritetulle kaappaukselle pyrittiin antamaan legitiimisyyttä järjestämällä kansanäänestys, mutta sen pätevyys tietenkin kiistettiin niiden piirissä, jotka sitä vastustivat. Koko operaatio muistutti hieman sitä, mikä oli tarkoitus suorittaa Suomessa Kuusisen hallituksen avulla, mutta epäonnistui.

”Kuusisen Suomen” nopean rauhoittamisen sijasta Neuvostoliitto joutuikin käymään sotaa Rytin hallitusta vastaan. Kansainliitto erotti Neuvostoliiton jäsenyydestään, vaikka se vakuutti vain tehneensä Suomelle historiassa vailla vertaa olevan alueellisen suurlahjoituksen ja selitti parhaillaan auttavansa sen kansanhallitusta puhdistamaan maansa valkobandiiteista. Sodasta ei siis ollut kysymys ja kaikkein vähiten sodasta Suomea vastaan, korkeintaan sen puolesta.

Vuonna 1939 Neuvostoliitosta tuli kansainvälinen hylkiö ja sama tapahtui myös vuonna 2014.Talvisodan kuluessa Neuvostoliittoa uhkasi jopa länsivaltojen interventio. 2010-luvulla Venäjä joutui kansainvälisten pakotteiden kohteeksi.

Pahinta lienee Krimin tapauksessa kuitenkin ollut nimenomaan Venäjän kannalta se, että Putinin kaavailut suuresta Euraasian liitosta, joka olisi EU:n menestyksellinen kilpailija ja vastinpari, jouduttiin hautaamaan. Tuo liitto oli ollut korkealla Putinin priorisoinneissa, mutta nyt kaikki siihen tarkoitetut valtiot ottivat asiaan etäisyyttä. Yhteisö, jonka politiikka perustuisi väkivaltaan ja joka asettui demonstratiivisesti läntistä maailmaa vastaan, oli yksinkertaisesti pelottava.

Toki Krimin väkivaltainen liittäminen sai myös kannattajia. Äärikansallisen Izborskin klubin piirissä Putinia oli ylenkatsottu ja arvosteltu lännen mielistelystä ja pehmeydestä. Krimin kaappaaminen merkitsi Rubiconin ylittämistä ja olisi uuden tien alku, hehkutti tunnettu äärikansallisten ideologi Dugin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=duginin+sota ).

Epäilemättä Krimin kaappaaminen merkitseekin uuden Venäjän historiassa käännekohtaa. Kaikki ne pyrkimykset lähestyä läntistä yhteisöä, jotka olivat olleet ominaisia edelliselle ajanjaksolle, pyyhittiin nyt yli. Vastakkainasettelusta ja jopa peräti ydinasepelotteeseen nojaavasta vastakkainasettelusta tuli nyt käytännön politiikkaa.

Itä-Ukrainan kysymyksen Kremlille luoman tilanteen merkitystä on pohdittu siitä saakka, kun Donetskin ja Luhanskin ”tasavallat” syntyivät. Noiden keinotekoisten tasavaltojen ylläpito hamaan tulevaisuuteen saakka ei ole mielekäs ratkaisu kenenkään kannalta. Niiden palauttaminen Ukrainalle taas on Putinin kannalta mahdotonta jo pelkästään sen reaktion takia, jonka se noissa tasavalloissa ja laajemminkin Venäjän äärikansallisten piirien keskuudessa herättäisi.

Kun suhteet länteen ovat jo muutenkin pilalla, voisi alastoman voimankäytön tie olla tavallaan luonteva ratkaisu. Tätä hillitsee se, että vastapuolella on nyt voimaa niin paljon, että raudan käyttö varmasti myös vaatii verenvuodatusta.

Koska sota olisi venäläisten mielestä luonteeltaan veljessota ja sen vaatimien uhrien lukumäärää ei kukaan pystyisi ennakolta ennustamaan, on aseellisen taistelun tie kovan luokan uhkapeliä, jopa presidentin oman suosionkin kannalta.

Itä-Ukrainan kysymys kuuluu aikamme suuriin kysymyksiin ja se tulisi ratkaista neuvotteluin, pitämättä härkäpäisesti kiinni Neuvostoliiton sisäisten hallinnollisten rajojen säilyttämisestä. Bismarckin erotti Hitleristä se, että hän säilytti tavoitteissaan tolkun eikä esimerkiksi lainkaan yrittänyt saada Itävaltaa mukaan uuteen Saksan valtioon.

Silti Bismarckin politiikka epäilemättä oli jyrkässä ristiriidassa sen Wienin kongressin järjestelmän kanssa, jonka puitteissa rajoista -osin aivan uusista- oli tehty pyhiä ja ikuisia ja kaikki yritykset niiden muuttamiseen sovittu kukistettavaksi kansainvälisellä yhteistyöllä. Sitä voidaan nimittää myös Metternichin politiikaksi, sen isänä toimineen Itävallan ulkoministerin mukaan.

Kuten on sattuvasti sanottu, tytöt, ruusut ja sopimukset kukoistavat vain aikansa. Kerran ne kaikki ovat tulvillaan innoittavaa lupausta ja tuntuvat kaikkien mahdollisten uhrauksien arvoisilta. Kun aika kuluu ja olosuhteet muuttuvat, niistä tulee vain kiusallisia esteitä rationaalisille ratkaisuille, jotka olisivat uuden aikakauden kannalta välttämättömiä.

Ei ole rationaalista, mikäli kansainvälinen yhteisö lähtee siitä periaatteesta, ettei vallitsevia rajoja voida muuttaa millään ehdoilla. Kuten kaikki nollatoleranssi, sellainen todistaa ainakin järjen köyhyydestä, ellei sitten suorastaan sokeasta taantumuksellisuudesta. Jälkimmäisestä on kyse silloin, kun kieltäydytään edes keskustelemasta ajan suurista kysymyksistä.

Tällaista asennetta on meidänkin historiassamme esiintynyt nimenomaan rajanmuutoksiin nähden. Vuonna 1920 olisi varmasti kannattanut ottaa toisenlainen asenne, vaikka oikeus tietenkin oli sen puolella, joka vaati status quon säilyttämistä, toki pienellä lisällä Petsamossa.

Luulen, että kysymys Ukrainan ja Venäjän rajoista kuuluu aikamme suuriin kysymyksiin, onhan siitä sellainen ainakin tehty. Metternichiläinen non possumus-linja ei vaikuta oikealta lähtökohdalta sen selvittämiseksi. Myös vuoden 1938 myönnytykset Hitlerille Tšekkoslovakian rajojen muuttamiseksi olivat luultavasti tervejärkistä politiikkaa.

Mutta Hitler ei ollut mikään Bismarck, jolla oli konkreettisia ja tolkullisia tavoitteita ja hän paljasti pian oikean karvansa. Lepytyspolitiikasta tuli sen jälkeen kirosana ja sellaisena se on pysynyt, vaikka se alun perin pyrki rationaaliseen ratkaisuun ilmeisen epäkohdan poistamiseksi.

Nykyhetken suuri kysymys on, olemmeko Putinin kohdalla tekemisissä uuden Bismarckin vai uuden Hitlerin kohdalla. Jälkimmäistä vaihtoehtoa on toki niin kovasti rummutettu, että edellinen tuskin tulee useimmille edes mieleen. Edellistäkin voisi ehkä sentään pohtia, lankeamatta toki naiiviin optimismiin. Ei ihan kaikki sentään vielä viittaa siihen, että meillä olisi uusi natsi-Saksa naapurissamme.

Kansainvälinen yhteisö ei voi hyväksyä sellaisia rajanmuutoksia, joita tehdään aseella uhaten, mutta sen pitäisi kyetä hyväksymään sellaisia, jotka ovat sekä paikalliselle väestölle että asianosaisille valtioille hyväksyttäviä. Juuri tuon paikallisen tekijän laatu pitäisi aina ennen muuta kyetä selvittämään reilujen ja läpinäkyvien menetelmien avulla. Sellaiseen pitäisi kaikkien niiden osapuolten voida suostua, joilla on puhtaita jauhoja pussissaan.

Itse asiassa tarvittaisiin uusi ETYK, jossa tämän vuosituhannen kansainväliset pelisäännöt voitaisiin luoda ja suuret kysymykset käsitellä. Jokainen normaalijärkinen ihminen tietää ja ymmärtää, etteivät kaikki maailman rajat tule olemaan ikuisia, eikä niiden tarvitsekaan. Tärkeätä olisi kyetä takaamaan se, että niitä voidaan muuttaa rauhanomaisesti ja että muutokset vastaavat aikakauden tarpeita eli mahdollisimman hyvin palvelevat kaikkia niitä, joita asia koskee.

34 kommenttia:

  1. Luotan Vihavaisen näkemykseen, mutta nykyisin epäilen lännen mediaa siinä kuin Putiniakin. Aina kun media on yhtä mieltä jostakin kannattaa vähintään epäillä. Joka tapauksessa tuntuu siltä kuin länsi olisi se innokkaampi riidanhaastaja ja siihen kun lisää tämän kahden vuoden harkitun kusetuksen, niin voi voi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse epäilen enempi länsimaista mediaa, mutta osanne sanoa onko kyse tahallisesta vaiko sitten että väki uskonee että niin voi toimia?
      Ottaen huomioon Amerikan touhut muissa valtioissa ja millaisen kuvan tuo on jättänyt länsimaalaisuudesta niihin (selittäisi osin WTC iskut aikanaan). Suomi kun "tahtoo" niin kovasti kuulua kerhoon (jaksane uskoa millainen siirtolaispolitiikka joillain on ollut, että he pitäisivät suomalaisuutta sen erilaisempana kuin kongolaisuutta tai vaikka sitä venäläisyyttä, mutta hyödyllisiksi hölmöiksi kyllä ain kelvataan).
      Mitä lueskellut siirtolaispolitiikasta niin ei väki 3. maissa erottane Amerikkaa tai Eurooppaa toisistaan. Tosin tilanne on suht sama kuin suomalainen katsoo lähi-itää tai Afrikkaa tai vaikka sitä Amerikkaa. Hallintoja mantereilla yms. on sitten monenmoisia. Kumminkin sen hallinnon lähtökohdin pitäisi taata väestön turvallisuus, mutta mistä se väestö sitten koostunee ja viimeksi kun katsoi asiaa niin suomalaisista Suomessa tuo suurimmaksi osaksi koostui. Svetsi taas on kyllä hauska 4 virallisella kielellään, joten kaippa myökin selvitään vaikka joku ain heti ymmärrä ettei asiat suju niin kuin itse tahtoo.
      Kylmäsota meni ja neukkula kaatui, teoriassa tämä taas voinnee olla ongelma Amerikkalaiselle "unelmalle" kun ole pelotetta, sit taas uskonnollinen ei toimine samoin kun väki on maallistunut, mikä koskenee myös käsittääkseni Venäjää? Ongelma taas maallistumisessa teknisesti on jos liika konservatiivisuutta lähtee hakemaan, niin se tupannee lähtemään lapasesta. Ennen niin vapaata pukeutumista yms. vastaavaa ja sit tietynlainen pukukoodisto ja arkitraditiot. Vaikka sitten käynti sunnuntai kirkossa tai rukoileminen 5x päivässä. Jää vaan miettimään mitä sitä pitäisi oikein ajatella vai pitäisikö mitään?

      Poista
    2. Lisännen viel pari pätkää parista eri kirjasta hallinto kun ain vaikuttaa kulttuuriin.
      1966 Arvo Puukarin Näin Amerikassa: "Kaikki kongressin jäsenet yhtä senaattoria ja 13 kansanedustajaa lukuunottamatta kuuluvat johonkin kirkkokuntaan, useimmat (107) roomalaiskatoliseen kirkkoon. Sen jälkeen on järjestyksessä eniten metodisteja, presbyteerejä, episkopaaleja ja baptisteja. Luterilaisia on vain Pohjoismaiden ja saksalaisten kansoittamilta alueilta. Kaksi kansanedustajaa on pappeja."
      Sit vähän tuoreempi 2019 Uskonto ja maailmanpolitiikka - Pesonen, Sakaranaho & Paukkunen: "Yhdysvallat kansakuntana muodostaa 2000-luvun alussakin räikeän poikkeuksen yleisestä länsimaisesta sekularisoitumisesta. Tällä on väistämättä vaikutuksensa myös sen valtiona harjoittamaan ulkopolitiikkaan ja laajemmin yhdysvaltalaisten toimintaan kansainvälisten suhteiden kentillä. Politiikanteon sanasto ja tehtävänasettelut ovat siellä yhä yhtä uskonnollisväritteisiä kuin ennenkin ja amerikkalainen uskonnollisuus edelleenkin huomattavan poliittisesti osallistuvaa. Yli 90 prosenttiayhdysvaltalaisista ilmoittautuuuskonnollisiksi, miltei 80 prosenttia kertoo uskonnon olevan omassa elämässään tärkeää ja noin kolme neljäsosaa haluaa sillä olevan huomattavaa vaikutusta myös yhteiskunnallisiin asioihin." (Jokseenkin kaikki ryhmäthän oli uskonnollisia tai ei ain tahtonee, samanlaista aatosta löytyy ihan koto-Suomesta, mutta käsittääkseni valtiollinen demokratia vaatinee molemminpuolin kiertoa/kommunikointia tms. toimiakseen). "Muutosta ei ole näköpiirissä sen paremmin Yhdysvaltain sisä- kuin ulkopolitiikankaan osalta, sillä maan uskonnollisuutta ja tuon uskonnollisuuden poliittista vaikutusvaltaa ylläpitää joukko syviä rakenteellisia, sosiohistoriallisia ja kansalaisten kansallista itseymmärrystä edelleenkin jäsentäviä maailmankuvallisia tekijöitä.
      Yhdysvalloissa "ei ole mitään järkeä, ellei se pohjaa syvästi tunnettuun uskontoon", julisti presidentti Dwight "Ike" Eisenhower 1950-luvulla, ja näin ajattelee 2000-luvun alun yhdysvaltalaisten enemmistökin."
      Amerikka nyt vain sattunee olemaan omasta mielestä mielikuva ja toisekseen media kasvuympäristönä on taas vaikuttanut kulttuuriin ihan eri tavoin kuin "primitiivisiksi" mielletyissä yhteiskunnissa. Lähinnä tiedon kulun näkökannalta väestölle mistä se tulee? Kirkosta, televisiosta, naapurilta? Ja se "oikea" tieto on yleensä olleellisinta väestölle. Markkinointimediassa taas ole oikeaa, kun yksilöt nähdään kuluttajina joiden toivotaan tekevän rahaa, mutta millä?
      Amerikkalaisuus länsimaalaisuutena eri kuin myöskin ruotsalaisuus on eri kuin suomalaisuus. Ongelma kun niputetaan länsimaista ajattelua, pohjaa johonkin. Jos jotain kasvavat sukupolvet tarvinnee, niin vähempi uskontoa ja enempi järkeä. Löytänen siitä kyllä probleeman kun järkikin/logiikka perustunee osin kieleen. Ei tässä tainne millään muotoa päästä voitolle, eteenkään suomella.

      Poista
  2. En välttämättä usko, että kyse on rajamuutoksista. Asiat eivät olennaisesti muutu, vaikka Donbass liitettäisiin Venäjään

    Itse olen ennemminkin sitä mieltä, että Nato-jäsenyys ja Naton tuleminen liian lähelle on se varsinainen Putinia hiertävä asia.Tämä ei toki tarkoita, että Nato sinänsä uhkaisi Venäjän turvallisuutta mutta Venäjä katsoo, että Naton laajeneminen uhkaa heitä. Myös Krimin anastuksessa oli kyse Nato-jäsenyydestä. Jos Ukraina olisi liittynyt Naton jäseneksi, Venäjä olisi jossain vaiheessa menettänyt Sevastopolin tukikikohdan.

    Venäjä on jo kahdesti ryhtynyt sotilaallisiin toimiin Naton laajenemisen takia (Georgia ja Krim).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että analyysisi on oikea. Ymmärtääkseen Venäjää kannattaa ottaa hetkeksi vuoden 1988 ja 2013 kartat ja kääntää ne ylösalaisin katsoen Moskovan vinkkelistä: noin huono tilanne on viimeksi ollut tsaari Aleksein aikana 1640-luvulla.

      Poista
    2. Hiukan myöhemmin Saakashvili, olettaen,että hän saisi Naton tuen, hyökkäsi jolloin Venäjä vastasi ja seurasi Georgian sota.

      Naton laajentuminen itään (so. Ukrainaan) pitäisi kertakaikkaan ottaa pöydältä pois. Esteenä ovat USA:n lisäksi ymmärtääkseni Ukrainan sisäiset (länsimielisten ja venäjämielisten)ristiriidat.

      Poista
    3. Juuri näin. Nato on tehnyt kohtalokkaan virheen lähtiessään ehdoin tahdoin laajentumaan itään.

      Poista
  3. "Saksan liittokansleri Olaf Scholz sanaili eilen Moskovassa, että Naton itälaajentuminen ei tule kyseeseen niin kauan kuin hän ja Venäjän presidentti Vladimir Putin ovat vallassa"...

    Itse olen ehdottomasti Paasikivi/Kekkosen miehiä ja Suomen Natoon liittymistä vastaan, mutta (Scholzin lepsuilun sijasta) ehdotan Niinistölle ja Magdalena Anderssonille, että näiden pohjoismaiden "punainen viiva" kulkee näin: molemmat maat uhkailevat jättää liittymishakemus välittömästi sen jälkeen kun Venäjä hyökkää Ukrainaan. Näin tylyn pelin pallo olisi vuorostaan Kremlin sylissä.

    Äly, hoi! Älä jätä, ethän?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaa, Ruotsin ja Suomen pitäisi jättää turvallisuuspolitiikkaa Ukrainan ja Venäjän käsiin?

      Äly, hoi! Älä jätä todellakin. (Toki näiden menettely vaikuttaa, mutta siitä ei pidä tehdä mitään ultimaattumeita, vain livahtaa hiljaa ja nopeasti, jos niin harkitaan.)

      Poista
  4. George W. Bush halusi vuonna 2008, että Ukraina ja Georgia liittyvät Naton jäseniksi. Saksa ja Ranska kuitenkin estivät näiden maiden jäsenyyden, koska se ärsyttäisi heidän mukaansa Venäjää.

    VastaaPoista
  5. "Ei ole rationaalista, mikäli kansainvälinen yhteisö lähtee siitä periaatteesta, ettei vallitsevia rajoja voida muuttaa millään ehdoilla"

    Ei kai tuollaista ole vaadittu vaan sitä, että rajoja ei saa muuttaa sodalla tai väkivallalla.

    Siinähän se olisi, että tarvittaisiin se suuri valtiomies, joka saisi aikaan sen sopimuksen, jolla nykyisen kriisi ratkaistaisiin kaikkia osapuolia, ennen muuta Ukrainaa ja Venäjää, tyydyttävällä tavalla. Seuraava vaihe olisi miettiä miten Krimin kysymys ratkaistaisiin siten, että pakkoliitosta ei hyväksyttäisi, mutta myönnettäisiin sen olevan vanhaa venäläistä maata ja sen vuoksi osa Venäjää.

    Luulen, että suurin kanto kaskessa on se, että Putin kokee olevansa suuri Imperiumin elvyttäjä, jolle riitä vain täysi voitto. Toivottavasti olen väärässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lisäys: blogin viimeiseen kappaleeseen voin täydestä sydämestä yhtyä.

      Poista
    2. Lisäys: ongelma on vain siinä, että tarvittaisiin kokouksen lisäksi valtiomiehiä - ja murheellista kyllä en näe ko lännen valtionjohtajissa sellaisia. Nixon ja Kissinger olivat pesunkestäviä antikommunistejä, mutta pystyivät liennytykseen niin Breznevin kuin Maonkin kanssa; he eivät kuvitelleet pystyvänsä näkemään näiden sielua silmistä. He noudattivat vanhaa poliisiperiaatetta: älä katso kohteen silmiin - se on oman minän projisointia - vaan tämän käsiin.

      Poista
  6. "EU ja Yhdysvallat sen sijaan lähtivät siitä, ettei kahdella tuolilla voinut istua: joko länsi tai itä....Ukraina oli liukumassa lopullisesti pois Venäjän vaikutuspiiristä ja ilmeisesti myös liittymässä Natoon"

    Mielelläni kuulisin tarkemmin mihin nämä perustuvat. Ymmärtääkseni EU ei halunnut sopimuksessaan rajoittaa taloussuhteita Venäjään ja NATO:aan ei ollut ottamassa jäsenekseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt pitää kysyä, mihin itse perustat näkemyksesi. Kyllä aikoinaan EU:n puolelta esitettiin kaupat nimenomaan joko-tai kysymyksenä.

      Poista
    2. Tietämättömyyteen, johon hain tietoa blogista.

      Poista
    3. Muistan aikoinaan hämmästelleeni asiaa. Vahvistusta sille ei näy olevan helposti tarjolla. Jos joku pystyy kertomaan asiasta perustellun version, olen kovin tyytyväinen.

      Poista
    4. Ukrainan ja EU:n solmima assosiaatiosopimus luo jonkinasteisen vapaakauppa-alueen. Tähän Venäjän ja kumppaneiden tulliliitto ei luonnollisesti sovi yhteen.

      https://eurooppatiedotus.fi/2014/06/27/assosiaatiosopimus-lahentaa-ukrainaa-euhun/

      Poista
  7. "Myös vuoden 1938 myönnytykset Hitlerille Tšekkoslovakian rajojen muuttamiseksi olivat luultavasti tervejärkistä politiikkaa."

    Varmastikin, nehän johtivat rauhaan "meidän ajaksemme".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. >…olivat luultavasti tervejärkistä politiikkaa…
      >…Varmastikin, nehän johtivat rauhaan "meidän ajaksemme"…

      Kannattaa erottaa rahvaalle suunnatut lausahdukset ja reaalipolitiikka. Kun katsoo Brittien tuolloista lentokalustoa ja sitä, mitä se oli, kun käytiin taistelu Britanniasta, ymmärtää, miksi joskus kannattaa pelata aikaa.

      Poista
    2. Ajan peluussa on useampia kuin yksi hyötyjä. Sakasa oli kyllä taitava propagandan tekijä ja Chamberlein taisi mennä siihen ansaan, sillä ei Saksa ollut vuoden 1938 lopulla sotilaallisesti niin vahva kuin miltä se halusi näyttää. Esimerkiksi Messerschmidt Bf 109 koneita oli tuolloin vain kuutisen sataa ja malli E-1 oli vasta tulossa tuotantoon. Panssariase oli myös kuviteltua heikompi ja Tsekkoslovakiasta saatiin siihen merkittävää vahvistusta. Vielä kevään 1940 hyökkäyksessä keskiraskaista vaunuista (raskaita ei silloin vielä ollut) kolmannes oli Skodan tekemiä ja Skoda oli muutenkin hyvin merkittävä aseiden valmistaja. Mutta psykologisesti Saksa oli silloin eittämättä vahvempi.

      Poista
    3. "miksi joskus kannattaa pelata aikaa."

      Olen ymmärtänyt, että Englanti ryhtyi varustautumaan vasta maaliskuun 1939 jälkeen, kun Hitler ottamalla loputkin Tsekkoslovakiasta lopullisesti osoitti, ettei häneen voida luottaa. Myös Hitlerille alkoi silloin kello käydä ja hänen sen jälkeistä menettelyjä voidaan verrata aikapulassa olevaan shakin pelaajaan, näen Barbarossa niin tuossa valossa.

      Poista
  8. "Myös vuoden 1938 myönnytykset Hitlerille Tšekkoslovakian rajojen muuttamiseksi olivat luultavasti tervejärkistä politiikkaa."

    Ehkä on tervejärkistä luonnehtia luonnevikaisten johtajien politiikkaa tervejärkiseksi siihen asti, kun luulee sillä selviävänsä. Mutta loppuun asti ei sillä taktiikalla taida pärjätä: periksiantamalla ei korjata luonnevikaisuutta ja nälkäkin vain kasvaa syödessä.

    VastaaPoista
  9. Duuman päätös vedota Putiniin separatistialueiden liittämiseksi Venäjään on kaiketi aivan aito esitys eikä Putinin peliä kuten jotkut ovat olettaneet. Jos se on osa pelitaktiikkaa, silloin sen avulla pyrittäneen kasvattamaan painetta Kiovassa Minskin sopimuksen toteuttamiseksi. Sitä Putin todennäköisimmin tavoittelee. Donetskin ja Luhanskin pysyminen liittovaltion osana tarkoittaisi, että venäläiset ja venäjämieliset jäävät vaikuttamaan Ukrainan sisälle. Minskin sopimuksen jäljiltä syntynyt uusi Ukraina joutuisi opettelemaan tasapainoilupolitiikan Venäjän ja lännen välillä.

    Eun Ukrainalle esittämän assosiaatiosopimuksen äkkinäinen hylkääminen mainitaan Maidanin vallankumouksen lähtölaukauksena. Assosiaatio- ja vapaakauppasopimuksen luonteen voi ehkä kuvitella parhaiten ottamalla rinnalle brexitin. Brittien ero Eusta kaikkine sivujuonineen kesti vuosikausia ja muhi vielä toteutuessaankin tukun erimielisyyksiä. Ukrainalta EU edellytti assosiaation ja vapaakauppasopimuksen hyväksymistä ”yliyön”. Venäjä haki ymmärtääkseni aikalisää eli neuvottelu- ja ylimenoaikaa voimassa olevien kauppasopimusten muuttamiseksi tulevaa vapaakauppasopimusta vastaaviksi. Vapaakauppasopimuksen hyväksyminen olisi Venäjän mielestä merkinnyt sen ja CISn toisaalta ja Ukrainan toisaalta välisen, täysin erilaisin ehdoin käytävän kaupan, loppumista kuin seinään. Niinkuin myöhemmin tapahtuikin. Tappiot olivat varmaan merkittäviä kaikille osapuolille, mutta Ukrainan taloudelle jatko oli tuhoisaa.

    Janukovitsin kyvyt eivät riittäneet aikanaan tilanteen poliittiseen ratkaisuun. Ukrainan kohtalo Venäjän ja Nato-Eun geopoliittisen taistelun polttopisteenä, on pysyvästi karmea. Mysteeri on, miten huonosti asiaa on Euroopassa käsitelty. Jo Helmut Kohl evästi virkamiehiä toimiin, jossa tärkein tavoite oli estää Ukrainan luisuminen takaisin Venäjän vaikutuspiiriin. Historiankirjoittajilla on vielä työtä.

    Lopuksi mustaa huumoria. Presidentti Niinistö käytti viime vuonna hyväkseen jokaisen valtionpäämiestapaamisen tuodakseen esille Suomen valmiuden toimia ETYKin 50-vuotisen taipaleen kunniaksi järjestettävän juhlakokouksen isäntänä. Kesken hyvän projektin Venäjä pyysi vastausta ETYJin allekirjoittajamailta siihen, mikä niiden näkökanta on tilanteessa, jossa Venäjä kokee, että sen turvallisuutta on heikennetty natoliittoutuman turvallisuuden kustannuksella. Näin toimimalla rikotaan Venäjän mukaan päätösasiakirjan kahdeksannen artiklan periaatetta. Tähän kysymykseen ei uskaltautunut vastaamaan juhlakokouksen järjestäjäksi ilmoittautunut Suomi eikä yksikään muu allekirjoittajamaa. Sen sijaan pari pukkia ilmoittautui kaalimaan vartijaksi, samat jotka olivat jo napsineet sopimuksesta mieluisimmat palat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joutomieheltä hyvä kommentti! T.jousimies.

      Poista
    2. Ukrainan talous oli vaikeassa tilanteessa 2014. Miljardien dollarien lainojen maksuihin ei ollut varaa. Janukovitsin hallitus neuvotteli EUN:n kanssa talousongelmien ratkaisemiseksi. EU ei hyväksynyt mitään helpotuksia Ukrainalle. Pakit saatuaan Janukovits lähti MOskovaan ja neuvotteli Putinin kanssa edulliset kaasu- ja lainasopimukset. Silloin mielenosoittajia alkoi kokoontua Maidanille vaatimaan hallituksen eroa. USA:n ja EU:n tuella ja Soroksen säätiön kouluttamien johtajien ohjaamana telttaleiri Midanilla pysyi ja vahvistui. Janukevits lupasi, ettei käytä aseita mielenosoittajia vastaan. Kun lopulta Maidanilla ammuttiin, syy pantiin hallituksen turvamiesten niskoille. Seuravana yönä mielenosoittajat valtasivat hallintorakennuksen ja Janukevits pakeni Venäjälle. Vaaleilla valitun presidentin syrjäyttämistä eivät tuominneet enempää lännen johtajat kuin aina valpas mediakaan.

      Poista
    3. Mitähän muuten Janukevitsille kuuluu, näinköhän on jo allekirjoittamassa pyyntöä Putinille laillisen presidentin palauttamiseksi valtaan. Sen jälkeen vaan sitten panssarivaunuja Kiovaan allekirjoittamaan YYA-sopimusta tai jos halutaan ikuista yhtymystä veljeskansojen välillä.

      Poista
  10. Kiitos tästä kirjoituksesta. Meillähän on jo eduskunnassa verrattu Putinia Hitleriin ja se osoittaa kyllä jonkinlaista aukkoa historiassa. Hitler kertoi tavoitteensa Mein Kampfissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vladimir Putin kertoi viime heinäkuussa vuorostaan omista tavoitteistaan näin: http://en.kremlin.ru/events/president/news/66181

      Kekkonen sanoisi: "tämän pitäisi olla selvää tekstiä"..

      Poista
  11. Kumpikohan Putin olisi?

    Bismarck vai Hitler, kumpi oli töissä tiedustelussa. Kumpi murhautti vastustajiaan. Kumman alta kaatui valtakunta. Kumpi kokosi nuorisoliikkeen tuekseen, entäpä kumpi kokosi aseistetun roskaväkiliikken pieksemään vastustajia. Kumpi pelkäsi hysteerisesti salamurhaajia. Kumpi toimiti vastustajiaan vankilaan.

    Jaa-a.

    ITC-ukkeli

    VastaaPoista
  12. Onkohan sovittu miten Ukrainan mahdolliseen uuteen Putin-hallintoon suhtauduttaisiin? . Laitettaisiinko diplomaattinen ja talous boikotti kuten Afganistanille.

    VastaaPoista
  13. "Saksan liittokansleri Olaf Scholz sanaili eilen Moskovassa, että Naton itälaajentuminen ei tule kyseeseen niin kauan kuin hän ja Venäjän presidentti Vladimir Putin ovat vallassa"

    Voi Scholz kun Ukrainalle - ja Suomelle - ribbentroppit teit!

    Ja vieläpä turhaan, tänään on jo Mainilan laukaukset ammuttu ja oikeutettu syy sodalle saatu.

    VastaaPoista
  14. "Nopeasti suoritetulle kaappaukselle pyrittiin antamaan legitiimisyyttä järjestämällä kansanäänestys, mutta sen pätevyys tietenkin kiistettiin niiden piirissä, jotka sitä vastustivat. Koko operaatio muistutti hieman sitä, mikä oli tarkoitus suorittaa Suomessa Kuusisen hallituksen avulla, mutta epäonnistui."

    Kosovo kuului osana Serbiaa jo Bysantin ja ottomaanien ajoista saakka vähän samoin kuin muinainen Karjala on ollut osa Suomea. Pitäisin parempana vertauksena Krimiin Kosovossa järjestettyä kansan äänestystä itsenäistymisestä v. 2008, jonka perusteella Kosovo myös itsenäistyi.

    VastaaPoista
  15. Kaipa Bismarck lausahduksellaan viittasi ennen kaikkea Saksan yhdistymisen ongelmaan. Bismarckilla oli vastassaan kaksi sotaisaa ja kunnianarkaa hallintoa Itävallassa ja Ranskassa, jotka eivät halunneet sallia vaikutusvaltansa menetystä Saksan ruhtinaskunnissa edes sodan uhalla.

    Toisaalta Bismarck osoitti neuvottelutaitonsa useissa konferensseissa ja sopimuksissa. Niissä tosin sovittiin Saksaa pienemmistä kysymyksistä. Mielestäni Euroopan voimatasapainon horjuttamisesta ei Bismarckia voi syyttää, ellei Saksan yhdistymistä sinänsä haluta pitää sellaisena toimintana.

    Venäjä on esittänyt paljon vaatimuksia ja epäsuorasti loukannut useita valtioita laittomuuksilla. Venäjän tarjoamista myönnytyksistä vastineeksi Ukrainalle ei ole tietoakaan. Tästä tulee lähinnä mieleen keisari Vilhelm II:n ulkopoliittinen pullistelu ja joutuminen eristyksiin, mikä oli täysin päinvastaista Bismarckin toimiin verrattuna.

    Jos sama meno jatkuu, venäläisiä odottaa samanlainen maailmanmaine kuin Vilhelmiä ja saksalaisia 1. maailmansodan aattona: militaristeja, arrogantteja, raakalaisia, ignorantteja. Kuten aikoinaan saksalaistenkin kohdalla oli, olisi tuollainen nyt hyvin epäreilua ja tuhoisaa tavallisten venäläisten kannalta.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.