Kasakan kanssa puuhatessa

 

 

Ajan suuret kysymykset

”Ajan suuria kysymyksiä ei ratkaista kokouksilla ja enemmistöpäätöksillä, vaan verellä ja raudalla”, tokaisi aikoinaan Bismarck, joka tänäkin päivänä lienee enimmäkseen kunnioitettu hahmo historian oppikirjojen sivuilla.

Hitlerillä näyttää olleen samansuuntaisia ajatuksia, mutta niiden toteuttaminen vei kansalliseen katastrofiin. Väkivalta on politiikassa vaarallinen väline myös käyttäjälleen, eikä suinkaan ihmelääke, jonka avulla voi toimia muista välittämättä.

Kun Neuvostoliitto hajosi, jäi peräti 25 miljoonaa etnistä venäläistä yhdessä yössä kotimaansa ulkopuolelle. eräissä tapauksissa heistä tuli toisen luokan kansalaisia, mikä varsin ymmärrettävästi herätti katkeruutta.

Kolmenkymmenen vuoden kuluessa tilanne on tasaantunut ja vilkkaan muuttoliikkeen ansiosta venäläinen diaspora on huomattavasti pienentynyt. Silti venäläisiä lasketaan olevan Ukrainassa lähes yhdeksän miljoonaa ja Kazakstanissakin kolme ja puoli miljoonaa.

Tämä ei välttämättä ole katastrofi, onhan venäläisiä Yhdysvalloissakin kolmisen miljoonaa ja Israelissa miljoona. Ukraina ja myös Kazakstan ovat kuitenkin erilaisia tapauksia. Siellä on pyritty voimakkaasti muuttamaan kansallisuuspolitiikkaa ja ihmisten etniseen taustaan liittyvää statusta.

Kun Ukraina itsenäistyi vuonna 1991, olivat sen valtiolliset traditiot hyvin heikot ja sen kansallinen historiakin pitkälti myytinomaista projektiota. ”Ukrainalaisuus” oli jotakin, mitä oli vasta luotava ja kehitettävä. Ukrainalaisista patriooteistakin monet puhuivat vain vaivalloisesti ukrainaa, jos sitäkään vähää.

Isänmaallisuus asenteena ei toki edellytä kielen osaamista, harva moittinee irlantilaisiakaan isänmaallisuuden puutteesta, vaikka vain murto-osa heistä osaa iiriä edes jonkin verran.

Joka tapauksessa Ukrainan ukrainalaistaminen edellytti aivan uutta rajanvetoa venäläisyyteen, mikä oli historiallisesti uusi asia. Kansallismieliset hallitukset katsoivat, että tähän kuului myös ukrainan kielen suosiminen ja opiskelu venäjän kustannuksella, jopa venäjää syrjien.

 Osa venäjänkielisiä piti tätä yksinkertaisesti kansallisena loukkauksena. Hankalaa oli, että nationalistit ja venäläisyyteen suvaitsevaisesti suhtautuvat olivat parlamentissa jokseenkin tasavahvoja ja ukrainalaistamispolitiikka voimistui tai heikkeni aina hallitusten vaihtuessa.

Kysymys suhtautumisesta venäläisyyteen ei jäänyt Ukrainan sisäiseksi kysymykseksi, koska siihen liittyi myös kysymys ulkopoliittisesta orientaatiosta: Venäjä vai länsi?

Venäjä kosiskeli Ukrainaa halvalla kaasulla ja vanhojen, molemminpuolisesti edullisten taloudellisen yhteistyön siteiden palauttamisella. Luvatut myötäjäiset olivat melkoiset. EU ja Yhdysvallat sen sijaan lähtivät siitä, ettei kahdella tuolilla voinut istua: joko länsi tai itä. Läheneminen EU:hun tarkoitti kerta kaikkiaan etääntymistä Venäjästä. Tunnetut Maidanin mellakat, joita länsi lämpimästi kannatti, auttoivat länsimielisiä hylkäämään Venäjän Ukrainan toimivaltaisten valtioelinten päätöksistä huolimatta.

Tilanteessa, jossa Ukraina oli liukumassa lopullisesti pois Venäjän vaikutuspiiristä ja ilmeisesti myös liittymässä Natoon, Venäjä ryhtyi toimiin, joita voi nimittää epätoivoisiksi.

Estääkseen Krimiä muodostumasta vihamielisen sotavoiman tukikohdaksi, Venäjä kaappasi koko niemimaan. Tässä ei käytännössä tarvittuenempää verta kuin rautaa, mutta kaappauksen sotilaallisesta luonteesta ei ole epäilystäkään.

Nopeasti suoritetulle kaappaukselle pyrittiin antamaan legitiimisyyttä järjestämällä kansanäänestys, mutta sen pätevyys tietenkin kiistettiin niiden piirissä, jotka sitä vastustivat. Koko operaatio muistutti hieman sitä, mikä oli tarkoitus suorittaa Suomessa Kuusisen hallituksen avulla, mutta epäonnistui.

”Kuusisen Suomen” nopean rauhoittamisen sijasta Neuvostoliitto joutuikin käymään sotaa Rytin hallitusta vastaan. Kansainliitto erotti Neuvostoliiton jäsenyydestään, vaikka se vakuutti vain tehneensä Suomelle historiassa vailla vertaa olevan alueellisen suurlahjoituksen ja selitti parhaillaan auttavansa sen kansanhallitusta puhdistamaan maansa valkobandiiteista. Sodasta ei siis ollut kysymys ja kaikkein vähiten sodasta Suomea vastaan, korkeintaan sen puolesta.

Vuonna 1939 Neuvostoliitosta tuli kansainvälinen hylkiö ja sama tapahtui myös vuonna 2014.Talvisodan kuluessa Neuvostoliittoa uhkasi jopa länsivaltojen interventio. 2010-luvulla Venäjä joutui kansainvälisten pakotteiden kohteeksi.

Pahinta lienee Krimin tapauksessa kuitenkin ollut nimenomaan Venäjän kannalta se, että Putinin kaavailut suuresta Euraasian liitosta, joka olisi EU:n menestyksellinen kilpailija ja vastinpari, jouduttiin hautaamaan. Tuo liitto oli ollut korkealla Putinin priorisoinneissa, mutta nyt kaikki siihen tarkoitetut valtiot ottivat asiaan etäisyyttä. Yhteisö, jonka politiikka perustuisi väkivaltaan ja joka asettui demonstratiivisesti läntistä maailmaa vastaan, oli yksinkertaisesti pelottava.

Toki Krimin väkivaltainen liittäminen sai myös kannattajia. Äärikansallisen Izborskin klubin piirissä Putinia oli ylenkatsottu ja arvosteltu lännen mielistelystä ja pehmeydestä. Krimin kaappaaminen merkitsi Rubiconin ylittämistä ja olisi uuden tien alku, hehkutti tunnettu äärikansallisten ideologi Dugin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=duginin+sota ).

Epäilemättä Krimin kaappaaminen merkitseekin uuden Venäjän historiassa käännekohtaa. Kaikki ne pyrkimykset lähestyä läntistä yhteisöä, jotka olivat olleet ominaisia edelliselle ajanjaksolle, pyyhittiin nyt yli. Vastakkainasettelusta ja jopa peräti ydinasepelotteeseen nojaavasta vastakkainasettelusta tuli nyt käytännön politiikkaa.

Itä-Ukrainan kysymyksen Kremlille luoman tilanteen merkitystä on pohdittu siitä saakka, kun Donetskin ja Luhanskin ”tasavallat” syntyivät. Noiden keinotekoisten tasavaltojen ylläpito hamaan tulevaisuuteen saakka ei ole mielekäs ratkaisu kenenkään kannalta. Niiden palauttaminen Ukrainalle taas on Putinin kannalta mahdotonta jo pelkästään sen reaktion takia, jonka se noissa tasavalloissa ja laajemminkin Venäjän äärikansallisten piirien keskuudessa herättäisi.

Kun suhteet länteen ovat jo muutenkin pilalla, voisi alastoman voimankäytön tie olla tavallaan luonteva ratkaisu. Tätä hillitsee se, että vastapuolella on nyt voimaa niin paljon, että raudan käyttö varmasti myös vaatii verenvuodatusta.

Koska sota olisi venäläisten mielestä luonteeltaan veljessota ja sen vaatimien uhrien lukumäärää ei kukaan pystyisi ennakolta ennustamaan, on aseellisen taistelun tie kovan luokan uhkapeliä, jopa presidentin oman suosionkin kannalta.

Itä-Ukrainan kysymys kuuluu aikamme suuriin kysymyksiin ja se tulisi ratkaista neuvotteluin, pitämättä härkäpäisesti kiinni Neuvostoliiton sisäisten hallinnollisten rajojen säilyttämisestä. Bismarckin erotti Hitleristä se, että hän säilytti tavoitteissaan tolkun eikä esimerkiksi lainkaan yrittänyt saada Itävaltaa mukaan uuteen Saksan valtioon.

Silti Bismarckin politiikka epäilemättä oli jyrkässä ristiriidassa sen Wienin kongressin järjestelmän kanssa, jonka puitteissa rajoista -osin aivan uusista- oli tehty pyhiä ja ikuisia ja kaikki yritykset niiden muuttamiseen sovittu kukistettavaksi kansainvälisellä yhteistyöllä. Sitä voidaan nimittää myös Metternichin politiikaksi, sen isänä toimineen Itävallan ulkoministerin mukaan.

Kuten on sattuvasti sanottu, tytöt, ruusut ja sopimukset kukoistavat vain aikansa. Kerran ne kaikki ovat tulvillaan innoittavaa lupausta ja tuntuvat kaikkien mahdollisten uhrauksien arvoisilta. Kun aika kuluu ja olosuhteet muuttuvat, niistä tulee vain kiusallisia esteitä rationaalisille ratkaisuille, jotka olisivat uuden aikakauden kannalta välttämättömiä.

Ei ole rationaalista, mikäli kansainvälinen yhteisö lähtee siitä periaatteesta, ettei vallitsevia rajoja voida muuttaa millään ehdoilla. Kuten kaikki nollatoleranssi, sellainen todistaa ainakin järjen köyhyydestä, ellei sitten suorastaan sokeasta taantumuksellisuudesta. Jälkimmäisestä on kyse silloin, kun kieltäydytään edes keskustelemasta ajan suurista kysymyksistä.

Tällaista asennetta on meidänkin historiassamme esiintynyt nimenomaan rajanmuutoksiin nähden. Vuonna 1920 olisi varmasti kannattanut ottaa toisenlainen asenne, vaikka oikeus tietenkin oli sen puolella, joka vaati status quon säilyttämistä, toki pienellä lisällä Petsamossa.

Luulen, että kysymys Ukrainan ja Venäjän rajoista kuuluu aikamme suuriin kysymyksiin, onhan siitä sellainen ainakin tehty. Metternichiläinen non possumus-linja ei vaikuta oikealta lähtökohdalta sen selvittämiseksi. Myös vuoden 1938 myönnytykset Hitlerille Tšekkoslovakian rajojen muuttamiseksi olivat luultavasti tervejärkistä politiikkaa.

Mutta Hitler ei ollut mikään Bismarck, jolla oli konkreettisia ja tolkullisia tavoitteita ja hän paljasti pian oikean karvansa. Lepytyspolitiikasta tuli sen jälkeen kirosana ja sellaisena se on pysynyt, vaikka se alun perin pyrki rationaaliseen ratkaisuun ilmeisen epäkohdan poistamiseksi.

Nykyhetken suuri kysymys on, olemmeko Putinin kohdalla tekemisissä uuden Bismarckin vai uuden Hitlerin kohdalla. Jälkimmäistä vaihtoehtoa on toki niin kovasti rummutettu, että edellinen tuskin tulee useimmille edes mieleen. Edellistäkin voisi ehkä sentään pohtia, lankeamatta toki naiiviin optimismiin. Ei ihan kaikki sentään vielä viittaa siihen, että meillä olisi uusi natsi-Saksa naapurissamme.

Kansainvälinen yhteisö ei voi hyväksyä sellaisia rajanmuutoksia, joita tehdään aseella uhaten, mutta sen pitäisi kyetä hyväksymään sellaisia, jotka ovat sekä paikalliselle väestölle että asianosaisille valtioille hyväksyttäviä. Juuri tuon paikallisen tekijän laatu pitäisi aina ennen muuta kyetä selvittämään reilujen ja läpinäkyvien menetelmien avulla. Sellaiseen pitäisi kaikkien niiden osapuolten voida suostua, joilla on puhtaita jauhoja pussissaan.

Itse asiassa tarvittaisiin uusi ETYK, jossa tämän vuosituhannen kansainväliset pelisäännöt voitaisiin luoda ja suuret kysymykset käsitellä. Jokainen normaalijärkinen ihminen tietää ja ymmärtää, etteivät kaikki maailman rajat tule olemaan ikuisia, eikä niiden tarvitsekaan. Tärkeätä olisi kyetä takaamaan se, että niitä voidaan muuttaa rauhanomaisesti ja että muutokset vastaavat aikakauden tarpeita eli mahdollisimman hyvin palvelevat kaikkia niitä, joita asia koskee.