Taigan toisesta päästä

 

Ihmeiden maa

 

Jussi Konttinen, Siperia. Suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa. HS 2019, 412 s.

 

Kuin kirous kaikuu Venäjällä sinun nimesi, Siperia!  Jotenkin noin muistan jonkun runoilijan sanoneen, mutta en onnistu enää löytämään lähdettä. Itse asia kyllä on aivan uskottava. Myös vaikkapa Magadan on yhä sana, joka kuulostaa venäläisen korviin hyvin pahalta tai ainakin vielä jokunen vuosikymmen sitten sen lausuminen aiheutti venäläisissä hyvin selvästi havaittavan reaktion.

Kaiken taustallahan on se Venäjän valtion ikivanha politiikka, että se rankaisi ihmisiä tuomalla heitä omaan maahansa asumaan, kuten muuan sarkastinen virolainen asian ilmaisi. Itse asiassa Siperia on kyllä aina ollut oma maa vain suhteellisen harvoille venäläisille synnyinmaan ja kodin merkityksessä. Juuri sen takia siitä kai pidetäänkin niin neuroottisen kovasti kiinni.

Perinteinen asema rangaistusvankien karkotuspaikkana on varmasti vaikuttanut Siperian luonteeseen siinä missä Australiakin on perinyt osan psykologiaansa pakkosiirtolaisilta. Sadan vuoden takaiset ja sitä vanhemmat suomalaiset Siperian kävijöiden muistelmat kertovat siitä, ettei kyseessä ollut aivan tavallinen Venäjän kulmakunta.

Sittemminhän Siperia ja etenkin Kazakstan saivat vastaanottaa vielä todellisen rangaistujen kansojen vyöryn. Perinteisen puolalaisten ryhmän lisäksi tuli miljoonia muitakin sellaisia, joiden ainoana rikoksena oli kuuluminen tiettyyn kansakuntaan. Stalinin ajan perintö näkyy yhä sekä Siperian että eteläisen Siperian eli Kazakstanin väestötilastoissa, jotka kyllä ovat myös hämmästyttävän nopeasti muuttumassa. Valtaviin pinta-aloihin nähden vähäinen väki vähenee entisestään.

Mutta eihän pinta-ala ketään elätä. Käytännössä Siperian asutus on nauhamaista ja tarkemmin katsoen jopa pistemäistä. Suurimmat rikkaudet ovat sen sijaan keskellä autiota tundraa. Lähiseudun alkuperäiskansoille niistä ei paljoa heru, mutta Venäjän valtion mahdille ne ovat välttämätön perusta.

Alkuperäiskansat ovat useassa tapauksessa monen todistajan mukaan surkeassa kunnossa niin Venäjällä kuin esimerkiksi Amerikassa. Vanhan kulttuurin yli on ajettu uudella teknologialla ja kantaväestölle on jäänyt vain viina.

Jälki on silloin kammottavaa. Kun työskentelin peri vuosikymmentä sitten Suomen Pietarin instituutissa tuli kerran luokseni rouva, joka kertoi työskentelevänsä Tšuktsien niemimaalla, Tšukotkalla. Elämä siellä oli ankean primitiivistä, mutta kukaan ei ymmärtänyt, että maailmassa voisi olla jotain parempaakin. Niinpä rouva ehdotti, että instituutti ottaisi käyttöön stipendit, joilla joku nuori vuosittain voitaisiin lähettää Pietariin, jossa he saisivat omin silmin nähdä, että oli mahdollista elää myös toisin, ihmisarvoisesti.

Ehdotus oli todella toteuttamisen arvoinen ja ongelma ilmeisen paha. Valitettavasti minun täytyi kuitenkin silloin todeta, ettei meillä ollut mitään mahdollisuuksia sen toteuttamiseen. Toivon tänäkin päivänä, että jokin taho on sen toteuttanut. Paljon turhempaankin rahaa syydetään.

Alkoholisoituneet ja apaattiset alkuperäisasukkaiden kylät ovat kuitenkin vain yksi osa todellisuutta. Sen Konttinen itse asiassa kuittaakin hyvin vähällä kuvauksella ja keskittyy sen sijaan esimerkiksi evenkien yhä kukoistavaan paimentolaisuuteen ja ennen kaikkea todellisiin menestyjiin: jakuutteihin ja Jakutiaan.

Jakuuttien nykyinen vauraus ja itsetietoisuus perustuu varmasti suurelta osalta timantteihin, joista he tuottavat koko maailmankin mitassa suuren osan. Luonnonrikkaudet voivat kuitenkin olla myös kirous, kuten monien maiden, vaikkapa Nigerian tai Venezuelan ja itse asiassa myös Venäjän esimerkit osoittavat. Mikäli jostakin tulee ilmaista rahaa, ei sen hankkimisessa kovan työn avulla ole enää mitään järkeä.

Timantteja ei kuitenkaan saada ilmaiseksi, vaikka kate niiden kaivamisesta näyttääkin olevan huikea. Merkittävää on, että jakuutit ovat saaneet tämän alan pidettyä aika lailla omissa käsissään, samoin kuin hallinnon ylipäätään. Ero suomalais-ugrilaisiin kansoihin on huikea, kertoo Konttinen.

Siperian suuri erikoisuus on tietenkin pohjoinen luonto mannerilmastoineen. Kuumat kesät ovat ilmeisesti ne epämukavimmat olosuhteet, joita seutu tarjoaa: kylmää vastaan on helppo suojautua pukeutumalla ja lämmittämällä. Kuumuus on hankalampia asia, ainakin ulkona.

Toki kylmyys ja ikirouta aiheuttavat ne perusongelmat, joita ihminen Siperiassa kohtaa ja riittäähän niitä. Suomalainen ilmasto pakkasineen on sen verran lauhempi, että monet Siperialle ominaiset fysikaaliset ilmiöt jäävät meillä tapahtumatta ja elämä talvellakin on paljon yksinkertaisempaa.

Neuvostoaikana lentoliput ja rautatieliput olivat puoli-ilmaisia, mutta niin ei ole enää. Jakuutitkin matkustavat usein Thaimaahan lomailemaan, sillä chartermatkustus on halpaa sielläkin verrattuna pohjoisen sisäisiin matkoihin. Myös kaikki tuontitavarat eli siis esimerkiksi vihannekset ovat hyvin kalliita, sillä markkinataloudessahan siellä nykyään eletään.

Pohjoisten kansojen seurallisuus ja vieraanvaraisuus on kuuluisaa, mutta tämäkin on suhteellista. Konttisen perhettä, joka asui pikku taajamassa lähes kaksi vuotta, ei koskaan kutsuttu mihinkään kylään. Sen sijaan jossakin paimentolaisten luona jokainen saattoi aina mennä lähimpään kotaan ja asettua taloksi. Jokaistahan siellä uhkasi tasapuolisesti paleltuminen.

Jakuutit näyttävät olevan varsin raitis kansa. Toki Konttisen aikana oli menossa kampanja, mutta sellaisiahan voi aina halutessa kiertää. Toisin kuin vaikkapa Suomessa, vietettiin suurinta juhlaa eli juhannusta aivan selvin päin, perinteisten leikkien merkeissä.

Konttinen ei haudannut maahan leiviskäänsä, vaan kierteli ympäri Siperiaa mitä hankalimmissa ja eksoottisimmissa paikoissa. Reportaasit mammutin luiden etsijöiden ja Jäämeren tutkijoiden parista ovatkin hyvin kiinnostavia. Jäämerellä muuten vastaan tuli myös purjevene. Harva taitaa tietää, että myös kaksi suomalaista purjevenettä on kiertänyt pohjoisnavan eli siis purjehtinut sekä koillis- että luoteisväylän läpi: s/y Lena ja s/y Sarema. (ks. https://www.sarema.fi/ ).

Konttinen on löytänyt yllättävän paljon toimivia yhteyksiä Suomen ja Jakutian välillä. Ihmiset vierailevat ja informaatio vaihtuu, olipa syynä opiskelijavaihto, jääveistoskilpailut tai tutkimus. Siperian luonto on avain monia ihmiskuntaa vaivaaviin kysymyksiin ja sinne on siis tutkijoiden mentävä yhä uudelleen.

Sanomattakin on selvää, että venäläinen, luultavasti kaikessa absurdiudessaan ainutlaatuinen byrokratismin perinne tuli myös Konttiselle tutuksi. Dostojevski aikoinaan lanseerasi jopa käsitteen hallinnollinen riemu ,administrativnyj vostorg, jollaista byrokraatti tuntee voidessaan havaita hallitsevansa alamaistaan täydellisellä vallalla. Mutta saihan ne useimmat asiat sentään hoidetuksi.

Venäjä on Siperiastaan erittäin mustasukkainen ja aihetta onkin. Alue on hyvin harvaan asuttu ja väki tuppaa yhä harvenemaan. Myöskin rajan takainen Heilungkiangin eli mustan lohikäärmeen joen maakunta taitaa olla Kiinan vähemmän dynaamisia seutuja.

 Kehityserot näkyvät kuitenkin havainnollisesti siirryttäessä Amur-joen yli Blagoveštšenskistä Heihehen: vain jälkimmäinen on aidosti aasialainen ja se, joka on matkustellut nykyajan Aasiassa, ymmärtää, mitä tämä tarkoittaa… Pelkäänpä pahoin, että tämäkin on asia, joka ei kerta kaikkiaan mene tavallisen europpalaisen tajuntaan.

Miksei Siperiassa ole samaa tai miksi sitä on niin vähän? Luulen että vastaus kysymykseen on hyvin monimutkainen. Konttinen tarjoaa selitykseksi sitä tiukkuutta, jolla Moskova pitelee Siperiaa käpälissään ja luultavasti se onkin yksi syy. Vanhan siirtomaaherruuden jatkoa.

Joka tapauksessa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa täällä oli vilkkaan kasvun keskus ja jopa savonlinnalaiset konepajat mainostivat paikallisissa viestimissä. Siperian ratahan mahdollisti vaikka hinaajien tuonnin Suomesta Kaukoitään. Paikalla oli myös suomalaisia yrittäjiä ja insinöörejäkin.

Suomalaisten uudisasukkaiden merkitys Venäjän Kaukoidälle lieneekin sitten kaikille tuttua. Suomalaiaset meriupseerit kartoittajina, valaanpyytäjät ja kalastajat Ohotan meren hyödyntäjinä ja kapteeni Gekin (Höök) kaltaiset siirtolaiset olivat Kaukoidän valloituksen pioneerejä ja heidän muistonsa elää yhä.

Konttinen kertoo myös paljon ja sympaattisesti perheensä arkielämästä ja lasten koulunkäynnistä. Se tuskin on aivan tavattoman eksoottista, mutta luultavasti sitäkin tarpeellisempaa muistuttaessaan lukijaa siitä, että samalla maapallolla tässä sentään lajitovereina ollaan, joten tuttuja ilmiöitä todennäköisesti aina tapaa enemmän kuin aivan outoja.

Lyhyesti sanoen, Konttisen kirja on huolellisesti ja kunnianhimoisesti tehty ja sitä on innoittanut aito rakkaus aiheeseen, mikä onkin menestyksellisen reportaasin edellytys. Tässä meillä on siis nyt saatavilla suomalaisen Siperia-kirjallisuuden uusin merkkiteos, ajanmukainen kuvaus.