Ulottuvuuksia

 

Vihoviimeisyydestä

 

Meillä Suomessa ja suomessa näyttää olevan tapana yhä useammin jättää anglosaksiset ilmaukset kääntämättä tai sitten kääntää ne sana sanalta ja vieraat rakenteet säilyttäen käännöslainoiksi tyyliin pitkässä juoksussa, parasta ikinä, ja niin edelleen.

Muuan anglosaksisen maailman erityisesti suosima sana on ultimate, joka tietenkin tarkoittaa viimeistä. Sitä käytetään nykyään lähes aina erinomaisuuden synonyyminä, mikä selittyy siitä kulttuurimme omaksumasta yleisestä olettamuksesta, että olemme koko ajan kehittymässä edelleen, mikä taas tarkoittaa edistystä, parannusta.

Tällöin sen, joka on viimeksi ilmaantunut erilaisten keksintöjen tai hyödykkeiden joukkoon, on oletettava olevan edeltäjiään parempi. Suomessa sanottaisiin, että kyseessä on viimeisin malli tai viimeistä huutoa oleva asia, siis ainakin muodikas.

Myös englannissa on sana latest, mutta sitä harvemmin käytetään. Sen sijaan käytetään sanaa ultimate, joka itse asiassa on sanan last synonyymi. Ultimatiivisuus tarkoittaa tosiaan vihoviimeisyyttä, sen jälkeen ei enää muita tule, kuten ymmärrämme silloin kun kyseessä on vaikkapa jonkin valtion esittämä ultimaatumi.

Kyseessä on siis laitimmaisuus eli äärimmäisyys sanan absoluuttisessa merkityksessä eikä suhteellisessa. Käytännössä tämä äärimmäisyys on yleensä vain mainosmiesten hyperbolaa. Kun maailma kerran kehittyy, lakkaa se, joka nyt on viimeisin, olemasta tuossa asemassa ja saa vuorollaan siirtyä uudempien taakse viimeistään ensi vuonna.

Muistan, miten eräässä 1920-luvun autoilijan oppaassa selostettiin nykyaikaista bensiinimoottoria ja vakuutettiin sen olevan nyt niin pitkälle kehittynyt, ettei ole enää ajateltavissa sen siitä juuri muuttuvan. Äärimmäinen taso oli siis tämän käsityksen mukaan saavutettu.

No, paljonhan noita moottoreita on sen jälkeenkin kehitelty ja aina kehuttu uusien mallien olevan edeltäjiänsä paljon parempia. Ehkä ovatkin olleet. Mutta sitä vihoviimeistä ääripäätä ei vain ole saavutettu.

On hieman yllättävää, ettei suomen kieleen ole pesiytynyt tuon mainosmiesten ultimaten suomalaista vastinetta. Vihoviimeinen olisi aika tarkka käännös, mutta ehkäpä sille meillä on tullut jossakin määrin pejoratiivinen merkitys? Laitimmainen olisi myös asiallisesti samaa merkitsevä, mutta siitä tulee mielikuva kehityksen sivussa, siis ehkä syrjäpolulla olevasta. Sana viimeisin taas kuulostaa varsin jonninjoutavalta, koska on niin selvää, että kaikki ovat viimeisimpiä omana aikanaan, mutta eivät sen jälkeen. Sana viimeinen on puolestaan sävyltään liian kohtalokas ja tuo muassaan mielikuvan suuresta epäonnistumisesta.

Entäpä äärimmäinen? Äärimmäinen sijaitsee rajalla, äärellä, eikä sen toisella puolella ole mitään. Ääriä on kuitenkin joka puolella, oikealla, vasemmalla, edessä ja takana. Suomalaisen korvaan äärimmäisyys taitaa kuulostaa ennen muuta epänormaalilta, jotenkin kohtuuttoman, liian pitkälle menevältä.

Latinaksihan äärimmäinen on ekstreemiä, in extremo (-is) merkitsee rajalla olemista ja siis tavallaan viimeisyyttä sekin. Se kaiketi nykyään kuitenkin yhdistetään niin meillä kuin muualla joihinkin normaalin tavalla tai toisella ylittäviin asioihin, hulluihin urheiluharrastuksiin, joista normaali, tasapainoinen ihminen ymmärtää pysytellä kaukana, kajahtaneisiin fanaatikkoihin, itsemurhapommittajiin ja muihin henkisen oikosulun saaneisiin.

Eipä sillä, kyllä ekstreemillä alkaa meilläkin jo olla myönteinen sivumerkitys, hulluus on lainannut tiettyä sädekehäänsä myös niille, jotka koettavat pysytellä normaalien kirjoissa, mutta haluavat saada itselleen ja harrastuksilleen hohdetta, jota tavalliset, neutraalit kuvaukset eivät anna.

Normaalisuuden arvostus on nykymaailmassa hyvin alhainen. Sellaiseksi pääsemiseen ei yleensä tarvita oikeastaan mitään, eikä asia sen takia myöskään kiinnosta ekstreemejä ulottuvuuksia haikailevia ihmisiä.

Yllättäen on keksitty, että normaalisuudesta pois on olemassa myös oikotie, neutraalisuus. Ei ole tarpeen kyetä äärimmäisiin suorituksiin, mikäli ilmoittaa, ettei lähtökohtaisestikaan kuulu kumpaankaan biologiseen sukupuoleen, eli on siis neutri (lat. ne utrum = ei kumpikaan).

Tämä on intellektuaalisesti hyvin haastava askel, sillä se kumoaa normaalin maailmanjärjestyksen samalla tavalla kuin tietotekniikassa otettaisiin käyttöön nollien ja ykkösten lisäksi vielä jokin uusi suure.

Mutta siinähän sitä onkin älymystöllä pähkäiltävää. Eikö neutrilla ole samat oikeudet ja -hm.- velvollisuudet kuin molemmilla binäärisillä yksiköilläkin? Miksei näin olisi ja eikö näin pitäisi olla?

Itse asiassa tämä ajatus uudesta ulottuvuudesta mullistaa haluttaessa koko ajatusmaailmamme. Neutraalisuus ylittää normaaliuden rajan ja sijaitsee siis vielä jopa ekstreemin ulkopuolella sijaitsevalla alueella. Neutraaliutta, joka siis koetaankin itsenäisenä prinsiippinä, voi kukaties ollakin vielä monta lajia, niille kaikille on löydettävä ja valloitettava oma paikkansa maailmassa.

Ehkäpä tämä mullistava keksintö aiheuttaa vielä perusteellisen muutoksen myös digitekniikassa. Digitushan tarkoittaa pätkää, esimerkiksi sormen ns. kärkijäsentä (muistamme, miten Catulluksen tyttöystävä tarjosi lemmikkivarpusensa nokittavaksi sormenpäänsä: primum digitum).

Kun nykyään digituksia on oikeastaan vain yhtä lajia eli ykkösiä ja niiden ohella tyhjiä paikkoja eli nollia, on maailmamme tuomittu jäämään köyhäksi. Mitä näemmekään vielä, kun saamme nauttia uuden, multidigitaalisen maailman avautumisesta!

Vai olisiko nykyinen tilanne jo niin sanoakseni ultimaattinen eli vihoviimeinen? Kukapa tiennee, olisihan siinä jotakin uutta.