Aukkoja katsellen

 

Omaa tietään kulki vain

 

Robert Brantberg, Von Döbeln. Suurmiehen elämäkerta. Readme 2016, 262 s.

 

Lainasin otsikon itse asiassa Runebergin runosta von Fieandt, mutta minusta se voisi sopia ainakin yhtä hyvin Döbelnille. Harva korkea sotilasjohtaja sentään on saanut kuolemantuomiota tottelemattomuudesta kuten von Döbeln, mieleen tulee lähinnä Suvorov vertailukohtana.

Klassiseen roomalaiseen tapaan molemmat olisi voitu sekä palkita että teloittaa. Jälkimmäinen sentään tuntui valistuneella aikakaudella kohtuuttomalta. Katariina armahti ja ylensi aikoinaan Suvorovin, kruununperillinen Kaarle Juhana pelasti von Döbelnin kuolemanrangaistukselta, mutta lähetti hänet sen sijaan vankeuteen, mistä jälkimmäinen kuuluu murisseen. Myöhemmin miehet joka tapauksessa tulivat hyvin toimeen keskenään ja von Döbeln toimi jopa sotahovioikeuden tuomarina.

Jälkimaailma muistaa von Döbelnin parhaiten kahdesta taistelusta: Porrassalmelta, jossa hän sai kuulan otsaansa ja joutui sitten koko ikänsä käyttämään mustaa sidettä sekä Juuttaan taistelusta, jossa hän pelasti armeijan joutumasta saarroksiin. Lisäksi muistetaan von Döbelnin ylitsevuotavan kaunopuheiset jäähyväissanat suomalaisille sotilaille Uumajassa syksyllä vuonna 1809.

Runeberg kuvaa von Döbelnin myös vapaa-ajattelijana, joka ajoi papin tiehensä sairasvuoteensa äärestä ja kertoi olevansa vapaauskoinen, mutta uskovansa ainakin hiukan lääketieteeseen. Tästä puolesta Brantbergilla ei ole enempää kerrottavana.

Von Döbelnin ura oli kirjava, mutta ei aivan poikkeuksellinen Ruotsin armeijassa. Hän matkusti nuorena miehenä Ranskaan oppiakseen aikakauden parasta sotataitoa ja pyrki mukaan myös Yhdysvaltain vapaussotaan.

Toisin kuin Curt von Stedingk, hän ei päässyt mukaan sinne, mutta sen sijaan kyllä pääsi tositoimiin englantilaisia vastaan Intiassa, jossa soti muutamia kuukausia samoissa joukoissa kuin myöhempi marsalkka Bernadotte, tuleva Ruotsin kruununperillinen ja sittemmin kuningas.

Tämän komennuksen jälkeen hän palveli vielä neljä vuotta Ranskan armeijassa, Strasbourgiin sijoitetussa saksalaisessa rykmentissä.

Matka Intiaan oli seikkailuja täynnä ja ensi yritys päästä sinne epäonnistui, kun englantilaiset hajottivat saattueen ja ampuivat myös Döbelniä kuljettaneen Amitién lähes upoksiin. Sitä seurannut myrsky teki paluusta Ranskaan melkoisen seikkailun.

Kun Kustaa III:n sota alkoi, halusi nuori upseeri mukaan ja onnistuikin pääsemään Porrassalmen onnistuneeseen torjuntataisteluun, jossa hänellä oli melko näkyvä rooli.

Haavoittumisen jälkeen hän kuitenkin oli sen verran heikkona, että jäi potemaan Mikkelin pappilaan eikä seurannut armeijaa pohjoiseen. Mikkelistä hän pääsi lähtemään Ruotsiin peräti Katariinan luvalla, kertoo kirjoittaja. Potilaankaan osa ei ollut aivan vaaraton, kasakat olivat martyroineet eli raadelleet kolme sotilasta pahoin ennen tai jälkeen tappamisen ja tehneet paljon muutakin pahaa. Döbeln onnistui lahjomaan yhden heistä luovuttamalla kellonsa ja rahansa.

Savolaisista von Döbeln antoi Kustaan sodassa hyvin kielteisen kuvan ja vertasi näitä itse viholliseen. Porrassalmella hän ehdotti, että olisi esimerkin vuoksi teloitettava yksi oma mies. Eversti Gripenberg ei suostunut tähän.

Suomen sotaan Döbeln ei enää osallistunut Savossa, vaan johti lännessä porilaisia, jotka savolaisten ohella olivat maineikkaimpia joukkoja. Hän osallistui moneen merkittävään taisteluun Pohjanmaalla ja kunnostautui muun muassa Kauhavalla, jossa toimi vastoin päällikkönsä Adlercreutzin nimenomaista käskyä. Hänet palkittiin tällä kertaa Miekkaritarikunnan suurristillä.

Kauhajoen taistelussa Döbeln toimi jo itsenäisenä rykmentin komentajana ja saavutti voiton. Pian sen jälkeen Oravaisten taistelu kuitenkin oli suonenisku, josta Suomen armeija ei enää toipunut. Sivumennen sanoen, Oravaisissa oli ensi kertaa mukana enemmän ruotsalaisia kuin suomalaisia.

Kirjoittaja selostaa pitkästi Suomen sodan yleistä kulkua ja Suomen armeijan katastrofaalisia kärsimyksiä puutteen ja tautien kourissa. Itse von Döbelnistä on vähemmän kerrottavaa, mikä johtunee lähdetilanteesta. Itse asiassa kirja perustuukin kirjallisuuteen, jota ei ole kovin runsaasti.

Luettelosta on jostakin syystä jäänyt pois Venäjän puolelta asioita katsova Faddei Bulgarin, jonka muistelmat kuuluvatkin tämän lajin eloisimpiin, joskaan ei välttämättä luotettavimpiin. Niitä joka tapauksessa selostetaan kirjassa melkoisesti.

Talvella 1809 von Döbeln tuli Ahvenanmaan komentajaksi ja joutui mahdollisuuksiensa mukaan estämään venäläisten saapumista sinne ja sitä kautta Ruotsiin. Lopultahan tämä ei onnistunut, mutta joka tapauksessa kenraali onnistui viivyttämään vihollista solmimalla aselevon. Paikalle saapui kuitenkin Venäjän sotaministeri Araktšejev, joka repi sopimuksen ja pani hyökkäyksen taas käyntiin.

Von Döbeln onnistui joka tapauksessa huijaamaan venäläisiä aselepo-operaatioillaan, mutta hän oli taas kerran ylittänyt valtuutensa. Kirjoittajan mukaan ”Ruotsin valtakunnan rippeet pelastanut kenraalimajuri Georg Carl von Döbeln oli omavaltaisuutensa vuoksi erotettu ilman palkkaa jo maaliskuun 21. päivänä”.

Ennen pitkää tämä suorasuinen ja särmikäs upseeri oli kuitenkin taas rivissä. Hän sai komentaakseen pohjoisen armeijan eteläisen osan ja onnistui siellä pelastamaan ruotsalaisten varastot eteneviltä venäläisiltä. Häntä vaivasivat kuitenkin useat sairaudet ja pian hän joutui luovuttamaan päällikkyyden Sandelsille.

Kesällä, kun Döbeln oli jälleen riveissä, hyökkäsivät norjalaiset yllättäen Ruotsin kimppuun, mutta kärsivät tappion. Ruotsalaisia johtanut Döbeln korotettiin vapaaherraksi.

Haminan rauhan solmimisen jälkeen suomalaiset olivat vapaita lähtemään ja von Döbeln piti heille lokakuussa kuuluisan jäähyväispuheensa. Uumajaan oli kokoontunut vielä (tai enää) 760 sotilasta.

Brantbergin mukaan Suomeen palasi vuonna 1810 yhdessä ryhmässä upseereita, alipäällystöä sekä 162 sotilasta. Joukko rantautui Inkoossa. Peräti tuhatkolmesataa suomalaista sen sijaan jäi Ruotsiin. Aluksi he palvelivat ns. rajapataljoonissa ja myöhemmin moni sai sotilastorpan. Suomessahan heidän taloudellinen tulevaisuutensa oli järjestämättä.

Ruotsin joukot osallistuivat suureen eurooppalaiseen sotaan vuonna 1813 verraten mieslukuisasti kruununperijä Kaarle Juhanan, entisen Napoleonin marsalkan (Bernadotte) johdolla. Kenraaliluutnantiksi ylennetty von Döbeln nimitettiin neljännen armeijakunnan komentajaksi.

Döbeln lähetti joukkonsa Hampurin avuksi vastoin kruununperillisen nimenomaista käskyä ja tämä oli syy hänen kuolemantuomioonsa, joka sitten muutettiin vankeudeksi. Rangaistuksen kärsittyään hän toimi vielä sotahovioikeuden tuomarina ja oli kruununperillisen kanssa hyvissä väleissä.

Von Döbeln kuoli Tukholmassa vuonna 1820 ja haudattiin Pyhän Johanneksen kirkkomaalle Norrmalmille. Monet ovat komean hautakiven siellä nähneetkin.

Brantberg nimittää von Döbelniä suurmieheksi, mikä on erittäin vaativa epiteetti. Mahdollisesti nimitys on oikeutettu, mikäli hänen ansioluetteloonsa todella voidaan lukea maansa pelastaminen. Brantbergin esityksen perusteella hän ainakin oli omapäinen koleerikko, joka suuttui helposti. Vanhoilla päivillään hän kuuluu katuneen sitä, että mahdollisesti turhaankin tapatti miehiä.