Henkisen vapauden viimeiset linnakkeet

 

Kirjastoista

 

Kirjasto on loistava esimerkki jakamistaloudesta, hieman kuten kansainvälinen postilaitos on- tai ainakin oli- anarkisteille ja muillekin suuria ajatteleville kaunopuheinen todiste siitä, miten vastavuoroisuus mahdollistaa ihmiskunnan resurssien saamisen tehokkaasti ja halvalla kaikkien ulottuville, kunhan vain riittää keskinäistä luottamusta ja hyvää tahtoa.

Kaiken tuhoava perisynti oli ahneus, lyhytnäköinen narsismi. Virallinen paljon ylistetty ja suitsutettu ja silti niin idioottimainen oman valtion mahdin väkivaltainen lisääminen ymmärrettiin jo 1800-luvulla älymystön terävämmässä päässä itse asiassa rikolliseksi. Kysykää vaikkapa Pjotr Kropotkinilta.

Mutta kirjastoista puheen ollen, ensimmäinen suuri myönteinen kokemukseni oli Sulkavan vanhassa kunnantuvassa sijainneesta lainakirjastosta eli lainastosta, kuten silloin usein sanottiin. Sieltä sai kaikki Hornblowerit, Cajus Bekkerin teoksen Saksan laivastosta, suuret keksintöjen kirjat ja muun muassa Ilmari Jäämaan Nuorten kokeilijain ja keksijäin kirjan ja vaikka vallan mitä. Taisipa olla myös Osmo A. Wiion maan mainio Harrastelijan kirja.

Ja olihan siellä jos jotakin: jännitystä ja romantiikkaa, rompsuja, kertomuksia intiaaneista ja uudisasukkaista sekä Kanadan ja Alaskan jääkentiltä ja korpimailta kuin myös Afrikan ja Intian viidakoista. Sodastakin oli kaikenlaista, mutta siitähän ukot saunassa juttelivat muutenkin.

Sittemmin tuo kirjasto on vaellellut rakennuksesta toiseen ja on se yhä aika hyvä, vaikka vastenmielinen onkin sen ilmeisen nuiva suhtautuminen klassikoihin, joita poistellaan kokoelmista, minkä ehditään.

Savonlinnassa vanha kirjasto sijaitsi Satamakadulla, Kaupunginsairaalan viereisessä puutalossa. Siellä kävi luokkamme ja sai kuulla kirjastonhoitajan esitelmän Juha Pynnisestä, joka oli kirjastoaatteen suurmiehiä. En ollut ennen hänestä kuullutkaan enkä paljon tuon jälkeenkään, mutta mieleen se jäi.

Joka tapauksessa lukiolaisen mielenkiinnon kohteet olivat jo uudenlaisia. Dostojevskista tein esitelmän, Karl Marxin pääomaa lehteilin hieman pöllämystyneenä sen kuivuudesta ja asiallisuudesta. Aikakauden muodikkaat eksistentialistit sun muut syvälliset opukset Camus’sta Sartreen tuli lainattua ja luettua. Yli kaiken oli sentään Bertrand Russellin Filosofiaa jokamiehelle. Päätin ehdottomasti ruveta tuolle alalle.

Sen jälkeen rakennettiin ns. vanha eli entinen kirjasto, kuten nykyään sanotaan, Nälkälinnanmäelle. Se oli kaiken modernisuuden monumentti Oli Mäen tekstiileineen ja tunnelmallisine kuoppineen, jonne saattoi jäädä lueskelemaan.

Sen jälkeen on Savonlinnaan tullut perinteistä savolaista sarania (vrt. myös sana sarai turkin ja venäjän kielissä) muistuttava uusi kirjasto, jota en ole pahemmin käyttänyt.

Helsingissä nimittäin avautui myös alivuokralaiskämppääni vastapäätä hyvä Oulunkylän kirjasto. Sieltä löytyivät tärkeimmät suomeksi julkaistut historiateokset, muun muassa Johan Huizingan ja Egon Friedellin teokset. Suuria lukunautintoja!

Ja olihan siellä klassikoita: Grimmelshausenin Simplicissimuksesta Rabelais’n hirmuiseen Gargantuaan ja muihin hämmästyttäviin klassikoihin. Muodikkaat uudet kirjat olivat yleensä kovin tylsiä klassikoihin verrattuna.

Mutta koko kaupunginkirjastohan oli käytettävissä ja toki Rikhardinkadun pääkirjasto oli paras kaikista. Siellä oli myös paljon yliopistollisia oppikirjoja ja muuta vieraskielistä kirjallisuutta, jota oli vain pakko ruveta tähtäilemään ja jota ennen pitkää alkoi ymmärtääkin. Sekä englanti että saksa olivat välttämättömiä yleisen historian kannalta, ruotsista puhumatta. Saksalaiset väittivät, että myös ranskaa ja italiaa oli ehdottomasti osattava ja niinpä niitä opiskelin. Venäjä tuli sitten vähän myöhemmin.

Mutta toki Ylioppilaskunnan kirjasto Leppäsuonkadulla oli omaa luokkaansa. Sen suurin viehätys oli mahdollisuus mennä itse varastoihin ja koluta sieltä kaikkea mahdollista materiaalia, vanhoista lehdistä lähtien. Niitä lainasin kotiinkin matkalaukullisia.

Tässä kirjastossa oli myös mahdollisuus kuunnella äänilevyjä laadukkaalla levysoittimella. En ole ihan varma, käytinkö tuota hienoa, mutta jonkin verran hankalaa palvelua. Oli ainakin hienoa tietää sen olemassaolosta. Nythän tuo kirjasto on nimeltään Yliopiston kirjasto.

Sitten oli tietenkin tuo sen ajan Yliopiston kirjasto, myöhempi Kansalliskirjasto monimiljoonaisine kokoelmineen. Siellä oli kaikki suomalainen kirjallisuus alusta loppuun, ainakin periaatteessa ja paljon muuta. Se  oli hienoin kaikista, mutta ehkä hieman liian juhlallinen ja pönäkkä. Ei se oikein kutsunut käyttämään sinänsä hienoja nurkkauksiaan pitempiaikaiseen majoitukseen.

Kirjaston Slaavilainen osastohan muutti sitten moneksi vuodeksi Neitsytpolulle, joka oli mukavan intiiimi tila. Toki venäläistä aineistoa kannatti etsiä myös monesta muusta paikasta, niin Eduskunnan kirjastosta kuin Sotakorkeakoulun kirjaston kätevästi organisoiduista kokoelmista ja olihan Valtionarkistossakin sellaista tavaraa, jota ei muualla ollut. Yhteisluetteloja ei vielä ollut.

Neuvostoliittoinstituutin (In-t im. Melanko) kirjasto oli monessa suhteessa erinomainen. Mieleen tulee erityisesti sen suomennettujen venäläisten kirjojen osasto, joka nyt on hävitetty, kun tuo kirjasto on tuhottu ja sen rippeet siirretty Selloon.

Ulkomailla oli tietenkin mahtavimmat kirjastot, etenkin sikäli, kuin asia koskee Venäjää. Tosin 1800-luvun osalta Yliopiston kirjastomme slaavilainen osasto, jolla aikoinaan oli ollut vapaakappaleoikeus Venäjän valtakunnassa, oli ja on huippua, mutta sovjetologian osalta näin ei ollut.

Venäjällä eli siis neukkulassa sovjetologiaa ei tietenkään ollut senkään vertaa, ainakaan saatavilla, mutta kyllä sen sijaan paljon maan omaa tuotantoa.

Leninin kirjasto, ”Leninka” Moskovassa eli nykyinen Valtiollinen kirjasto oli itänaapurin suurin ja kaunein, mutta oikeastaan Leningradin Publitška, Publitšnaja biblioteka eli nykyinen Kansalliskirjasto oli vähän kauniimpi.

Leninkassa kuitenkin ja vieläpä sen pienessä ykköslukusalissa, jonne oli rajoitettu pääsy, asioivat monet kuuluisuudet, muun muassa vanha Molotov juuri samaan aikaan, kun siellä itsekin istuskelin. En tosin tiennyt, millaisessa seurassa olin.

Leningradissa käytin kuitenkin lähes vain BAN-kirjastoa eli Tiedeakatemian kirjastoa Vasilin saarella, joka oli myös aivan mainio kokoelmiltaan eikä palvelussakaan ollut valittamista.

Ulkomailla pyrin aina pistäytymään hyvissä kirjastoissa, niin Lontoossa kuin New Yorkissa ja Berliinissä. Lontoon Slavonic Schooolin kirjaston kokoelmissa olivat kaikki ne kirjat, jotka meillä olivat parin vuosikymmenen ajan jääneet hankkimatta -olivat näet tuota paljon parjattua sovjetologiaa.

Vastaavaa aarteistoa löytyi runsaasti myös Berliinin Freie Universitätin kirjastosta ja olihan sitä myös monessa muussakin paikassa. Meidän omissa kirjastoissamme havaittava aukko tuli kiusallisen selväksi.

Toisaalta sitten tuli perestroika ja koko tuo sovjetologia jäi melkoiselta osaltaan vanhentuneeksi. Siinähän oli jouduttu useinkin toimimaan keskiajan tutkijan tavoin, vain fragmentteihin nojaten. Nyt sen sijaan aukenivat arkistot eikä enää tarvinnut täyttää aukkoja spekulaatiolla, joka saattoi villiintyä melko hurjaksikin.

Kaiken kaikkiaan toki ilmeni, ettei kommunismi ollut sellaista kuin oli kuviteltu. Osittain se oli paljon pahempaa, osittain taas parempaa. Samahan koski vastapuolen käsityksiä kapitalismista.

Mutta tämä on tässä sivuseikka. Kirjastot ovat joka tapauksessa olleet tässä maailmassa sivistyksen suuria tukipylväitä myös koko kansalle, etenkin sellaisessa maassa kuin Suomi, jossa ne ovat aina olleet ilmaisia ja hyvin käyttäjäystävällisiä. Meillä ei ole ollut niin sanottuja erikoisosastoja (ven. spetshran) lukuun ottamatta sotien jälkeen perustettuja myrkkykaappeja, joiden rooli oli lähinnä huvittava, asian vakavuudesta huolimatta.

Kun kirjastolaitoksen merkitystä miettii, tulee kyllä mieleen myös kysymys kirjojen valinnan merkityksestä. Ilmeistähän on, että valinta on ollut hyvin ideologisesti värittynyttä ja esimerkiksi tietyssä vaiheessa vältettiin tilaamasta liikaa ”vääriä” kirjoja. Näyttää siltä, että tämä tyyli jatkuu yhä, osoite vain on toinen.

Nyt internet on muuttanut kirjastoja. Helsingin yliopiston kirjaston suuria viehätyksiä olivat aikoinaan ne kymmenet ja sadat aikakauskirjojen vuosikerrat, jotka olivat siellä käytettävissä. Nyt ne ovat saatavissa, tosin usein maksullisina, myös netin kautta, samoin kuin yhä suurempi osa uudesta ja vanhemmastakin tieteellisestä ja muustakin kirjallisuudesta.

Suuret projektit, kuten Gutenberg-projekti ja pienemmät kuten Project Runeberg, tarjoavat klassikot kaikille ilmaiseksi ja vaivatta. Sellaiset erikoisprojektit kuin vaikkapa marxists.org tarjoavat tutkijoille tiettyjen klassikoiden erikieliset versiot, jopa arkistoiden aarteet aukenevat nyt kenen tahansa työpöydällä, mikä epäilemättä muuttaa suuresti tutkimuksen mahdollisuuksia, kun siihen lisätään tietokoneiden kyky myös käsitellä dataa.

Kerrassaan huimia ovat esimerkiksi venäläisen Integrum-palvelun tarjoamat mahdollisuudet seurata ja analysoida koko maan lehdistöä lähes reaaliajassa.

Mutta tämä vie jo pois aiheesta. Kaikille avoimet kirjastot ovat olleet eräänlainen kansainvälisen humanismin suursaavutus ja tukipylväs viimeisten puolentoista sadan vuoden aikana. Toivoa sopii, että näin järjen valon pimetessä ja sensuurimentaliteetin kasvaessa tässä maailmassa kirjastot pystyvät yhä kantamaan sivistyksen soihtua, maksuttomasti, ilman sensuuria ja manipulointia.