Vergilius

 

Vergilius, Georgica. Laulu maanviljelijän työstä. Suomentaneet Teivas Oksala & Päivö Oksala. Johdanto ja selitykset Teivas Oksala & Marja-Leena Kallela. Gaudeamus 2020, 400 s.

 

Publius Vegilius Maro el ilyhyesti sanoen Vergilius oli antiikin suuria auktoreita. Keskiajalla sanan poeta katsottiin suorastaan ilman muuta viittaavan häneen. Suotta ei Dante ottanut juuri häntä, jaloa pakanaa oppaakseen kiertäessään Helvetin piirejä.

Kuitenkin Vergilius toki oli roomalainen, joille kreikkalaiset esikuvat olivat suuria ja suorastaan tavoittamattomia ennen hänen suurta työtään. Vergiliuksen teosten voitiin sitten itse asiassa katsoa olevan roomalaisten omat Ilias ja Odysseia.

Nämä työt käsittivät ne kolme suurta aihepiiriä, jotka Vergilius mainitsee epitafissaan, jota ilonpilaajat pitävät epäautenttisena.

Joka tapauksessahan se on upea ja hämmästyttävän sisältörikas:

Mantua me genuit, Calabri rapuere, tenet nunc

Parhenope; cecini pascua, rura, duces.

 

Minut synnytti Mantua, Kalabria se ryösti ja nyt omakseen

sai Napolin multa; oon laulanut paimenten, maamiesten, sankarten laulut

 

Tässä siis esitetään koko elämä ja teot. Nuo laulut olivat paimenten bucolica, maamiesten georgica ja sankarten Aeneis.

Tämän kirjan esipuheessa kerrotaan kiintoisasti runoilijan persoonasta ja filosofiasta ja hänen yhteiskuntasuhteistaan. Hieman yllättäen miekankalskeisen latinan taitaja kuvataan neitimäiseksi homoksi, joka noudatti epikurolaista eli siis kohtuullista elämäntapaa ja eleli luovassa viisaan joutilaisuudessa tilallaan, jolla ei tiedetä olleen orjia.

Työmiehiä siellä toki oli ja runoilijan rooliksi lienee etupäässä jäänyt ihailla toisten kätten töitä ja luonnon käsittämätöntä luomisvoimaa, joka kaiken kasvattaa.

Tämä kätten työn nostaminen ihailun esineeksi oli sinänsä uutta. Yleensähän sankarit muinaisina aikoina olivat niitä, joiden toimialana oli tuhoaminen ja pelon herättäminen. Toki myös paimenidyllejä oli jo kreikkalaisilla.

Joka tapauksessa roomalaisilla ymmärtääkseni oli lähinnä kaksi kunniallista tointa: maanviljelijän ja sotilaan. Tämä tarkoitti sitä, ettei herrasmiehen sopinut esimerkiksi elättää itseään kaupalla, rakennustöillä tai käsityöllä. Maanviljelijänä roomalainen niin sanokseni herrasmies tuskin myöskään likasi käsiään, vaikka tunnemmekin myös tarinan Cincinnatuksesta, joka haettiin auran kurjesta hoitamaan diktaattorin tointa. Toki tämä liittyi ihannoituun sankariaikaan, jolloin tavat olivat puhtaita.

Vergiliuksen käsitykset maanviljelyksestä olivat kai yleensä ajan parhaan tietämyksen mukaisia, mutta joissakin kohdin hän kömmähteli ja sai osakseen myös pilkkarunoja antaessaan yksityiskohtaisia ohjeita siitä, miten töitä oli tehtävä.

Joka tapauksessa Vergilius oli yhteiskunnan huippujen suosiossa. Hän oli niin Octavianus-Augustuksen kuin Maecenaan suosikki. Jälkimmäisen nimihän sitten tuli yleiskäsitteeksi, mesenaatti.

Kreikkani on ruostunut jo vuosikymenien ajan, mutta sana georgica herättää aina minussa assosiaation orgioihin. Sana ge tarkoittaa maata ja orge sen muokkaamista, mutta myös myrskyä. Ison estin orge kai thalassa kai gyne, sanottiin joskus, tarkoittaen sitä, että niin meren kuin naisen raivo ovat saman kaltaisia eli siis hillittömiä. Moista pidettiin aikoinaan sopimattomana niin epikurolaisten kuin stoalaisten keskuudessa.

No, itse asiassa georgos ja siis kaikki Yrjöt tulevat sanoista ge ja ergon eli työ.

Vergilius oli sangen älyllisesti kohtuullinen myös epikurolaisuudessaan eikä esimerkiksi Lucretiuksen tapaan päätynyt intohimoiseksi materialistiksi. Maailmassa vallitsee panteismi ja luonto on oikeudenmukainen palkitessaan maamiehelle hänen uutteran työnsä. Georgicassa näkyy humanistisia piirteitä ja maalaiselämästä löytyy rakkauden tyyssija. Maailma ei ole häijyn demiurgin työtä.

Kirjan tämän laitoksen tekemiseen keskeisesti osallistunut Teivas Oksala oli mainio klassinen humanisti, joka halusi omistaa sen suomalaiselle maanviljelijälle.

Toki nykyinen EU-talonpoika usein valtavine maataloustehtaineen saattaa olla roolissaan aika erilainen kuin muinainen roomalainen herrasmiesmaanviljelijä viisaan levossaan eli otiumissaan, joka teki hänelle mahdolliseksi henkiset harrastukset, kuten juuri runoilemisen.

Toki yksi asia ei ole muuttunut: mikäli haluamme syödä, on jonkun tuotettava ruokamme. Koska maailma on altis häiriöille, on ruoka sitä paitsi tuotettava lähellä ja monessa paikassa, etteivät katastrofit olisi tullessaan nälänhätää.

Kirjassa on runot esitetty sekä alkukielellä että suomennettuina ja vielä myös suorasanaisesti. Lisäksi ovat laajat selitykset.

Kas tässä suomennoksen motoksi valittu kohta, jonka ymmärrän olevan Teivas Oksalan suomalaisen viljelijän kunnioittamiseksi valitsema:

Maamies kyntää, maan syli auran viiltämä aukee.

Siitä hän alkaa työn, siten ruokkii maan asukkaita,

perhettään elättää

 

Ja eikös kuulostakin komealta myös kirjan loppu:

Illo Vergilium me tempore dulcus alebat

Parthenope studiis florentem ignobilis oti,

carmina qui lusi pastorum audaxque iuventa,

Tityre, te patulae cecini sub tegmine fagi.

 

Suomennettuna näin:

Silloin hurmaavan elinpaikkani sain Napolissa,

Siellä mä, Vergilius, koin rauhan ja luomisen hurman,

paimenlauluni laadin ja nuoruuden palon tunsin,

Tityros, sua ylistäin liki pyökin tuuhealatvan.

 

Tityros kuuluu runoelmien henkilöihin.