Pasifismin kehitys

 

Takaisin apinoihin

 

Juhani Aho, Rauhan erakko. WSOY 1958, 187 s. Alkusanat Antti J. Aho.

 

Tämä kirja on siitä harvinainen, että sitä aikoinaan sensuroitiin melko lailla, samoin kuin jopa sensuroitiin lehtien siitä kirjoittamia arvosteluja. Sensurointi ei kuitenkaan kohdistunut mihinkään mahdollisiin sotasalaisuuksiin, vaan nimenomaan yleisesti sodanvastaisiin ajatuksiin.

Kirja kirjoitettiin vuonna 1915 ja sen ensimmäinen laitos, sensuurin tekemin poistoin, ilmestyi vuonna 1916. Suomihan tunnetusti oli jäänyt kuin ihmeen kaupalla, lähes taistelutoimien ulkopuolelle, eikä omia poikiamme mobilisoitu sotaan.  Maa oli kuitenkin täynnä sotilaita ja esimerkiksi laivaston toimintaa voitiin nähdä ja kuullakin. Sota tuntui painostavana ja meitä lähellä olevana mielettömyytenä.

Suomalaisilta kollegoilta ja monilta arvostelijoiltakin tämä pasifistinen kirja sai hyvän vastaanoton. Järnefeltit pitivät tietenkin siitä, samoin Matti Kivekäs, joka hieman kritisoi kirjan voimakasta tendenssimäisyyttä. Kauppis-Heikki ja Mauno Rosendahl kiittivät kirjaa ja samoin myös V.A. Koskenniemi. Voi siis sanoa, että kirjaa kiitettiin oikealta vasemmalle tai pikemmin päin vastoin. Vasemmistohan nimenomaan oli hyvin voimakkaasti saarnannut pasifismia ennen maailmansodan syttymistä.

Tämä kirja on kirjoittajan henkilökohtainen tilitys ja kannanotto maailmansotaan, joka äkkiä ja yllättäen avasi ihmiskunnalle aivan uuden tulevaisuuden näköalan aiemmin vallinneen humanistisen optimismin sijaan.

Kirjassa kuvataan, miten tämä tapahtuu kuin taikaiskusta. Joukko eri maista kotoisin olevia nuoria, jotka ovat matkalla rauhankonferenssiin, tapaa toisensa alpeilla, jossa he retkeilevät yhteiseen köyteen kiinnittyneinä. Tämä symbolisoi myös heidän kotimaidensa kytkeytymistä samaan kokonaisuuteen, jossa kaikki pitävät kaikkien puolta ja samalla huolehtivat omista eduistaan.

Kun sota syttyy, konferenssin osanottajat joutuvat roskajoukon (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=roskajoukko ) vimmastuneen uhkailun kohteiksi ja alkavat itsekin vuorostaan syytää uhkailijoille chauvinistisia herjauksia. Nyt on ”isänmaa” arvossaan, sotaan matkaavat ovat innostuksen vallassa ja aseistakieltäytyjät joutuvat teloituskomennuskunnan eteen.

Ahon kirja on pantu tapahtumaan Alpeilla, jossa joku originelli paikallinen profeetta on jo vuosia saarnannut pasifismia aikoinaan kokemansa ilmestyksen takia. Hän vastustaa niin metsästystä kuin sotaa.

Hänellä on oikeastaan vain yksi tunnollinen oppilas, joka sitten kieltäytyy liikekannallepanosta ja ammutaan vakaumuksensa takia. Profeetta ei suostu houkuttelemaan tätä menemään armeijaan muiden tavoin. Hän itsekin joutuu vaaraan tulla heitetyksi koskeen, kun raivostunut roskajoukko etsii kohteita vihalleen.

Sodan syttyminen on erakolle sokki, mutta hän piristyy taas kuultuaan länsirintaman kuuluisasta veljeilystä jouluna 1914. Yksilöt ovat kuin ovatkin joukkoteurastusta vastaan.

Mutta riittääkö se? Aho tulee ilmeisen lähelle Järnefeltien tapaisia Tolstoin oppilaita, jotka kieltäytyivät vastustamasta pahaa väkivalloin. Uusi yhteiskunnallinen järjestys on kuitenkin pirullinen. Aikakauden muotifilosofi, kehitysopista ammentanut Herbert Spencer oli, kuten kirjassa kerrotaan, osoittanut, että ihmiskunnan kehitys luonnonlain välttämättömyydellä vielä päättyisi täydelliseen rauhaan.

Toisaalta sotilaan ammatti oli ennen valinta, jonka siihen halua ja taipumusta osoittavat voivat valita, sanoo kirjailijan ääni sensuurin poistamassa kohdassa ja jatkaa: Nyt voidaan kaikki ilman erotusta viedä surman suuhun…Saakoon kuka tahansa antaa henkensä minkä hyväksi hän tahtoo, mutta älköön kenelläkään olko oikeutta sitä ottaa. Oikeus itse määrätä hengestään on kaiken varmaan ihmisen suurin, loukkaamattomin oikeus. Ihmistä ei saa viedä väkisin teurastettavaksi ja teurastamaan minkään asian, minkään aatteen hyväksi olivatpa ne kuinka suuria tahansa…

Tällaiset aatteet ja sanat hurmasivat nuoria, jotka sitten aivan pian hylkäsivät ne ja uhkuivat isänmaallisuutta. Kirja on sangen paatoksellinen ja tendenssimäinen, mutta sitä seikkaa kirjoittaja ei halunnut missään tapauksessa muuttaa.

Kiinnostavaa kyllä, myös Aho itse koki jossakin määrin samanlaisen mielenmuutoksen, kuten hänen merkittävästä teoksestaan Hajamietteitä kapinaviikoilta ilmenee.

Tolstoilaisuuden vaikutuksen alaisia oli Suomessa paljon muitakin, aina kapteeni Kockiin saakka. Moni sai kuitenkin todeta, että myös Lutherin mainitsemalla miekan regimentillä oli tässä maailmassa paikkansa. Santeri Alkio on Juhani Ahon tavoin hyvä esimerkki moralistista, joka oli taipuvainen pasifismiin, mutta heräsi sitten toisiin ajatuksiin saatuaan vuonna 1918 kokea, mitä väkivaltaan perustuva hallinto tarkoittaa (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=alkio ).

Tietenkin valkoinen terrori väkivaltaisuudessaan sitten vielä suuresti ylitti punaisen. Se ei kuitenkaan mitenkään paranna punakapinan aloittajien asiaa. Heidän luultavasti vilpitön uskonsa asioiden ratkaisemiseen bolševistisilla menetelmillä oli epäilemättä ajan hengen mukaista. Mutta tuo henki olikin jo vuonna 1918 muuttunut aivan toiseksi, kuin se oli ollut vielä välittömästi ennen sotaa.

Oudon nopeita ovat massapsykologian muodonvaihdokset olleet Euroopan historiassa, joka näyttää vain jatkuvan vanhaan tapaan. Odottelemme Spencerin ennustusten täyttymistä, mutta ei oteta vielä muropaketteja esille.