Kirjailijoiden näkemyksiä

 

Suomalaisten pyhä luku

 

Mika Waltari. Ihmisen ääni. Nöyryys – intohimo. Toimittanut Ritva Haavikko.WSOY 1978 227 s.

Katri Vala, Suorasanaista 30-luvulta ja 30-luvusta. Kansankulttuuri 1981, 257 s. Esipuhe Raoul Palmgren, Katri Vala lehtikirjoittajana.

 

Waltarin kirja on aika tylsä hänen tuotantonsa tuntijoille, sillä siinä on vain julkaistu pätkiä eri vuosikymmenien kirjoituksista. Vain pari kertaa maestro itse pääsee ääneen elämänsä toiseksi viimeisenä vuonna. Hän oli silloin 70-vuotias.

Toki Waltari on kiinnostava ja syvällinen ja ainakin minusta myös hyvin viisas ja sympaattinen. Joskus maailmassa Waltarista tuli eräissä piireissä taantumuksen symboli ja hänet saatettiin asettaa esimerkillisinä pidettyjen vasemmistolaistan kirjailijoiden vastapooliksi.

Kun Neuvostoliitto romahti ja maamme edistyksellinen kirjailijakunta vihdoinkin älysi neuvostojärjestelmän ominaislaadun, kysäisi myös Hannu Salama, olisiko suomalaisen kirjailijan oikea paikka itse asiassa ollutkin sodan aikana Mika Waltarin tapaan Valtion Tiedoituslaitoksen palveluksessa. Waltarihan oli muun muassa tekemässä kirjoja neuvostovakoilusta.

Se oli rohkeaa puhetta ja ajattelua Salamalta. Vielä 70-luvulla se olisi hänen piireissään johtanut ”siviiliteloitukseen” eli joutumiseen koko kulttuuriporukan ulkopuolelle sylkykupiksi.

Tässä 70-luvun tekstissään Waltari joka tapauksessa nostaa esille 30-luvun myönteisiä puolia ja torjuu niitä näkemyksiä, joiden mukaan kulttuurielämä silloin olisi ollut ”sinimustaa”. Äärioikeiston kulttuurinen painoarvo oli plus miinus nolla ja ainoa kiinnostava kulttuurihenkilö AKS:ssä oli Matti Kuusi, joka hänkään ei ollut mikään Saksan, vaan pikemmin Neuvostoliiton ihailija -varsin vaarallinen ja arvoton asenne, mutta siis ei sellainen, kuin myöhemmin kuviteltiin.

Nykyäänhän tutkimus on jo kauan sitten selvittänyt käsityksen Saksan suuresta vaikutusvallasta Suomessa olleen myytti. Itse asiassa edes IKL, vaatimattomine hieman yli tai alle kymmenen prosentin kannatuslukuineen, ei ollut Saksan varaukseton kannattaja. Saksan ryöstöpolitiikkaa Tšekkoslovakiassa vastustivat kaikki, siis jopa myös IKL.

Tuleehan tässä mieleen suhtautuminen Putinin rosvopolitiikkaan juuri nyt. Tällekin herralle vain löytyy kannattajia ja mutku-logiikkaa käyttäviä oikeuttajia. Yleinen mielipide kuitenkin tuomitsee aggression jyrkästi ja jopa kilpailee siitä, kuka on jyrkin.

Suomalaista yhteiskuntaa1930-luvun jälkipuoliskolla hallitsivat juurevan realistiset Maalaisliitto ja sosialidemokraatit, jotka olivat mahdollisimman kaukana totalitaarisista hullutuksista. Edistyspuolue ja ruotsalaiset kuuluivat tietenkin samaan joukkoon, eikä kokoomuskaan ollut oikeistoradikaali. Radikaalit olivat sieltä siirtyneet IKL:ään, joka jäi äänekkääksi tuulenpieksäjäksi omaan eristyneisyyteensä.

Katri Vala, jonka henkilöhistoria liittyi liberalismista radikalismiin siirtyneisiin Tulenkantajiin ja myös henkilökohtaisesti aikansa keulakuvaa, Olavi Paavolaiseen, on tässä kokoelmassa radikaalissa vaiheessaan ja edustaa sitä kulttuuriradikalismia, jota Euroopassa organisoi Neuvostoliiton sponsoroima Willi Münzenberger. Suomessahan tämän ”kulttuuririntaman” idea ei ottanut tulta, toisin kuin monessa muussa maassa. Mahtoikohan olla tarvettakaan?

Kun lukee Valan tekstejä, pistää silmään niiden tavaton poleemisuus. Usein ne ovat selviä häväistyskirjoituksia kuten V.A. Koskenniemeä käsittelevä Pieni sinimusta runoilijaprofessori. Samaa kohdetta vastaan hyökkää Varovainen ja viisas antiikkinen sielu, jossa käsiteltävänä on Koskenniemen arvostelu Aldous Huxleyn Uljaasta uudesta maailmasta.

Toki Koskenniemi ansaitsi kritiikkiä, erityisesti sen takia, että hän tosiaan oli valtakunnan ykkösrunoilija. Hänen suhteensa Saksaan ja saksalaiseen kulttuuriin (kuten aiemmin ranskalaiseen) oli läheinen, eikä hän irtisanonut suhdetta Hitlerin takia, vaikka ei suinkaan ollut kritiikitön natsismin raakuuksia kohtaan. Toki muistettakoon, ettei mitään tuhoamisleirejä tähän aikaan vielä ollut. Sota on sitten jo toinen juttu.

Kiinnostava on arvostelu Franz Werfelin kirjasta, joka kertoo armenialaisten joukkomurhasta Turkissa. Tuon hirmuteonhan järjesti Enver Pašša, joka oli saksalaisten suuri kannattaja ensimmäisessä maailmansodassa.

Kirjassa kerrotaan, miten saksalainen pappi menee Enverin luo, joka kysyy, eivätkö myös saksalaiset ryhtyisi samanlaisiin toimenpiteisiin esimerkiksi juutalaisia tai sosialisteja vastaan, jos nämä osoitettaisiin maan vihollisiksi. Tähän pappi vastaa, että silloin hän sanoutuisi heti irti Saksasta ja muuttaisi Amerikkaan.

Myös Hitler otti armenialaisten kohtalon esikuvaksi pohtiessaan juutalaisten asemaa. Kukapa enää muistaisi armenialaisia, hän kysyi ennen sotaa. Kyllähän heidätkin taas muistetaan, vaikka taisi olla aika, jolloin noista asioista hyvin harva tiesi mitään.

Kyllähän Vala tärkeistä asioista kirjoitti ja pitänee myöntää, että hän oli tai ainakin halusi olla yleensä oikeuden puolella. Suomen kulttuuri-ilmastossa kuitenkin hurja natseja vastaan hyökkääminen oli käytännössä tuulen pieksämistä. Maltillinen analyysi, jossa maamme sentään melko liberaalille ilmastolle olisi voitu antaa oma arvonsa, olisi luultavasti tavoittanut suuremman yleisön ja pysynyt paremmin maan pinnalla.

Natsisimin vastapooliksi Valan kirjoituksissa asetetaan itse asiassa Neuvostoliitto, josta ei käytännössä tiedetä yhtään mitään. Tai tiedetään sen itsestään levittämät valheet ja kaunomaalailut. Tieto lisää usein tuskaa, eikä sitä itselleen halunnut myöskään esipuheen kirjoittaja Palmgren, joka ei suuressa työläiskirjallisuuden historiassaan tiedä mitään terrorista, jossa suuri osa Venäjälle menneistä kirjailijoista ammuttiin. Siis tapettiin, kirjailijat.

Tätä ymmärtämään ei suomalaisten mielikuvitus yleensä venynyt. Kun Olavi Paavolainen meni Neuvostoliittoon vuonna 1939, hän naiivisti pyysi saada tavata Boris Pilnjakia, johon oli Suomessa tutustunut. No, miestä ei löytynyt lainkaan, mutta sehän nyt oli suuren utopiavallan oma pikku asia, joka ei sitten pahemmin vaivannut vierasta.

Tekstiluettelon mukaan Vala oli arvostellut myös Vasili Veresajevin teoksen Sisarukset. Vahinko, ettei se tullut mukaan tähän kokoelmaan. Sehän kertoo kollektivisoinnista peräti melko avoimesti ja siitä voi ymmärtää, ettei kaikki tainnutkaan neuvostolassa olla niin siistiä ja kaunista.

Katri Valan kirjoitukset ovat omalla tavallaan kiinnostavia aikalaisdokumentteja, jotka muistuttavat meitä myös siitä, ettei suurinkaan kiihko oikeaksi koetun asian puolesta takaa sitä, että omaksi koettu osapuoli olisi ilman muuta oikeassa.