Sadan vuoden takaa

 

Venäläinen kapina ja yläkerran rouva

 

Ruhtinatar Paley, Muistoja Venäjältä 1916-1919. Suomentanut Eino Voionmaa WSOY 1924, 249 s.

 

Kun keisari maaliskuussa 1917 luopui kruunusta, joutuivat Venäjä ja maailma katselemaan näytelmää, jolta Aleksandr Puškin oli toivonut niiden säästyvän: alkoi venäläinen kapina, mieletön ja säälimätön.

Väliaikainen hallitus kuvitteli voivansa pitää hallinnassaan vapauttamansa oklokratian, mutta bolševikit panostivat kaikkensa juuri siihen: nyt oli sorrettujen vuoro sortaa sortajiaan ja varastaa sitä, mitä heiltä oli varastettu.

Tässä mahtipontisen typeryyden ilmapiirissä oli viisainta marssia joukon mukana. Pelkästään se, että pukeutui kuin intellektuelli (eräs sortajien ryhmä!) riitti pahoinpitelyyn ja jopa hengenmenoon. Myös Lenin joutui kiireen vilkkaa hankkimaan lippahatun, jollaista ei ollut koskaan pitänyt. Silmälasien käyttö julkisella paikalla oli hyvin riskaabelia.

Näitä aikoja on kuvattu tavattoman monessa lähteessä. Viime vuosina on eritoten Boris Kolonitski myös tehnyt tutkimuksia erityisesti rahvaan mentaliteetista (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kolonitski ). Ruhtinatar Paleyn muistelmat eivät lisää kuvaan olennaista uutta, mutta ovat virkistävä kurkistus yläkerrassa asuneen ja sieltä pudonneen hienostorouvan maailmaan. Yläkertoja oli tuon ajan Venäjällä useita ja Paley onnistui kuin onnistuikin pääsemään kaikkein korkeimmalle tasolle, vaikka matkassa oli mutkiakin.

Olga Valerianovna oli aluksi naimisissa sulkavalaisperäiseen Pistolekorsin sukuun kuuluneen upseerin kanssa, kunnes nai suuriruhtinas Pavel Aleksandrovitšin. Avioeron takia hovi ei aluksi halunnut hyväksyä häntä piiriinsä, mutta lopulta näin tapahtui ja Paley pääsi suuriruhtinasten serkuspiiriin, joka tuohon aikaan oli varsin laaja.

Sanomattakin on selvää, että kyse oli sellaisesta yläkerroksen väestä, jolle ei rahalla ollut merkitystä. Voitiin keskittyä valitsemaan vaikkapa Pariisissa kaupan olleista automobiileista kaikkein hienoimmat.

Suuriruhtinaat olivat kuitenkin keskimäärin lahjakasta ja toimeliasta väkeä. Myös Pavel toimi maailmansodassa ensimmäisen kaartinarmeijakunnan komentajana ja hänen poikansa oli isänsä lähettiupseerina.

Sota meni kuten meni. Nykyään on Venäjällä innokkaasti spekuloitu sillä, oliko Englanti koko kurjan maaliskuun vallankumouksen takana. Sehän oli itse asiassa Venäjän luonnollinen vihollinen ja aina torjumassa sen yrityksiä laajentua Turkin salmiin, mihin jo Katariina II oli pyrkinyt.

Mutta toki myös Väliaikainen hallitus esitti saman sodanpäämäärän, joka paljastuttuaan tuotti kyllä sille suurta vahinkoa. Ei kansa mitään Konstantinopolia halunnut, vaan rauhaa ja maata. Sitä paitsi se halusi elää juuri, kuten itse tahtoi ja tehdä mitä tahansa, kenenkään estämättä -siis ryöstää ja pahoinpidellä. Tätä nimitettiin tuohon aikaan sanalla svoboda, vaikka tietenkin asiallisempi sana olisi ollut volnost,volja, oman tahdon mukaan eläminen.

Joka tapauksessa se oli elementti, johon Lenin panosti parhaansa mukaan ja jota hän hämmästyttävässä kirjasessaan Valtio ja vallankumous nimittää ”alkeelliseksi demokratismiksi”. Ne, jotka ymmärsivät marxismia, kuten Plehanov tiesivät sosialistisen vallankumouksen Venäjällä mahdottomaksi, mutta Leninille, jolle 1800-luvun Marxin tekstien kirjaimellinen tulkinta oli ainoaa oikeaa evankeliumia, järkipuheella ei ollut merkitystä.

Ruhtinattaren lähipiiri oli huolissaan maan tilasta ja vuoden 1916 lopussa Pavel yritti saada keisarin hyväksymään idean perustuslaista ja parin ministerin pois potkaisemisesta, mikä olisi innostanut kansaa. Keisariparan tinkimätön non possumus -asenne tässä asiassa on yleisesti tunnettu.

Ikävämpi juttu oli Rasputinin murha, johon ruhtinattaren poika oli sekaantunut. Tämä tosin pelasti hänen henkensä, kun hänet lähetettiin, itse asiassa karkotettiin Persiaan.

Keisariperheen marttyyrintie on moneen kertaan selostettu. Paleyn tiedot asioista yleensäkin olivat luonnollisesti heikommat kuin meidän, jotka voimme tukeutua lukuisiin dokumentteihin ja tutkimuksiin. Kuitenkin hänen tekstistään voimme todeta, millaisessa maailmassa hän itse asui ja miten tulkitsi tapahtuvaa.

Paley itse ei loppujen lopuksi joutunut kovinkaan suuresti kärsimään noina ankarina aikoina. Toki hän menetti miehensä ja poikansa, mitä ei suinkaan voi vähätellä. Aineellisella puolella hän joka tapauksessa näyttää välttyneen varsinaiselta nälältäkin, bolševikit veivät häneltä tuhansia pulloja viinejä, mutta tuhansia jäikin. Asioista voitiin näet aina jonkin verran sopia.

Muuan henkireikä oli myös ruhtinattarelle Maksim Gorkin byroo, joka auttoi yleensä Venäjän älymystöä ja taiteilijoita (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=igelstr%C3%B6m ). Gorkiin, joka muuten oli vuonna 1917 ollut suuri Leninin tolkuttoman politiikan vastustaja, ruhtinatar suhtautuu hyvin nuivasti.

Paley myös yritti järjestää lahjomalla suuriruhtinaiden pelastamisen ampumiselta. Rahat saatiin suomalaiselta Hjalmar Linderiltä, mutta suunnitelman toteuttaminen myöhästyi.

Suomeen Paleylla tuli asiaa, kun hän vei sinne uuden liberaalin kenraalikuvernööri Stahovitšin talletettavaksi omaisuuttaan. Siirtyminen ulkomaille alkoi näyttää yhä tarpeellisemmalta ratkaisulta.

Se toteutui kuitenkin vasta vuonna 1919 klassiseen tapaan: reellä Suomenlahden jään yli Terijoelle, kuten myös kultaseppä Fabergé teki. Kronstadtin valonheittäjä pyyhkivät jäätä ja hengenvaarahan näillä retkillä oli aina seuralaisena.

Perheen tytöt olivat saapuneet Suomeen jo aiemmin Rajajoen yli ja vastaanotto Suomessa ei antanut aihetta valittamiseen, ainakaan tämän kirjan mukaan. Suuriruhtinaallisen kerroksen väki nautti sentään aina kunnioitusta, kuten tapahtui myös Haikossa pari vuotta asuneen Kirill Vladimirovitšin kohdalla.

Maailmansotien välisenä aikana ilmestyi sentään jonkinmoinen määrä Venäjää koskevaa kirjallisuutta, joka aikoinaan sitten torjuttiin ”neuvostovastaisena”. Neuvostovastaisuus oli tietenkin täysin terve tapa suhtautua Leninin tolkuttomaan utopiavaltioon.

Joka tapauksessa tuohon kirjallisuuteen kuuluivat muun muassa suuriruhtinas Aleksanteri Mihailovitšin hyvin kiinnostavat kaksiosaiset muistelmat Juho Timosen aikaansa nähden jopa varsin hyvä Lenin- elämäkerta sekä muutamat uudet klassikot, kuten Aleksei Tolstoin Pietari I:n elämäkerta.

Mitä muistelmakirjallisuuteen tulee, sillä on toki monet rajoituksensa. Sen suuri ansio on, että siitä voi usein nähdä, miten muistelija asiat koki, tai ainakin sen, miten hän halusi näyttää ne kokeneensa. Tässä kirjassa muuan seikka, joka myöhemmin usein painuu unhoon, on se hyvin näkyvä osa, jota juutalaiset näyttelivät vallankumouksessa ja sen jälkeen. Olipa asian todellinen merkitys ja selitys mikä tahansa, ei sitä voi pois pyyhkiä historiasta.

Suomessa tällä Ranskassa ranskaksi kirjoitetulla kirjalla oli erilainen yleisö ja huomiota herättää, että suomentaja on jättänyt tykkänään pois Paul Bourget’n kirjoittaman alkusanan, se onkin sitten ainoa poisto, hän vakuuttaa.

Muuan lisätty alaviite koskee keisariperheen kunniasanan järkähtämättömyyttä. Suomalaisethan tiesivät, minkä arvoinen Nikolai II:n hallitsijanvakuutus oli ollut, todetaan.

Mutta kansan historiallinen muisti ei ole pitkä. Viime vuosikymmeninä olemme voineet ihailla Helsingissä risteilevää höyryalusta, jonka nimi on komeasti Nikolai II.