Meneekö perille?

 

Suoraa puhetta ja väärää

 

Jos jossakin sanotaan puhuttavan asiat suoraan, selvällä suomen kielellä tai vaikkapa ”halki”, niin kyseessä aivan ilmeisesti on töykeä ja kursailematon teksti, joka saattaa loukata kuulijaa, mikä ehkä on tarkoituskin.

Vanha diplomatian periaate on suaviter in modo, fortiter in re -pehmeästi/viehättävästi muodon puolesta, mutta tiukasti asian suhteen. Kun asiat tarjoillaan miellyttävällä tavalla, ne luultavasti myös menevät paremmin perille kuin töksäytykset, jotka synnyttävät heti puolustusreaktion tai jopa hyökkäävyydenkin.

Joskus asiat toki kannattaa sanoa suoraan. Mainio stylisti Stalin aina silloin tällöin totesi budto by jasno, tämä lienee selvää. Kekkonen käytti joskus aivan samaa ilmausta: tämä lienee selvää tekstiä.

Noin tehdessään he olivat luopuneet asioiden koristelusta ja Kekkonen sanoi asiat selvällä suomen kielellä ja Stalin aivan vastaavasti na horošem russkom jazyke. Natsipuolueen perustajiin kuulunut Dietrich Eckart kirjoitti aikoinaan hyvin tunnetun pamfletin Auf gut Deutsch, eli siis selvällä saksan kielellä.

Tällä(kin) sanonnalla on hieman rahvaanomainen konnotaationsa. Voidaan esimerkiksi sanoa Das geht mich -auf gut Deutsch- am Arsch vorbei, jolloin vulgaareja sanoja imarrellaan kehumalla niiden olevan ihan hyvää saksaa.

Yleensähän ihmiset yrittävät puhua kohteliaasti, englanniksi kyseessä on hioutuneisuus eli kiilloittuneisuus eli politeness (ranskaksi politesse), jos se menee överiksi, tyyli ei ole enää hienostunutta -ranskaksi gentille, englanniksi gentle- vaan hienostelevaa -genteel.

Meitä suomalaisiahan on usein moitittu hioutuneisuuden puutteesta, joka ilmenee muun muassa vastahakoisuudessa haastella joutavia niitä näitä, mikä tunnetaan nimellä small talk. Se on yritetty suomentaa paskapuheeksi, mutta tämä on huono suomennos. Tällä toiminnalla on oma funktionsa ja se liittyy juuri siihen, että puhutaan banaaleista joutavuuksista, jotka ovat kaikille yhteisiä. Myös tuntemattomien kanssa se mahdollistaa ystävällisen viestinnän ilman varsinaista aihetta. Olisiko hyvä suomalainen termi joutopuhe?

Monissa kielissä paskapuhe on tunnettu käsite, eikä sen nimitystä ole tarpeen sievistellä. Ruotsiksi se on skitprat ja englanniksi bullshit, saksaksi Quatsch tai vaikkapa Stammtischgeschwätsch, mikä viittaa oluen rooliin sen vauhdittajana. Ranskaksi puhutaan typeryyksiä eli eläimellisyyksiä bêtises, meillä roskaa tai vaikkapa hevonpaskaa.

Höpötys/höpöpuhe ilmaisee myös jotakin olennaista asiasta ainakin sen tietyssä muodossa. Lööperi viitannee tiettyyn herra Löfbergiin, joka 1800-luvun alussa levitteli Viipurissa ateistisia tai ainakin vapaamielisiä aatteitaan.

 Venäjäksi tällainen epäilyttävä tuotos tunnetaan nimellä hernja tai bredjatina. Kun sen valheellisuus on siinä olennaista sitä kutsutaan nimellä vranjo.

Hernja tulee ilmeisestikin sanasta hren, joka tarkoittaa oikeastaan piparjuurta mutta viittaa myös miehen kaluun, bred on taas houretta ja vranjo tulee verbistä vrat -valehdella.

Mutta roskapuhe ei sinänsä ole ainakaan ilmeistä valhetta. Tyypillisesti se voisi olla vaikkapa propagandan antama kuva asioista, jolloin esille nostetaan vain niiden tietyt puolet ja unohdetaan jotkut toiset. Bullshit/hevonpaska on eräällä tavalla ja eräässä mielessä totta. Ihminen, joka tuntee suurta tarvetta leimautua tietyn tahon kannattajaksi, uskoo mielellään sen levittämää bullshittiä ja pitää sitä, ellei totena, niin ainakin kannatettavana ja enemmän totena kuin kilpailijoiden ja vihollisten versiot samasta asiasta.

Kysyin joskus muinoin eräältä harppisaksalaiselta historiantutkijalta, uskovatko hänen maansa kommunistit (sitä aatettahan kannatti puolue, jonka nimessäkään ei ollut kommunismia: SED Sozialistische Einheitspartei Deutschlands) tuohon kommunismiin.

Hän vastasi, että tuskin kukaan. Toinen juttu sitten oli, jos menit heiltä kysymään. Kysypäs nyt papiltakin, onko Jumalaa olemassa vai ei! Nykyäänhän on sitten kysytty ja tulos on karu, mutta tuolloin oivat asiat toisin. Oli olemassa ns. kilpaileva totuus.

Muistan neuvostoaiokana verranneeni venäläistä puolueuskontoa meillä 1950-luvulla vallinneeseen kirkkouskovasuuteen. Neuvostoliittohan muistutti melkein kaikessa 50-luvun Suomea, jonka henkinen ja muukin etäisyys 1970-luvun Suomeen oli valtava.

Ei meillä silloin monikaan todella uskonut kirkon opetuksiin, mutta niiden kunnioittaminen oli maan tapa. Ne assosioituivat vahvasti sotien valtaviin veriuhreihin ja vastaavastihan sama rooli oli kommunistisella ideologialla Neuvostoliitossa.

Jokaisella oli vapaus itse tykönään ajatella asioista mitä halusi, mutta toinen asia oli mennä noita ajatuksiaan julkisesti esittelemään. Se olisi heti aiheuttanut kysymyksen: miksi hän noin tekee? Mikä hinku hänellä on käyttäytyä sopimattomasti? Luuleeko hän jotakin muuttavansa? Luuleeko hän olevansa meitä parempi?

Niinpä kaikenkarvainen bullshit sai aina aplodeja molemmissa maissa, ja ihmiset olivat tyytyväisiä voidessaan erottautua niistä, jotka olivat kaiken pahan asialla ja sen pauloissa.

 Harva halusi istua siellä, missä pilkkaajat istuvat, mutta olihan toki niitäkin ja heillä puolestaan oli oma bullshitinsä, joka Suomen tapauksessa muistutti niistä emävaleista, joita Moskovan Tiltu ja muutkin tiltut olivat aikoinaan suoltaneet ihmisten naurettavaksi.

Kuten muistettaneen, Bertrand Russell eräässä mainiossa esseessään väitti, että mikäli hänellä olisi käytössään valtion ja tiedonvälityksen koneisto, hän parissa vuodessa saisi ihmiset uskomaan, että vesi jäätyy kuumassa ja kiehuu kylmässä. Ihmiset eivät toki panisi kahviaan jääkaappiin kiehumaan tai oluttaan liedelle jäähtymään: tämä olisi vain niin sanottu pyhätotuus, johon uskottaisiin juhlatilaisuuksissa ja jonka nimeen vannottaisiin. Arkisin sen sijaan tehtäisiin asiat vain sellaisella tavalla, joka toimii.

Joskus on sanottu, että nimenomaan venäläiset ovat kahden totuuden kansa ja orwellilaisen kaksoisajattelun noudattajia. Epäilemättä he ovat, mutta niin ovat muutkin tuntemani kansat. Katsokaapa nyt vain vaikkapa vain poliittiseen korrektiuteen pyrkivää politiikan kielenkäyttöä, woketusta, feminismin julistuksia ja vihreiden ohjelmia. Bullshitiä löytyy toki muualtakin, mutta kyllähän näistä kohteista saa sitä heti haaviin roppakaupalla eikä sinne näytä juuri muuta jäävänkään.

 Selvän suomen puhuminen alkaa olla noissa piireissä jo harvinaista. Joskus tulee sitä ikävä, niin tylyltä kuin se saattaakin kuulostaa.