Sukua ei voi valita

 

Sukuloimassa

 

Arvi Arjatsalo, Siperian kutsu. Kertomus M.A. Castrénin kahdesta tutkimusmatkasta. Otava 1991, 209 s.

В.О. Ключевский, Курс русской истории. Часть И. Государственное социально-экономическое издательство 1937, 394 с.

 

Nikolai I:n aikana Venäjällä kiinnostuttiin siitä, mitä tuohon valtavaan maahan itse asiassa oikein kuului. Asioista piti ottaa selvää ja niinpä Pietarin tiedeakatemia rahoitti merkittävästi myös kieli- ja kansatieteellistä tutkimusta.

Suomalaiset ja heidän sukulaiskansansa kuuluivat tutkimusten kohteisiin. Venäjällä puhuttiin ja puhutaan ns. etäsukukansoistamme nimellä vostotšnyje finny -itäiset suomalaiset. Tämä ymmärrettävästi aiheuttaa myös sekaannuksia.

Suomensukuisten kansojen tutkimuksen uranuurtajai oli M.A. Castrén, samaan aikaan kun akateemikko J.A. Sjögren tutki lähempänä asuvia sukulaisiamme. Tosin hänkin Kaukasuksella lepäillessään tuli kirjoittaneeksi myös osseetin kieliopin ja hänen nimensä tunnetaan tänäkin päivänä hyvin tuolla seudulla.

Castrénin tutkimukset kohdistivat etenkin samojedikieliin, joita oli ja on useita. Hän kehitteli teorioita uralilaisista kansoista ja uskoi suomalaisten sukulaisia löytyvän, paitsi Pohjois-Venäjän alkuperäiskansoista, myös tataareista.

 Tutkimukset edellyttivät vuosien pituisia matkoja äärimmäisen primitiivisissä oloissa, mikä tuhosi Castrénin terveyden. Tämä kirja, jossa erinäisten Castrénin kirjeiden ohella käytetään lähteenä myös hänen muistelmiaan, on pitkälti kertomus Jumalan hylkäämien seutujen lohduttomasta primitiivisyydestä ja oppimattomien ihmisten typeryydestä.

Kirjoittajan itselleen ottamaa työtehtävää ei luonnollisestikaan lainkaan käsitetty ja niinpä häntä epäiltiin milloin kaivonmyrkyttäjäksi ja milloin taas Pietarista saapuneeksi jonkinlaiseksi reviisoriksi tai muuksi keisaria lähellä olevaksi herraksi, jolle oli annettava kaikki mahdolliset valitukset paikallisista väärinkäytöksistä.

Hengenvaara oli alati tarjolla sekä luonnonolosuhteiden, ihmisten että tautien takia. Viimemainitut katkaisivat lopulta tutkijan elämänlangan, mutta vasta hieman myöhemmin koti-Suomessa.

Sukukansat elivät niin primitiivistä elämää, että paikalliset venäläiset katsoivat ymmärrettävästikin olevansa heitä paljon korkeammalla tasolla ja petkuttivat ja riistivät usein heitä parhaansa mukaan.

Ilmeisen muistettava kaikessa villeydessään oli muuankin ateria samojedien kanssa: poro tapettiin, sen maha aukaistiin ja syömiskelvottomat osat heitettiin pois. Sen jälkeen mahapuoli ylöspäin pönkitetty ruumis teki tarjoiluastian virkaa: veressä uiskentelevista sydämestä, keuhkoista ja muista sisuskaluista otettiin veitsellä palasia, joita kastettiin vereen ja syötiin. Keuhkot ja maksa nautittiin jälkiruoaksi.

Ymmärrettävästi sukulaisuus moisen joukon kanssa ei erityisemmin houkutellut sivistynyttä väkeä, vaikka rotuteoriat yhä olivatkin lapsenkengissään. Venäläisetkin vastustivat usein niitä teorioita, jotka yhdistivät heidät näihin ”itäsuomalaisiin”.

Kuitenkin myös ajatus siitä, että isovenäläinen kansa olisi syntynyt nimenomaan suomalaisten ja slaavien sulautumisesta yhteen, voitti vähitellen alaa ja sitä on voinut V.O. Kljutševskista (k. 1911) lähtien pitää perusolettamuksena.

Laajassa ja paljon ihaillussa Venäjän historiassaan Kurs russkoj istorii, Kljutševski esittää teoriansa isovenäläisen kansan synnystä nautittavalla tyylillään. Itse asiassa kirja on ollut alun perin luentokurssi, eikä siinä ole muita kuin tekstiviitteitä. Niistä käy ilmi, että tekijä on käyttänyt sekä kronikoita että kielitieteellisiä teoksia. Osan kielitieteellisistä tutkimuksista hän on tehnyt itse.

Lyhyesti sanoen Kljutševski esittää, että slaavien ja suomalaisten yhdistyminen oli rauhallista sulautumista, ei taistelua elintilasta tai ryöstöä. Molemmat kansat olivat maanviljelijöitä, jotka elivät omalla työllään eikä rosvouksella ja omaksuivat toisiltaan runsaasti vaikutteita. Siirtyessään suomalaisten asuma-alueille slaavit myös joutuivat uuteen maantieteelliseen ympäristöön, joka vaikutti syvästi kansanluonteeseen.

Kehityksen tuloksena syntyi isovenäläinen kansa, joka poikkesi vähävenäläisestä hyvin monessa suhteessa. Rodullisesti kansa sai uusia piirteitä, joita olivat muun muassa korkeat poskipäät, juuresta leveä nenä, tummempi ihonväri ja niin edelleen. Kielellisesti vanha slaavikieli ”pilaantui” (isportilsja) monella tavoin ja ilmiön juuret ovat jäljitettävissä suomalaisuuteen.

Myös uskomuksia ja muuta kulttuurista ainesta omaksuttiin suomalaisilta, mutta myös uusi maantieteellinen sijainti muutti kansaa ja synnytti tyypillisesti isovenäläistä psykologiaa.

Kiinnostavaa on tämän uuden psykologian esittely. Ankarissa luonnonoloissa venäläisille tuli tavaksi työskennellä mahdollisimman tehokkaasti harvat kesäiset päivät, kun pitkät talvikuukaudet joka tapauksessa kuluivat pakollisessa toimettomuudessa. Laskemattomien luonnononnettomuuksien takia mitään ei voinut suunnitella varmuudella, sen sijaan syntyi usko onnelliseen sattumaan (avos).

Isovenäläisten alueella myös asuttiin harvasti ja työtkin tehtiin yksinäisyydessä, joten ihmisistä kehittyi juroja ja epäseurallisia. Erityinen kansallinen piirre on myös itsetunnon epävarmuus, mikä on johtanut muun muassa siihen, ettei kehuja osata ottaa vastaan tahdikkaasti ja arvokkaasti eikä menestystä kestetä.

Jälkiviisaus on uusien olosuhteiden synnyttämä asenne ja erityisesti venäläinen piirre. Myös tietty viekkaus on luonnonolojen synnyttävää. Taigallahan ei pääse etenemään suoraan, vaan kaikkialla on mutkiteltava. Isovenäläinen ajattelee ja toimii kuten kävelee, päättää kirjoittaja kuvauksensa. Voikohan yleensä kuvitella kierompaa ja kiertelevämpää tietä kuin on isovenäläinen polku? Sehän on kuin käärme olisi madellut. Mutta yrittäkääpäs mennä suoraan, siinä vain eksytte ja palaatte taas samalle kiemurtelevalle polulle.

No, mitäpä muuta tässä on kuin kuvaus suomalaisuudesta ja kukaties erityisesti savolaisuudesta. Hupaisaa kyllä, meillä on yleensä ollut tapana pitää ”slaaveja” ilman muuta seurallisina, ”leveäluonteisina” ja avoimina, joskin myös lapsellisen kevytmielisinä.

Toisaalta on otettava huomioon, että myös Kljutševski katsoo suomalaisen vaikutuksen isovenäläiseen kansaan keskittyvän erityisesti joillekin seuduille. Yllättävästi Novgorodin seudut olisivat erityisen hyvin säilyttäneet vanhan slaavilaisen luonteensa, kun taas Volgan varrella ja esimerkiksi Moskovassa suomalaisvaikutus olisi erityisen tuntuvaa.

Kljutševskilta muistetaan aina kiteytys, jonka mukaan Venäjä on itseään kolonisoiva maa. Mitä tällä tarkoitetaan, ei ole itsestään selvää, kolonialismin saaman nykyisen stigman takia tämä kannattanee erityisesti muistaa. Mitäpä muuta kolonisointi tarkoittaa kuin siirtymistä paikasta toiseen asumaan ja uusia alueita hyödyntämään. Kljutševski korostaa voimakkaasti suomalaisten ja slaavien sulautumisen rauhanomaisuutta. Suomalaisten piirteenä se oli kuuluisa.

Mikään komplimentti ei ajatus venäläisten ”suomalaisudesta” ole koskaan ollut. Suomalaisethan tunnettiin yhteisnimellä tšuudit (tšud), mikä on lähellä sellaisia sanoja kuin tšudak, tšudlivyi eli kummallista tai hönttiä tarkoittavia sanoja.

Kielitieteilyn amatööri tosin jää miettimään myös sitä, että eikö myös sana tšudo eli ihme samalla oikeudella liity tšuudiin eli tšuhnaan.

Olipa asia miten tahansa, ajatus meidän ”läntisten” suomalaisten tietstä -varsin ohuesta- sukulaisuudesta myös Castrénin tutkimien villi-ihmisten kanssa on meillä omaksuttu illan sen suurempia komplekseja. Samoin myös Aleksandr Herzenin tapaiset isovenäläiset ovat aina silloin tällöin todenneet, ettei sukulaisuus suomalaisiin ja tataareihin ole millään tavalla venäläisten arvoa vähentänyt.

Tässä asiassa taidamme olla venäläisten kanssa samoilla linjoilla. Kansan ja valtion arvoa ei vähennä eikä lisää sen polveutuminen joistakin toisista kansoista. Se, mikä jotakin merkitsee, on valtion noudattama ja sen kansan kannattama politiikka. Venäläisillä on juuri nyt paljon syytä hävetä, mutta ei raakalaismaisten esi-isiensä, vaan raakalaismaisten aikalaistensa takia. Erityisesti asia tietysti liittyy johtajiin.