Logistiikan ongelmia

 

Anabasis

Ksenofon, Kyyroksen sotaretki. WSOY 1960, 278 s.  Suomentanut ja selittävällä hakemistolla varustanut J.A. Hollo, johdannon kirjoittanut Edwin Linkomies.

 

Vielä 1800-luvulla suurkaupungit olivat harvinaisia ja tuon vuosisadan alussa yli miljoonan asukkaan megalopolikset voitiin maailmassa laskea yhden käden sormin.

Nyt alkaa sadantuhannen asukkaan taajama jo olla niin yleinen, ettei sitä oikein kehtaa edes kutsua suurkaupungiksi.

Itse asiassa jo kymmenen tuhannen asukkaan keskittymä oli aikoinaan suurkaupunki, jolla oli sen mukaiset ongelmat, siis logistiikka, kuten nykyään sanotaan.

Jokainen asukas vaati syödäkseen ja juodakseen päivittäin -sanokaamme- kilon verran ruokaa ja litran verran nestettä. Jostakin oli siis hankittava ja tuotava paikalle joka ainoa päivä kaksikymmentä tonnia elintarvikkeita pelkästään ihmisten käynnissä pitämiseksi. Sen lisäksi tulivat eläinten tarpeet, jotka olivat usein ainakin yhtä suuret. Polttopuita ja muuta lämmikettä tarvitaan myös aina, talvisin ja öisin jopa etelässä.

Aikoinaan samat logistiset ongelmat rajoittivat tehokkaasti myös sotajoukkojen kokoa. Vain rikkaalla ja tiheästi asutulla seudulla voitiin ylläpitää moniin tuhansiin nousevaa liikkuvaa kaupunkia. Säännönmukaisesti seutu, jonka yli sotajoukko kulki, ryöstettiin putipuhtaaksi ja oli vaarassa tuhoutua. Mikäli seutu onnettomuudekseen joutui keskenään taistelevien joukkojen läpikulkumaaksi jopa mennen tullen, oli selvää, että se tuhottiin.

Myös joukko, joka ei suoriutunut huollostaan, oli varman tuhon edessä. Suotta ei Julius Caesar joukkoja rohkaistessaan korostanut erityisesti sitä, että hän kyllä järjestää huollon, siitä ei sotilaiden tarvinnut kantaa murhetta: haec omnia mihi sunt curae.

Pelkillä puheilla ei kymmentätuhatta miestä kuitenkaan voinut ruokkia. Oli löydettävä seudut, joilla voitiin tulla toimeen ja oli oltava kylliksi urhoollisia, ettei jouduttu vastahakoisten ruokkijoiden hävitettäväksi.

Persian suurkuninkaan perinnöstä käytyyn sotaan värvätty kreikkalainen palkkasoturijoukko joutui näiden ankarien ehtojen alaisena raivaamaan tiensä Kaksoisvirtain maasta takaisin kotiin vuosina 401-400 e.Kr.

Ateenalainen Ksenofon ei alun perin ollut joukon johtajana, mutta valittiin tähän epäkiitolliseen toimeen, jossa miehistön kannatus oli yhä uudelleen hankittava ja kuri saatava tavalla tai toisella pysymään. Luultavasti oikein pääteltiin, että hajonnut joukko tuhottaisiin osissa.

Kreikkalaisilla, jotka edustivat eri heimoja, oli paljon yhteistä, mutta myös tietoisuus omasta poliksesta oli säilynyt hyvin selkeänä. Yli muiden olivat tuossa vaiheessa spartalaiset eli lakedaimonilaiset, jotka olivat onnistuneet hankkimaan Kreikassa hegemonian ja heidän legendaarinen sotainen maineensa säteili myös Vähään Aasiaan, jonne Ksenofonin joukko saapui.

 Lopulta kymmenen tuhatta suli kuudeksi tuhanneksi, kun yksi osa siitä irtautui. Uuden kaupungin perustaminen oli miehillä tosin mielessä, mutta sekin on varsin hankala tehtävä: halukkaita maansa luovuttajia oli tuskin löydettävissä ja naisetkin olisi pitänyt valloittaa asein, vaikka tietty määrä heitä seurasi koko ajan joukkoa, kuten silloin tällöin ilmenee. Kotiin oli siis päästävä.

Kreikkalaisten suhtautuminen niihin lukuisiin muihin kansoihin, joita matkalla kohdataan, on mutkaton. Yleensä kontakti oli sotainen tai sellaiseen ainakin varustauduttiin. Jos rahaa oli ja muukalaiset suostuivat järjestämään ostopaikkoja, voitiin asiat järjestää myös rauhanomaisesti.

Kreikkalaisten ja barbaarien välinen ero ei ollut välttämättä edes merkittävä. Minkäänlaista rotuvihaa tai edes ksenofobiaa tämän kirjan sivuilta ei löydy. Persialaisista, joiden palvelukseen oli alun perin mentykin, puhutaan usein mitä ihailevimmin. Myös heidän kuuluisa opetusohjelmansa lapsilleen mainitaan tässäkin: oli opittava ampumaan, ratsastamaan ja puhumaan totta.

Toki kreikkalaiset olivat valiosotureita. Vastapuolella mainitaan huimasti liioitellen olleen jopa yli miljoona sotilasta, jotka kuitenkin pötkivät pakoon. Yhden taistelun tulos ei kuitenkaan merkinnyt sodan ratkaisua. Palkkasoturijoukko oli aina mahdollista myös voittaa, ellei sitä sitten haluttu värvätä omalle puolelle. Nyt ei sellainen mahdollisuus ollut realistinen.

Mitä itse sotaretkeen tulee, suurkuninkaan perinnöstä veljeään vastaan taistellut Kyyros sai surmansa jo kirjan alussa, joten se itse asiassa on vain Anabasiksen esinäytös. Suurin osa käsittelee pitkää vaellusta, jonka kohokotana tunnetusti oli meren näkeminen, jolloin uutta toivoa saaneet sotilaat puhkesivat myrskyiseen huutoon ”Thalatta, thalatta” -meri, meri!

Mutta ei se pelastus siitäkään niin vain tullut. Laivoja ei ollut tarpeeksi käytettävissä eikä saatavissa. Petollisten isäntien pelättiin kaappaavan laivoihin ahtautuvat kreikkalaiset ja myyvän heidät orjiksi. Spartan hegemonian alaista kaupunkia ei taas passannut ärsyttää, ellei halunnut joutua pelätyn Lakedaimonin vihoihin koko Kreikassa. Se oli sentään lyönyt monin verroin rikkaamman ja suuremman Ateenankin.

Lopulta ainakin kirjoittaja huvenneine joukkoineen pääsi Myysian Pergamoniin, jossa heidät otettiin vieraanvaraisesti vastaan ja ilmoitettiin, että läheisellä tasangolla oleili muuan persialainen upporikas oligarkki, jonka perhe ja omaisuus voitaisiin helposti kaapata kolmellasadalla miehellä yöllisellä hyökkäyksellä.

Kun Ksenofon oli nyt köyhtynyt, hän tarttui toimeen voidakseen taas tehdä hyvää ystävilleen. Operaatio oli kuitenkin katastrofi. Hyökkääjät pääsivät hädin tuskin turvaan saaliinaan vain noin kaksisataa orjaa ja niin monta lammasta kuin tarvittiin uhraamiseen.

Muuten, uhraamiseen ja muihin uskonnollisiin menoihin suhtauduttiin hyvin vakavasti, eikä taistelua tai muuta operaatiota aloitettu, elleivät ennusmerkit olleet suotuisat. Kuten tiedämme, kaikki eivät tuohonkaan aikaan olleet yhtä hurskaita ja heille kävikin usein huonosti -kuten kävi usein muillekin.

Lopulta haluttu saalis, Asidates perheineen ja omaisuuksineen jäi kuin jäikin Ksenofonin saaliiksi ja teki hänelle mahdolliseksi taas tehdä hyvää toisille. Ennusmerkit olivat sittenkin olleet oikeat!

Varsinaisesta kotiinpaluusta kirja ei kerro ja onkin ilmeistä, että osa siitä on kadonnut.

Kuitenkin kyseessä on hyvin kuuluisa ja suosittu teksti, jota on paljon käytetty myös kreikan oppikirjana sen yksinkertaisen konstailemattoman kielen takia. Tässä suhteessa se siis ilmeisesti vertautuu Caesarin Gallian sotaan.

Kirjassa kuitenkin mainitaan, että marssi edestakaisin kesti vuoden ja kolme kuukautta.

Aikalaisten mielessä keskeisinä olleet poliittisen historian tapahtumat ovat tuskin nykyajan näkökulmasta kirjan kiinnostavin osa. Sen sijaan kulttuuri kaikessa muodoissaan, kuten myös yksittäiset ihmiset, persoonallisuudet ja ihmissuhteet ovat ajattoman kiinnostavia.

1960-luvun mainio kirjasarja Antiikin klassikot, johon tämäkin teos kuuluu, oli hyvin merkittävä kulttuuriteko.