Hullutusta

Hullun päiväkirja

 

August Strindberg, Inferno.  Esipuhe Jussi K. Niemelä, Suomennos ja selitykset Mika A. Keränen. Kiuaskustannus 2022, 315 s.

 

Tämä on hyvin omituinen kirja ja myös aivan ilmeisesti hullun kirjoittama. Kirjoittaja itse pohtii jatkuvasti, pitäisikö hänen mennä psykiatrille vai ei, mutta ymmärtää, että siitä seuraisi pelkkiä ikävyyksiä. Se problematiikka, joka häntä vaivaa, ei ole lääkärien ratkaistavissa ja tuon ajan psykiatrit olivat vielä pahempia puoskareita kuin nykyiset.

Kirja sijoittuu vuoteen 1896 ja tapahtuu milloin Pariisissa, milloin Skoonessa -Ystadissa ja Lundissa. Kirja on kirjoitettu ranskaksi, mikä oli silloin yhtä luontevaa kuin englanniksi kirjoittaminen nykyään.

Tuolloin Strindberg oli jo maailmankuulu, mutta kovin köyhä ja sairas. Hänen tilanteensa näyttää olleen samanlaatuinen kuin kohtalotoverin, Friedrich Nietzschen, johon hän tutustuikin. Molemmilla oli kotimaissaan niin typerä yleisö, että he katsoivat ainoaksi mahdollisuudeksi muuttaa maasta väljemmille vesille. Näköjään tuohon aikaan suunniteltiin jopa jonkinlaista intellektuellien luostaria, jossa omilla aivoillaan ajattelevat olisivat voineet elää vapaasti.

Mutta eihän paikka vielä kenenkään henkistä miljöötä ratkaise. Strindberg luisui omapäisyydessään ja originaalisuudessaan normaalin ulkopuolelle ja pohdiskeli ehtimiseen elämän ja uskonnon tarkoituksia: oliko Jumala ja uskonto itse asiassa kaiken sen vastakohta, jota niiden luultiin ilmoituksen perusteella edustavan? Joka tapauksessa rangaistus ja sovitus kuuluivat keskeisinä Strindbergin tematiikkaan.

Melkoisena löytönä Strindbergille oli Emmanuel Swedenborg, ruotsalainen mystikko, jonka ajatteluun hän tutustui vasta Ranskassa. Esoteerisuus ja usko paholaisen jatkuvaan -hämmästyttävään- aktiivisuuteen hänen jokapäiväisessä elämässään tekivät jollakin tavoin ymmärrettäviksi kaikki ne mahdottomilta vaikuttavat sattumat, joiden merkitystä hän ehtimiseen kyseli, klassisen paranooikon tavoin.

Ilmeisesti Strindberg kärsikin skitsofreniasta, mutta hänelle se oli myös taistelua oman näkemyksen ja oman elämän puolesta. Halu naiseen merkitsi hänelle ennen muuta kaipuuta perhe-elämän harmoniaan ja hän kirjoittaa hyvin hellästi lapsestaan ja uudesta vaimostaan. Yhden miehen sota naisasiaa vastaan oli kuitenkin kuluttanut häntä henkisesti ja hankkinut hänelle suuren misogyynin maineen.

Toki Strindberg halveksikin sitä naisasialiikettä, jonka edustajat vaativat kaikkialla palveluita ja elättämistä ja samaan aikaan vaativat oikeutta sanella miessukupuolelle koko sen elämänsisällön.

Tukholmassa on mainio Strindberg-museo, jossa isännän läsnäolon todella tuntee aistivansa, eikä pelkästään äänitettyjen kurkun karautusten takia. Hullunkurisia sen sijaan ovat kirjailijan mietelauseet, jotka on messinkilaatoissa ikuistettu keskelle katua.

Tai, kukaties tässä onkin erityistä symboliikkaa: ajatukset, jotka loi hengen aristokraatti, on sosialidemokraattisessa Ruotsissa alennettu kaiken kansan tallattaviksi ja ulkoa opeteltaviksi lapsesta vaariin. Niiden todellinen sisältö häviää tuossa irrallisuudessa tietysti kokonaan.

Nordiska museetissa oli jokunen vuosi sitten Strindberg-näyttely, jossa panostettiin aika lailla hänen alkemistisen toimintansa esittelyyn. Onkin kovin silmiinpistävää, miten sinnikkäästi kirjailija harrasti kemiaa, aikansa muotitiedettä, vakuuttuneena siitä, että hän pystyisi tekemään kultaa.

Nykyajan ihminen tuskin tajuaa, miten paljon kemian kehitys merkitsi puolentoista vuosisadan takaisille aikalaisille. Olihan ihminen saanut selville todellisuuden ytimen ja kykeni tietojensa avulla luomaan aivan uusia aineita kuin Jumala ikään.

Tyypillistä ajalle ja mahdollista vain silloin on pakinoitsija Gus Mattsonin tuotanto, jossa hän jatkuvasti selittää olemassa olevan sen kemiallisen koostumuksen mukaan, irrottaen siten syvällisen selityksen ja analyysin naiivin realistin havainnosta.

Mutta Strindbergiä kiehtoo tavattomasti myös myrkkyjen maailma ja kuolema ylipäätään. Kuoleman mystisenä merkityksenä näyttää olevan suuri vapautus. Sitä hän ei kuitenkaan hae, vaikka viettää paljon aikaa makaaberien kuvitelmien maailmassa.

Strindbergin teologiset pohdinnat ovat ilmeisen oppineita ja omaperäisiä ja hän suunnitteleekin siirtymistä katoliseksi, mutta Swedenborgin auktoriteetti estää häntä uskonnon vaihtamisesta.

Ajan suuriin virtauksiin kuului myös teosofia ja Madame Blavatskyn kirjoitukset elähdyttivät monia myös Suomessa, Matti Kurikka mukaan lukien.

Suomalaista kytkentää kirjasta ei löydä, vaikka kirjailijan ensimmäinen vaimo tunnetusti olikin suomalainen Siri von Essen. Sigurd Wettenhovi-Aspa, suomalainen Pariisissa asustellut originelli kirjoitteli aikoinaan laajasti ystävyydestään Strindbergin kanssa, mutta ilmeistä on, ettei hän ainakaan läheisesti edes tuntenut tätä, toisin kuin Porvoon suuri poika Ville Wallgren.

Joka tapauksessa Pariisin suureen pohjoismaiseen taistelijayhteisöön kuului runsaasti myös suomalaisia, jotka olivat siellä suoraan ajan etummaisten kulttuurivaikutteiden lähteillä.

Mitään vastaavaa ei taida nykyään ollakaan, vai kuinka? New Yorkissa, Los Angelesissa ja Lontoossa toki asustaa monin verroin enemmän suomalaisia kulttuurihenkilöitä kuin aikoinaan Pariisissa, mutta entäpä itse tuo kulttuuri?

Mitä me nykyään saamme noista kulttuurin eturintaman paikoista? Kaikenkarvaisia metoo- ja BLM-muotejako vain? Onko siellä jotakin suurta kirjallisuutta tai taidetta?

Aina silloin tällöin meiltäkin lähtee noiden keskusten valloittajia, joista ei sitten kuulla sen kummempia. Kirjoittaa voi kaikin mokomin englanniksi, kuten Strindberg kirjoitti ranskaksi, mutta kun pitäisi vielä olla asiaakin.

Kyllähän meilläkin hulluja on, luoja paratkoon, mutta se ei vielä sellaisenaan riitä maailmoja järisyttävän neron syntyyn.

Eipä toki myöskään Strindberg, toisin kuin hänen aikalaisensa Nietzsche, maailmaa tainnut mullistaa. Se suuri yleisö nyt vain oli ja on yhä typerää, eikä totuuden kertominen sille muuta mitään. Jonkinlaisen jäljen eurooppalaisen hengen historiaan Strindberg sentään teki. Harvasta voi sanoa niin paljon.

Ja kiitokset kirjan kääntäjille ja toimittajille. Harvinaisen hyvää työtä!