Valtion päätehtävä?

 

Alansa perusteos

 

J.E.O. Screen, The Army in Finland During the Last Decades of Swedish Rule (1770-1809). SKS 2007, 534 s.

 

Suomen historiaa tunnetaan yleensä huonosti maamme ulkopuolella. Asia liittyy yleensä siihen, ettei ruotsin ja suomen taitoisia tutkijoita maamme ulkopuolella juuri ole. Englanti on kuitenkin toisen maailmansodan jälkeen ollut poikkeus.

Englantilaisista suomea osaavista Suomen historian tutkijoista voi heti mainita sellaisia nimiä kuin Michael Branch, Anthony Upton, David Kirby ja John Screen sekä vielä muutaman, jotka yleensä ovat keskittyneet tutkimaan jotakin muuta, mutta ainakin osaavat suomea.

Paradoksaalisesti voi sanoa, että Englannissa on ollut sotien jälkeen enemmän tasokasta Suomen historian tutkimusta kuin Ruotsissa. Syynä ovat tietenkin suomalaistytöt, joita löytyy kaikkien noiden suomea osaavien suvusta, vaimoina ja äiteinä. Piikominen eli ns. au pair -instituutiohan se tämän ilmiön taustalla on.

Nyttemmin jo valitettavasti tuonilmaisiin siirtynyt John Screen oli ahkera suomalaisten ja Suomessa sijaitsevien joukkojen tutkija, jonka kiinnostuksen kohteina olivat muun muassa Mannerheim ja suomalaiset Venäjän armeijan upseerit, ns. Leskikuningattaren rykmentti, Suomen ns. vanha sotaväki, Helsingin junkkarikoulu ja niin edelleen.

Valitettavasti Screenin kirjat yleensä ovat jääneet kääntämättä suomeksi. Poikkeuksena on Mannerheim-elämäkerta, joka tunnetaan hyvin. Huolimatta kaikesta siitä hypetyksestä, jossa englantia väitetään kolmanneksi kotimaiseksi kieleksemme, sen käyttö rajoittaa pahasti teosten hyödyntämistä. Paljon muitakin esimerkkejä englannin käytän turmiollisuudesta, kuin Screenin teokset löytyy.

Tämä on sääli. Käsillä oleva kokonaisesitys Suomen Ruotsin vallan ajan armeijasta on hyvin tarpeellinen koko lukevalle yleisölle, jolle tuo aikakausi näyttää jäävän yhä hämärämmäksi, kuten historia yleensäkin.

Kirja on joka tapauksessa lukijaystävällinen ja käyttää usein suomenkielisiä käsitteitä rinnan ruotsalaisten kanssa, mikä helpottanee asioiden ymmärtämistä.

Screen on kirjassaan pyrkinyt antamaan vastauksen yleisimpiin 1700-luvun lopun armeijaa koskeviin kysymyksiin ja vähän muihinkin. Armeijan lukumäärä, jakaantuminen ruotujakoisiin- ja vapaajoukkoihin, koulutus ja sen puute, sotatarviketuotanto, armeijan kieliolot, harjoitukset, univormut ja aseistus, kuri, rangaistukset, lääkintähuolto ja ravinto, kaikki kysymykset on pyritty vastaamaan parhaan käytettävissä olevan tiedon mukaisesti.

Kirjassa on myös luku armeijan suorituksesta sodissa, jotka tässä tapauksessa ovat Kustaa III:n sota, Pommerin sota ja Suomen sota. Mobilisaatio, sodankäynnin vaivat ja haasteet, sairastavuus, vangit ja yhteydenpito viholliseen on käsitelty alkuperäislähteiden hyvään tuntemukseen nojaten.

Suuria yllätyksiä kirja ei kenties tarjoa, mutta eiväthän sellaiset olekaan kelpo historian tavoitteina, vaan kuuluvat pikemmin journalismin piiriin.

Ryhtymättä laatimaan koko kirjasta lyhennelmää, voi poimia siitä muutaman kiinnostavan yksityiskohdan. Minusta yksi sellainen on kysymys armeijassa käytetystä kielestä. Komennot oli tietenkin osattava ruotsiksi, kuten ne sittemmin ns. vanhassa väessä opeteltiin venäjäksi. Ruotsin taito oli myös edellytys etenemiselle korpraalista ylöspäin.

Maalla asuville upseereille, ja maalla he yleensä asuivatkin, oli kuitenkin tyypillistä kaksikielisyys ja suomea saatettiin osata paremmin kuin ruotsia. Screen pitää suomen kielen asemaa armeijassa tuohon aikaan ”vahvana”. Sota-artiklat luettiin sotilaille yhä uudelleen suomeksi ja kappalaiset pitivät heille jumalanpalveluksia.

Mutta sotilaat olivat vakinaisessa palveluksessa hyvin vähäisiä aikoja vuosittain. Manööverit kesäisin kestivät vain pari viikkoa. Niiden lisäksi pidettiin kirkkoparaateja, joita aluksi pidettiin tai ainakin velvoitettiin pitämään joka toinen tai kolmas sunnuntai. Ne olivat kuitenkin epäsuosittuja ja niitä alettiin korvata ns. komppaniakokouksilla.

Kokouksia esimerkiksi Sulkavan ja Puumalan kaltaisissa harvaanasutuissa pitäjissä pidetiin pitäjän- eikä yksikön mukaisesti. Sellaisilla joukoilla, kuin Karjalan rakuunat, joiden värväysalue oli hyvin laaja, muu olisikin ollut hyvin hankalaa.

Värvätyt joukot(kaan) eivät pitäneet kirkkoparaateista. Savon jääkärit yrittivät pitää niitä kuukausittain, mutta loppuvaiheessa niitä oli vain neljästi vuodessa.

Vaikka Suomessakin oli salpietarin keittämöitä, valmistettiin ruuti Ruotsissa sijaitsevissa ruutimyllyissä. Myös aseet tehtiin enimmäkseen siellä. Jonkin verranhan jouduttiin joskus ostamaan ulkomailtakin, Suomen sodan aikana niitä ostettiin Englannista, ilmeisesti noita Englannin armeijan kuuluja Brown Bess-musketteja, jotka siellä olivat käytössä yli sata vuotta.

Aseistus tuppasi olemaan kirjavaa, vaikka samanlaisiin kaliipereihin (nykymitoissa noin 20 mm) pyrittiin. Niin sanotut tussarit eli jääkärien rihlakiväärit olivat laadultaan vaihtelevia ja tunnetusti ns. Sprengportenin tussaria pidettiin parhaana ja manailtiin, kun sitä ennen sotaa jouduttiin vaihtamaan heikompiin malleihin.

Musketin pituus oli noin 1,5 metriä, johon lisäksi tuli yli 70 c. pistin, painoa aseelle kertyi noin 5kg. Kuula painoi noin 40 grammaa.

Aseiden tehosta on erilaisia versioita ja Ruotsin sotamuseossa voi katsella niitä jälkiä, joita erilaisilla aseilla on tehty massaan, joka näyttää parafiinilta.

Musketin kantomatkaksi Screen kertoo 120-180 m, mikä on kovin paljon. Yleensähän niillä pyrittiin ampumaan vasta noin 40-70 m päästä, mikäli eräitä toisia lähteitä on uskominen. Tarkkuus sileäpiippuisilla musketeilla oli nimittään pitemmällä matkalla aika olematon. Joka tapauksessa ampumista harjoiteltiin 120 m matkalta. Tulinopeus oli yksi laukaus minuutissa. Fredrik Suuren joukkojen väitettiin pystyneen jopa neljän laukauksen minuuttinopeuteen, mutta ehkä ne vain kehuskelivat.

Jääkärien rihlatuilla tussareilla (studsare) kantomatka ja tarkkuus oli parempi ja kaliiperi pienempi, jopa vain 15,9 mm ja kuulan paino 20-33 g. Sellaisella aseella Screenin mukaan voitiin suhteellisen tarkasti ampua jopa 300 metrin päästä, mutta kaikkihan on suhteellista, kuten sanotaan. Joka tapauksessa tussarit olivat suhteellisen kauaskantoisia ja puhuttiin erityisestä ”jääkäritulesta”, jota voitiin saada ja antaa kaukaakin.

Aluksi upseereilla ja aliupseereilla oli arvonsa merkkinä ja lähipuolustusaseena lyhyt keihäs tai hilpari (spontoni tai korsgevär), myöhemmin hekin saivat aseekseen musketit. Miekkoja ja hukareita tarvittiin myös useimmille ja esimerkiksi rakuunoilla oli vielä pistoolit.

Sotaan tarvitaan kolmea asiaa: rahaa, rahaa ja rahaa, kuten Napoleon asian kiteytti. Rutiköyhässä Suomessa sitä oli kovin vähän ja puolustuksen tarpeet pyrittiin hoitamaan mahdollisimman halvalla.

Ruotusotamiehet tekivät normaalisti torpissaan hyödyllistä työtä, kuten omalla tavallaan myös upseerit puustelleissaan. Värvätytkään eivät suinkaan, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, oleilleet kasarmeissa, vaan työskentelivät renkeinä talonpoikien pelloilla. Sotilaan asemastaan johtuen he saivat vapautuksen henkirahan maksamisesta ja jokusen riikintaalarin vuodessa rahapalkkaa. Lisäksi tuli komea univormu.

Tällaiset vapaajoukot maksoivat vain noin viidesosan kasarmeissa ylläpidettävien sotilaiden kustannuksista ja ymmärrettävästi valtio suosi nimenomaan niitä. Toki sotilaalliset rutiinit jäivät heikolla oppimiselle ja ihmetystä herättääkin, että nuo joukot sentään pystyivät panemaan varsin tehokkaasti vastaan naapurin joukoille, jotka olivat vakinaisessa palveluksessa peräti 25 vuotta.

Köyhä Suomi, jonka väkiluku oli alle miljoonan, sai raavittua kasaan 13000 miestä sekä tarvittavat hevoset. Sellaisen armeijan ylläpito oli ankara rasitus ja muistettakoon, ettei -tuohon aikaan toki paljon pienempi- Suomi Ison vihan aikana pystynyt edes elättämään miehitysarmeijaa (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kuvaja ).

Niin tuottamatonta oli kova talonpojan työ näillä poloisilla pohjan perillä siihen aikaan ja kakkihan hänen oli elätettävä, hiirestä kuninkaaseen. Screenin teos antaa kiintoisia näkökulmia siihen, miten veroparselit sitten käytettiin.