Kun kevyt musiikki syntyi

 

Totinen torvensoittaja

 

Kari Ketola, Kapellimestarin tarina. Paraatipuvussa ja kahleissa. Hannes Konno 1892-1942. 2022, 252 s.

 

Nykyiseen elämänpiiriimme kuuluu musiikkia niin tuhottomasti, että sen välttämisestä tulee monelle enemmän vaivaa kuin sen etsimisestä. Soittimia on jos jonkinlaisia, myös tekoälyllä toimivia, ja soittolistat ovat pitkiä kuin nälkävuosi.

Ennen sekin oli tietysti toisin. Nummisuutarin Esko hurjassa nuoruudessaan sai tuskin kuulla muuta soittoa kuin viulun peliä häissä ja ehkä jopa hautajaisissakin. Kirkossa ei varmastikaan ollut vielä urkuja. Olihan sitten vielä kraatari Antres, jolla oli klaneetti, mutta siihen se jäikin.

Toki ryssät, joiden joskus nähtiin vetävän mitali-kanuunia kirkon sivuitse, saattoivat joskus töräyttää torvella ainakin signaalin. Kaupungeissa voi kuulla paikallisen eli sinne sijoitetun rykmentin torvisoittokuntaa. Sepähän jo oli komeata peliä se!

1800-luvun lopulla torvisoitto levisi nopeasti uusiin yhdistyksiin, joita silloin kilvan perustettiin: oli palokuntaa ja nuorisoseuraa, työväenyhdistystä ja sonniosuuskuntaa. Viimemainitut tosin kai pysyttelivät tiukasti asiapohjalla. Ne eivät olleet identiteettiä luovia seuroja, kuten monet muut osuuskunnat.

Komea torvisoitto joka tapauksessa valtasi Suomen maan, kuten se valtasi koko Venäjän keisarikunnan. Kaupunkien puistoihin pystytettiin soittolavat ja kelpasipa siellä koko kansan ilmaiseksi kokoontua kuulemaan mahtavaa musiikkia, joka korosti valtakunnan ja sen armeijan arvoa.

Tämän kirjan kirjoittaja on venäjäntaitoinen ja käyttänyt myös venäläistä alan lehdistöä ja kirjallisuutta luodessaan kuvan torvisoiton vaiheista. Soittokunta oli aikoinaan erittäin merkittävä instituutio. Sitä pidettiin rykmentin käyntikorttina ja siihen panostettiin 1800-luvun lopulla melkoisesti. Asiantuntijat kuitenkin moitiskelivat soiton tasoa: niistä, joista ei ollut sotilaiksi, tehtiin soittajia.

Tosin soittajakin saattoi joutua ihan etulinjaan ja niin myös tämän kirjan sankari, virolaissyntyinen, mutta Venäjän armeijassa venäläistynyt, vaikka Suomessa kasavanut (!) Hannes Konno. Hannes, veljensä Robertin ohella oli itse asiassa, paitsi suomalaisen torvimusiikin suuria nimiä, myös hyvin tärkeä viihdemusiikin vaikuttaja. Jälkimmäistä asiaa peiteltiin, koska se ei oikein ollut taiteilijan ja virkamiehen arvolle sopiva rooli.

Konno oli melko värikäs persoona, joka joskus hairahtui varkauteenkin ja yritti mustasukkaisuuden puuskassa tappaa naapurinsa, minkä takia joutui kahdeksi vuodeksi vankilaan. Musiikillisesti hän joka tapauksessa oli huippulahjakas, mistä monet aikalaiskritiikit todistavat.

Sotilassoitto hallitsi kansan musiikkimarkkinoita pelimannimusiikin ohella aina Suomen itsenäistymiseen saakka. Sen jälkeen tuli pian nopeassa tahdissa monenmoista kilpailijaa: haitarimusiikki ja jazz, joiden yhdistymisestä syntyi puhtaasti suomalainen innovaatio, haitarijatsi. Tanssimusiikista tuli nuoremman polven elämässä välttämättömyys ja halpoja gramofoneja ja savikiekkoja alettiin ostaa tuhansittain.

Hannes Konno oli erittäin tuottelias myös tämän uuden viihdemusiikin alalla ja käytti useita salanimiä. Hänen todellisesta roolistaan tiesi vain harva, mutta hänen säveltämiään ovat nykyäänkin suositut iskelmät (minä ainakin suosin), kuten Arpiset haavat ja Ruusuja hopeamaljassa. Jälkimmäinen teki 1970-luvulla Suomen ennätyksen, kun sitä myytiin 175000 kappaletta. Konnon nimimerkkejä olivat muun muassa H.Raine ja H.Osmo. Kun toimittin salanimellä, jäivät rojaltitkin saamatta, kunnes henkilöllisyys selvisi. Vaimo lienee ostanut niillä asunto-osakkeen.

Konnon kappaleita esittivät aikakauden huippuorkesterit, Dallapé, Rytmi-pojat, Suomi jazz-orkesteri, Columbia-orkesteri jne. Matti Jurva ja Malmsténin veljekset kuuluivat ystäväpiiriin.

Konno ei ollut vain säveltäjä ja sovittaja, vaikka ahkera myös niillä aloilla. Kenties ennen kaikkea hän oli orkesterinjohtaja ja pedagogi, joka kasvatti melkoisen joukon seuraajia. Hän työskenteli hedelmällisimpänä aikanaan erityisesti Porvoossa ja myös Helsingissä. Hänen marssejaan ottivat käyttöön sekä työväen piirit että suojeluskunnat, kukin omine sanoituksineen.

Konnon sävellyksissä on usein havaittavissa venäläinen vire, joka selittynee siitä musiikkimaailmasta, jossa hän kasvoi eli siis Venäjän armeijasta. Hän myös opiskeli jonkin aikaa Pietarin konservatoriossa.

Sen jälkeen, kun Suomi itsenäistyi, oli maassamme tietenkin päiväjärjestyksessä jyrkkä erottautuminen edellisen aikakauden käytännöistä. Kaikkea venäläisyyttä tungettiin pois maamme elämästä, vaikka sitä ei itse asiassa paljoa ollutkaan. Tämähän ilmeni jopa surullisen kuuluisassa vuoden 1918 määräyksessä, joka velvoitti venäläiset lähtemään maasta viiden vuorokauden kuluessa. Pari vuotta myöhemmin seurasi armeijan puhdistus, jossa jääkärit syrjäyttivät Venäjällä palvelleet upseerit.

Konnollekin tuli vaikeuksia taustansa vuoksi, mutta toki niistä selvittiin. Hänen monet iskelmänsä liittyivät avoimesti venäläisen aihepiiriin, mutta näyttävät menneen ilman puristien pöyristymistä samaan kategoriaan kuin aikakauden monet itämaiseen eksotiikkaan panostavat laulut. Eksotiikkaahan Venäjäkin useimmille suomalaisille oli ja on aina ollut.

Ennen sotia vallinneen vakoiluhysterian aikana myös Konno joutui epäilyksenalaiseksi, mutta EK totesi, etteivät akkojen puheet antaneet aihetta enempään. Vakoilutarinoilla oli kyllä maassamme pohjaakin, mistä erityisesti Vilho Pentikäisen tapaus todisti. Myös Riihimäen patruunatehtaan juttu ja ns. kummituslennot lietsoivat hysteriaa, jonka jälkiä näkyy myös ajan viihdekirjallisuudessa.

Kirjan kirjoittaja on itse torvensoittaja ja kirjoittaa asiantuntevasti erilaisista soittoista ja kokoonpanoista, joista torviseitsikko lienee ihan suomalainen ratkaisu. asioihin vihkiytymättömältä nämä finessit jäävät ymmärtämättä, mutta ei se haittaa kirjan lukemista. Hannes Konnon tarina antaa kiintoisan näkökulman myös koko Suomen kevyen musiikin syntyyn ja kehitykseen.