Raju on ajan riento

 

Venäjänkin historia muuttuu taas

 

Charles-Maurice de Talleyrand-Périgord eli lyhyesti vain Talleyrand (ks. Vihavainen: Haun talleyrand tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) oli ranskalainen diplomaatti, joka palveli niin Ludvig XVI:tta, vallankumousta sen eri vaiheissa, Napoleonia, restauraation jälkeisiä Bourboneja kuin lopulta vielä porvarikuningas Ludvig Filipiä. Paitsi diplomaatti, hän oli myös Beneventon ruhtinas ja Autunin piispa ja nautti tästäkin sinekuurista meheviä tuloja.

Talleyrandin nimi symbolisoi monelle moraalittomuutta ja opportunismia, siinä kuin tuo nimi Périgord tuo jokaiselle mieleen hillotun ankan, joka tosiaan on parasta juuri säilöttynä. Niitä on meilläkin myynnissä ja voin niitä suositella. Myös ns. leipäpappeus ei ilmeisesti ole meilläkään tuntematonta, mikä tulkoon vain ohimennen tässä mainituksi.

Tallyrandilla oli epäilemättä sellaisia taitoja, joita ranskaksi kutsutaan nimellä savoir-vivre. Hän ei ollut pelkästään bón-vivant, joka meillä käännettäisiin ehkä hieman liioitellen irstailijaksi ja tuskin myöskään täysin aatteeton opportunisti. Sen sijaan hän oli sekä elämän nautintojen että diplomatian alalla tuntija ja taiteilija. Hänen palveluksiaan käyttivät vuorotellen hyväkseen keskenään vihamieliset tahot ja olivat yleensä niihin tyytyväisiä.

Talleyrandin ura sattui suurten mullistusten aikaan. Ne tekivät monista hänen tuttavistaan ja kollegoistaan päätään lyhyempiä, mutta Autunin ylenmääräistä hurskautta karttava piispa säilytti asemansa ja pääsi aina uudelleen vallanpitäjien suosioon.

Talleyrand tuli itse asiassa mieleeni aivan toisesta henkilöstä. Somessa ja kai lehdissäkin on viime aikoina kerrottu siitä, miten Venäjällä ollaan uudistamassa historian oppikirjoja. Edellisten mallikurssien valmistumisesta ei ole montakaan vuotta, mutta nyt tehdään taas sodan oloissa isänmaallista iskurityötä ja uudet kirjat tulevat painosta jo syksyllä.

Tätä projektia johtaa akateemikko Aleksander Oganovitš Tšubarjan (synt. 1931) (ks. Чубарьян, Александр Оганович — Википедия (wikipedia.org).

Monet suomalaiset tuntevat tämän kollegan muun muassa suomalais-venäläisistä historiasymposiumeista Hän kävi meilläkin muutaman kerran ja muistan olleeni hänen mukanaan tapaamassa Helsingin ylipiston rehtoria, Päiviö Tommilaa. Herrat muuten keskustelivat saksaksi, mikä merkittäköön muistiin tämän aikakauden tulevia tutkijoita varten. Tämä tapahtui 1990-luvun alussa.

Armenialaisyntyinen Tšubarjan on itsekin ollut aktiivinen tutkija ja julkaisi mm. yhdessä englantilaisen Harold Shukmanin kanssa teoksen Stalin and the Soviet-Finnish War, 1939-1940, London 2002. (Alexander O. Chubaryan and Harold Shukman , eds., Stalin and the Soviet-Finnish War, 1939-1940. London : Frank Cass , 2002 . 301 pp. $80.00 | Request PDF (researchgate.net)).

En muista enää kirjasta sen enempää kuin ettei siinä mitään älyttömyyksiä ollut, jos nyt ei suomalaisille sen kummempia sensaatioitakaan. Tekstihän on tuossa luettavissa.

Joka tapauksessa Tšubarjanilla on, kiitos noiden suomalais-venäläisten symposiumien, kohtuullisen hyvät tiedot myös Suomen historiasta, vaikka eivät ne toki liene samaa luokkaa kuin hänen nyt jo edesmenneellä kollegallaan Andrei N. Saharovilla, joka oli suuri Suomen ystävä (врт. Сахаров, Андрей Николаевич — Википедия (wikipedia.org); Vihavainen: Haun saharov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Tiedotusvälineiden perusteella arvioiden uusi pikaremontti historian oppikirjoissa tulee olemaan melko suuri ja siinä muun muassa vähennetään Euroopan historian osuutta ja lisätään  ns. kolmannen maailman (eli käytännössä kai noiden uusien ystävien ja kohtalotovereiden eli BRICS-maiden) saamaa huomiota, kertoo Tšubarjan.

Sota vaatii tietenkin veronsa ja kun tämä historian oppikirja jatkuu aina nykypäivään saakka, minkä Tšubarjan myöntää olevan harvinaista, voinemme varautua siihen, että historiatulkintoja käytetään siinä siekailematta myös uuden ja uljaan putinistisen ideologian aseena.  Odotukset kirjan objektiivisuuden suhteen eivät liene missään päin maailmaa erityisen korkealla. Ehkäpä Aleksandr Oganovitš itsekin hymähtelee tuota tekstiä lukiessaan.

Mutta taas kerran häneen ainakin Moskovassa luotetaan. Putin kulki vielä polvihousuissa, kun Tšubarjan julkaisi ensimmäisiä töitään 1960-luvun alussa. Vuonna 2021 Putin luovutti hänelle henkilökohtaisesti Palveluksista isänmaan hyväksi-ritarikunnan ensimmäisen luokan kunniamerkin.

Huomattakoon, että Aleksandr Oganovitš on sen lisäksi saanut, paitsi edellä sivutun rehtori Tommilan luovuttaman Helsingin yliopiston mitalin, myös Ranskan kunnialegioonan ristin, ”Ansioista Saksan Liittotasavallan hyväksi”-ritarikunnan upseeriristin ja Vatikaanin Pyhän Gregorius Suuren kunniamerkin.

Mihin ehtii vielä, jos elää saa. Hm.