Aikakausien rajalla

 

Tuomitun mietteitä

 

A.M.S. Boëthius, Filosofian lohdutus. Latinan kielestä suomentanut & selityksin varustanut Juhani Sarsila, fil. tri. Vastapaino 2024, 188 s.

 

Boëthiusta on sanottu sekä viimeiseksi roomalaiseksi että ensimmäiseksi skolastikoksi. Keskiajalla häntä ihailtiin ja pidettiin yhtenä suurista ajattelijoista. Jopa Dante siteeraa Boëthiusta suoraan 83 kertaa. Hänen tekstejään käännettiin monille kielille jo ns. pimeänä tai ainakin puolipimeänä keskiaikana.

Filosofian lohdutus kirjoitettiin kuolemantuomiota odoteltaessa. Kolkko tietoisuus kohtalonhetken läheisyydestä innoitti kirjoittajaa, jonka työoloja voidaan verrata Condorcet’n tilanteeseen Ranskan vallankumouksen aikana.

Mestaustaan odotellessahan tuo markiisi kirjoitti innoittuneen oodin edistykselle, jonka voittokulkua ei voinut häiritä yhden tai useammankaan pään putoaminen. Boëthius keskusteli niin ikään rouva filosofian kanssa, joka kertoi hänelle, ettei paha menestynyt maailmassa ja ettei sitä oikeastaan ollut edes olemassa. Totuus ja oikeus sen sijaan olivat ikuisia.

Tämä kirja on luettavissa ns. lohtukirjallisuuteen, kuten Juhani Sarsila toteaa. Sillä oli maineikkaita edustajia antiikissa. Cicero, Seneca, Epiktetos ja Marcus Aurelius. Vaikka kirjoittaja oli kristitty, hän tunsi erinomaisesti antiikin filosofian ja tässä kirjassa, joka muodoltaan on platonilaista dialogia rouva Filosofian kanssa, tulevat monet vanhat mestarit esille ja mainituiksi.

Samaan aikaan antiikin filosofia oli käymässä viimeistä perääntymistaistelua, joka symbolisoi aikakausien vaihtumista. Platonin Akatemia, joka oli saavuttanut kunnioitettavan 900 vuoden iän, suljettiin vuonna 529. Boëthius mestattiin vuonna 524.

Moni ilmeisesti kuvittelee, että Filosofian lohdutus on vanhan antiikin maailman haikea hyvästijättö uuden, barbaarisen kristillisen kulttuurin hävittäessä sen keskeiset tukipylväät ja Rooman tapaisen maailman keskuksen vaipuessa mitättömyyteen.

Itse asiassa Boëthius näyttää kuitenkin puhuvan ennen muuta omassa asiassaan, vaikka ajattelee yleiskäsitteillä, jotka ainakin periaatteessa pätevät ajasta aikaan. Hänen tekstistään on vaikea, ellei mahdoton löytää mitään kristillistä, vaikka itse Tuomas Akvinolainen hyväksyi hänet kristityksi.

Niinpä paholainen puuttuu kuvasta kokonaan ja sen sijaan siellä loistavat antiikin viisaat, yllättäen niihin eivät kuitenkaan kuulu esimerkiksi stoalaiset, epikurolaisista puhumatta.

Toki Boëthiuksen teos on vaikeaselkoinen ja kun teksti on ollut osaksi turmeltunutta, ei voida tarkoin tietää, mitä hän edes on tarkoittanut. Monessa kohtaa kirjoittaja näyttää varsin pakanalliselta, esimerkiksi kertoessaan, että hyvät ihmiset tulevat tse jumaliksi.

Ihmisen jumalallistuminen eli hänen tulemisensa osalliseksi Jumalasta ei kuitenkaan ole kristillisessä teologiassakaan vieras ajatus, vaikka tässä se näyttää noudattelevan uusplatonista mystiikkaa.

Kirjoittaja on hyvin kiinnostunut onnesta, kaitselmuksesta ja kohtalosta ja niiden suhteesta, kuten myös vapaan tahdon ja predestinaation ongelmista. Ehkä keskeinen ongelma sittenkin on kysymys hyvyydestä ja pahuudesta ja niiden keskinäisestä suhteesta.

Kirjassa on paljon käsitettäväksi vaikeita ellei mahdottomia paradokseja ja muuan niistä kertoo, ettei pahoja ihmisiä edes ole olemassa. He näyttävät kyllä olevan jopa vallassa ja kukoistavan, mutta se on vain harhaa, joka liittyy asioiden havaitsemiseen ajassa ja paikassa.

Mikäli asioita voitaisiin katsoa jumalallisesta näkökulmasta, ajan ja paikan kategoriat ohittaen, kävisi ilmi, etteivät pahat ole mitään: heidän työnsä ei jatku ja saa historian siunausta, vaan häviää ajan mukana. Vain oikeus ja hyvyys jäävät jäljelle.

Itse asiassa Boëthius näyttää tässä tulevan hyvin samoille linjoille kuin englantilainen 1800-luvun historioitsija ja filosofi Thomas Carlyle, joka saarnasi sitä, että olennaista tässä maailmassa on työ, jonka sitä paitsi on oltava luonteeltaan aitoa ja rehellistä, muuten se ei saa sijaa historiassa ja häviää tykkänään: valheelliset ihmiset ja ajatukset ja sen mukainen toiminta eivät siis itse asiassa ole olemassa muuta kuin ohikiitävän, petollisen hetken.

Pahuus on Boëthiuksen mukaan eräänlainen sairaus, jonka uhreja on syytä sääliä. Itse asiassa pahat lakkaavat olemasta ihmisiä ja muuttuvat eläimiksi, kuten Odysseuksen miehet Kirke-velhon luolassa. Raakalainen, joka kajoaa toisen omaisuuteen, muuttuu sudeksi, väkivaltainen ja riitaisa muuttuu koiraksi, juonia punovasta tulee kettu, pelkurit muistuttavat hirviä, laiskimukset aaseja. Tuuliviiri-ihmiset ovat lintujen kaltaisia ja typerissä ja likaisissa aisti-iloissa rypevät ovat emakoita.

 Tällaiset eivät kykene siirtymään jumalalliseen olotilaan, sillä autuus on jotakin, joka saavutetaan vain hyveen ja hengen maailmassa. Kauniiden, mutta sieluttomien esineiden omistamisen himo alentaa ihmisen arvokkuuden ja polkee sen lokaan. Itse asiassa ihminen vajoaa eläimiäkin syvemmälle, jos hän unohtaa, kuka on.

Boëthiuksen loppu oli tiettävästi kauhistava: hänen päänsä ympärille kiedottiin köysi, jota kiristettiin siihen saakka, kunnes silmät purskahtivat ulos. Toisen version mukaan hänet sentään mestattiin miekalla. Syytön hän joka tapauksessa mitä ilmeisimmin oli. Hän puolusti vanhaa roomalaista senaattia, joka sitten palkitsi hänet vahvistamalla hänen tuomionsa, joka perustui väärään ilmiantoon.

Juhani Sarsila on tehnyt suurtyön kääntäessään ja kommentoidessaan klassikoita suoraan alkukielestä (vrt. Vihavainen: Haun sarsila tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Hän on myös kirjoittanut laajan, kaksiosaisen tutkimuksen sensuurista ja sananvapaudesta Homeroksesta Giordano Brunoon. Se on valitettavasti vain englanniksi.

Kuten arvata saattaa, apurahoja on tällaiseen kulttuurin perustyöhön ollut hyvin niukasti, jos lainkaan saatavilla. Onhan niitä muodikkaampiakin aiheita vaikka millä mitalla.

Kun aikakauden yleiskuvaa katsoo viileästi, tuntuu siltä, että elämme nyt aikaa, joka on paralleeli Boëthiuksen epookille. Länsimainen kulttuuri on nimenomaan itse länsimaissa tullut vaikeasti siedetyksi ja jopa vihatuksi ja juuri sen parjaamisesta palkitaan sen parissa uurastavia. Tätä voi verrata antiikin filosofian tilanteeseen 500-luvun Italiassa.

Keskiaika iskee vastaamme kaduilta ja temppeleistä, joista vain keskiaikaiset arvot ja ajattelun omaksuneet säännöllisesti käyvät. Maailmanpolitiikassa niin sanottuja eurooppalaisia arvoja edustavat maat ovat pieni vähemmistö ja vastakohtaisuus barbaareihin on juuri nyt suuresti kärjistymässä.

Itse asiassa, Boëthiuksen tapaan väärän tuomion ja kidutuksen uhriksi joutuminen ei tänä päivänä enää tunnu vuosituhannen takaiselta asialta, vaan itse asiassa hyvinkin nykyaikaiselta. Raakuus ja väkivalta kukoistavat hyvyyden ja oikeuden sijasta.

Voisi olla lohdullista ajatella, etteivät ne itse asiassa ole edes todellisia.