Luokkataistelun korkein muoto

 

Vihan päivä

A.H. Tammsaare, Surmatulet. Totuus ja oikeus III. Suomentanut Juhani Salokannel. Otava 2007, 348 s.

 

Vuonna 1905 ampui sotaväki Tallinnassa kuoliaaksi noin 90 mielenosoittajaa ja haavoitti paria sataa. Maaseudulla poltettiin Baltiassa 184 kartanoa, joista 44 tuon aikaisessa Viron kuvernementissa. Liivinmaalla poltettiin myös 18 kirkkoa.

Meno oli siis kuin Venäjällä, johon Viro toki kuuluikin. Koko valtakunnassahan 9.1.1905-3.7.1907 eli ”Ensimmäisen Venäjän vallankumouksen” aikana joutui terrorin ja vastaterrorin uhreiksi tuhansia ihmisiä ja poltettiin ja ryöstettiin tuhansia kartanoita.

 Uuden pääministeri Stolypinin ”kravattiin” eli hirttonuoraan menehtyi sitten jälkiselvittelyissä myös yli 3000 ihmistä. Rangaistusretkikunnat kiertelivät maaseudulla niin Virossa ja Liivinmaalla kuin muuallakin valtakunnassa.

Tästä on jo helppo päätellä, että Viron historia kulki tähän aikaan -kuten muulloinkin- toista latua kuin Suomen. Suomessa vuodet 1905-1906 olivat riemullista oikeuksien palauttamisen ja laajentamisen aikaa, aina yleistä äänioikeutta myöten. Aseellinen yhteenotto venäläisen sotaväen kanssa oli lähellä, mutta jäi tapahtumatta.

Sangen erilaiseksi Viron historian tuohon aikaan tekivät Suomeen verrattuna kartanoiden polttamiset ja vandalisoinnit. Vuonna 1918 tapahtui jokunen tätä muistuttava ilmiö, mutta kaiken kaikkiaan se joukkomittainen nousu saksalaisia paroneita, entisiä vuosisataisia sortajia vastaan olisi ollut Suomessa vaikeasti kuviteltavissa.

Tammsaaren teosta Totuus ja oikeus, jonka kolmatta osaa tässä nyt käsitellään, voi verrata omaan kansallisromaaniimme, Linnan Pohjantähteen(ks. Vihavainen: Haun tammsaare tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

 Tässä kirjassa ensimmäisen osan päähenkilö, Vargamäen vanha isäntä saa viisitoista ruoskaniskua symbolisena muistutuksena siitä, kenelle valta maassa kuuluu ja ketä kuuluu pelätä. Kuvittelepa tuota Koskelan Jussin kohdalla.

Toki historia on oikullinen. Elleivät suomalaiset olisi kyenneet pitämään hallinnassa sitä niin sanoakseni suomettunutta pidättyvyyttä, jolla suhteet venäläiseen esivaltaan hoidettiin, olisimme suurella todennäköisyydellä kokeneet samantyyppisen rangaistusretkikuntien kauden kuin Virokin.

Mutta meidän historiallinen perintömme on ollut toisenlainen kuin Viron tai Puolan, joiden kokemuksia monet nyt näyttävät suorastaan kadehtivan. Ehkä sekin glooria on lopulta pettävää katinkultaa, vaikka historiankirjoituksessa näyttää kärsimys aina saavan marttyyriuden loistetta.

Mikäli nyt kuitenkin palataan Tammsaaren kirjaan, on juuri tämä nide arvattavasti se strateginen piste, joka määräsi sen, miten neuvostomiehittäjät saattoivat kansalliskirjailijaan suhtautua.

Nykyään unohdetaan helposti se, ettei Neuvostoliiton virallinen valtionideologia ollut pelkästään läpinäkyvä viikunanlehti sille väkivallalle, jota valtio harjoitti. Se oli keino sekä oikeuttaa oma politiikka että vetää sen kannattajaksi paikallista väestöä niin itse Venäjällä kuin provinsseissakin.

Tässä kirjassa Vargamäen pikkutilan poika Indrek, joka edellisessä osassa opiskeli Tartossa yksityislukiossa, joutuu vallankumouksellisten seuraan, kuten opiskelijoille tuohon aikaan kaikkialla Venäjällä, paitsi Suomessa, kuuluikin.

Se maailma on innostava, mutta vaarallinen. Siellä voi joutua viranomaisten kynsiin ja sen agenttien kavaltamaksi. Kenestäkään ei voi varmuudella sanoa, onko kyseessä mitä innokkain ja aktiivisin vallankumouksellinen vai ohranan agentti ja provokaattori.

Päähenkilö on ihanteellinen nuori mies, joka talonpoikaismiljöössä kasvaneena ei osaa edes kuvitella sitä petollisuutta ja kaksinaamaisuutta, joka vallankumouksellisten keskuudessa vallitsee. Hänellä on myös naiivin puhtaat kuvitelmat siitä, mitä vallankumous oikeastaan tarkoittaa ja jopa siitä, kenelle valta jo oikeastaan kuuluu.

Esivalta osoittaa koko häikäilemättömyytensä ampumalla rauhallisia mielenosoittajia ja kansa taas vandalisoimalla ja polttamalla kartanoita, joiden ylellisyyttä ei kuitenkaan voitaisi jakaa tasan kaikkien kesken.

Tämä kaikki tapahtuu vielä aikana, jolloin kunnon terveellinen jokapäiväinen ravinto, hyvät vaatteet ja lämmin asunto olisivat olleet enintä, mitä oikeastaan voitiin koko kansalle kuvitella. Se tolkuton yltäkylläisyys, jonka vallitessa tänäänkin moni tuskailee ahdinkoa, usein syystäkin, oli vielä kuvittelunkin ulkopuolella.

No, kuvitella sentään voitiin, kuten teki vaikkapa Nikolai Tšernyševski teoksessaan Mitä on tehtävä? Mutta kyseessähän olivat vain unelmat, unet, kuten jokainen täysipäinen sentään ymmärsi.

Miten oikein päädyttiin mielettömään ”oman” omaisuuden tuhoamiseen, jonka mielettömyyttä Indrek yritti riehujille selittää, on psykologinen ongelma sinänsä. En väitä, ettei Suomessa olisi missään tapauksessa voinut niin tapahtua, mutta eipä sentään tapahtunut.

Näitä hetkiä kuvatessaan kirjailija on minusta parhaimmillaan. Ne myös varmaankin miellyttivät stalinistista sensoria. Talonpoika oli kuin elukka, jolla saattoi kyllä olla käyttökelpoista luokkavihaa, mutta joka olisi tarvinnut puolueen aivojen ohjauksen, kuten ratsuväen päällikkö Tšapajev Furmanovin kuuluisassa romaanissa.

Indrek ei tietenkään ollut saavuttanut todellista ja oikeaa, leninististä tietoisuutta, mikä oli hänen kohtalokas puutteensa. Kuitenkin luokkataistelu vaistonvaraisellakin tasolla oli kypsyttänyt kansaa neuvostovaltaan, joka sitten ilmeni vuoden 1940 vallankumouksessa (sarkasmivaroitus).

Valta oli pakotettu toimiin, jotka merkitsivät sen omaa itsemurhaa. Vanha Andres, jota häväistiin pieksämällä, vihoitti mielensä myös Jumalalle. Hän oli koko ikänsä elänyt hurskaasti ja siitä palkkioksi häneltä oli Jumala vienyt monta lasta ja kruunu tappanut kaksi poikaa ja häväissyt hänet.

Sellaista Jumalaa ei voinut enää kunnioittaa ja vanha Andres kirosikin koko entisen uskonsa. Se oli asenne, jota neuvostovalta saattoi arvostaa ja ilmeisesti sitä todella ilmenikin Virossa ja Liivinmaalla tuohon aikaan paljon. Eivät ne kirkot itsestään syttyneet.

Tammsaaren komea patsas sijaitsee Tallinnassa hänelle nimetyssä puistossa Viru-keskuksen ja Estonia-teatterin välissä. Se pystytettiin sinne neuvostoaikana. Miten näin saattoi tapahtua, on kysymys, joka pakostakin herää itse kunkin mielessä.

Tämä kirja jo sellaisenaan oli vahva suositus patsaan puolesta uusille vallanpitäjille, vaikka sitä ei suinkaan ollut tehty heitä miellyttämään, vaan jo paljon ennen Viron sovjetisointia.

Kaiken kaikkiaan pidän tätä osaa parhaana kolmesta lukemastani, vaikka sitä on paljon arvosteltu. Kaksi odottaa vielä lukemista. Juhani Salokanteleen jälkisanat ovat taas kerran tärkeä tietolähde lukijalle.