Viipuri tyttölöi

 

Naispuolinen intellektuelli

 

Naissukupuolen älykkyyden ovat monet perinteisesti panneet kyseenalaiseksi, eikä syyttä. Hannele Laurin roolihahmo Speden ohjelmissa edusti mainiosti tuota niin sanottua naisen logiikkaa, joka käytteli aivan asiallisesti yleiskäsitteitä, ymmärtämättä, että liitti niihin merkityksiä, joilla ei ollut mitään sijaa todellisuudessa.

Itse asiassa tällainen on aina ollutkin juuri intellektuellien ja muiden lapsenmielisten tapa kaikkialla. Kun asioita riittävästi yksinkertaistetaan, on niistä helppo tehdä vakuuttavalta kuulostavia johtopäätöksiä, joita terrible simplificateur saattaa sitten omistautua tässä maailmassa edistämään kaikella kiihkollaan, ellei hänellä ole suhteellisuuden tajua.

Intelligentsija on kuitenkin perinteisesti ollut miesvoittoinen luokka, johtuen kai naisellisen maailman perinteisestä kuulumisesta erityisesti yksityisyyden maailmaan, tuohon kaikkein perustavimpaan sfääriin, jossa ratkotaan puolisonvalintaan ja rodun ja lajin kohtaloon kuuluvat kysymykset.

Miehet sen sijaan ovat keskittyneet suuriin politiikan ja hallinnon, sodan ja rauhan, kulttuurin ja barbarian kysymyksiin, joita he tosiasiassa ovat enimmäkseen olleet aivan voimattomia ratkaisemaan millään tavalla.

Naisvalta on ollut luonteeltaan yleensä pehmeää tai ainakin halunnut sellaisena esiintyä. Älyään naiset ovat perinteisesti käyttäneet maailmanpolitiikan kaukaisten kysymysten sijasta lähiympäristönsä hallitsemiseen, psykologian ymmärtämiseen ja sanattomaan vaikuttamiseen, joka on voitu peittää vaikkapa monisanaisuuteen.

Nythän kaikki on toisin. Niin sanotun älymystön piirissä naiset puuhaavat kärkijoukoissa ja heidät nähdään aina siellä, missä radikalismi haastaa normaaliin terveeseen järkeen perustuvan hallinnon ja esittää sille mahdottomia vaatimuksia ja uhkauksia.

Asian tausta on helppo ymmärtää. Naisten mielenkiinnon siirtyminen julkiselle sektorille on seurausta siitä vallankumouksesta, jonka miessukupuoli sai hiljattain aikaan uurastaessaan elintason nousua ja arkielämän helpottamista edistävien keksintöjen ja innovaatioiden parissa.

Nyt on kaikki työ, ellei nyt helppoa, niin ainakin fyysisesti kevyttä. Se raskas ja vaarallinen työ, jota on jäljellä, on jätetty miehille, joilla ei ole mitään mahdollisuuksia tulla kuulluksi sorrettua asemaansa valittavien äänekkäiden naisryhmien rinnalla. Tästä ei tarvinne antaa esimerkkejä.

Eihän kukaan voisi vakavalla naamalla kuunnella oman kurjuuden ruikutusta, mikäli sen esittäisivät raavaat miehet.

Mutta tässä nyt tuli innostuttua noihin yleistyksiin, joista kai toki jokainen normaalijärkinen ymmärtääkin, etteivät ne sellaisenaan koske yksilöitä, ovatpahan vain karkeita yleistyksiä siitä, mitä megatrendin puitteissa tapahtuu. Sitäkin kannattaa tarkkailla ja koettaa ymmärtää.

Naispuolisia älykköjä, jotka eivät ole erikoistuneet ainoastaan oman napansa tai edes sukupuolensa navanalaisen maailman erityiskysymysiin, vaan ajattelevat laajemmin, on toki myös ollut olemassa. Yllättäviäkin nimiä saattaa tulla vastaan.

Tässä muuan esimerkki, joka sattui löytymään vanhojen blogieni joukosta. Mitenkähän paljon nyky-Suomestakaan löytyisi vastaavaa?

 

keskiviikko 12. elokuuta 2020

Katsahduksia menneeseen

Kansallinen kosmopoliitti

 

Kersti Bergroth, Löytöretki. Otava 1973. 188 s.

 

Tämä pieni kirja ei oikeastaan ole muistelmat, vaan pikemminkin joukko merkintöjä vanhuuden näkökulmasta. Ainakin minut se yllätti.

Kersti Bergrothin (1886-1975) tunsin oikeastaan vain nimeltä. Kannakselaisnäytelmä Anu ja Mikko oli nimeltä tuttu, muilla nimillä julkaistuista kymmenistä kirjoista en ollut kuullutkaan, en myöskään siitä, että ensimmäiset kirjat kirjoitettiin ruotsiksi ja viimein muuan vanhuuden runoteos saksaksi.

Bergroth ei nimittäin ollut pelkkä kannakselaisen kansanelämän kuvaaja, vaan alun perin urbaani dagdrivare ja tuon ryhmän aktiivinen jäsen. Myöhemmillä päivillään hän asui pitkiä aikoja ulkomailla, sekä Englannissa että peräti pari vuosikymmentä Roomassa.

Pariisi oli tietenkin myös sydäntä lähellä, sehän oli vuosisadan vaihteen (siis 1800- ja 1900-lukujen) henkinen pääkaupunki kaikille vapaamielisille ja ketäpä muita olisi sivistyneistöön siihen aikaan kuulunut.

Bergroth ihmettelee itsekin, miten hän tuli kirjoittaneeksi ensimmäiset kirjansa ruotsiksi, vaikka perhe oli lujasti suomenmielinen ja lapsetkin pantiin suomalaiseen kouluun. Se vain kävi jotenkin luonnostaan.

Tuohon aikaan ruotsi näyttääkin olleen luontevampi kieli myös suurelle osalle suomenmielistä sivistyneistöä. Järnefeltien perhe, jossa venäläissyntyinen Elisabeth ei edes osannut ruotsia, oli erikoistapaus. Poikkeuksina ruotsinvoittoisuudesta kirjoittajan seurapiirissä olivat lähinnä Otto Manninen ja Anni Swan.

Ranskan kolmas tasavalta liberaalisuudessaan ja antiklerikaalisuudessaan taas oli se toinen henkinen kotimaa, jonka symboliksi kirjoittaja asettaa Anatole Francen, jonka antina itse asiassa oli vain jonninjoutava ateismi, mutta se tuntui silloin kovalta jutulta. Toki saksalainen runous, Goethe, Heine, Hölderlin ja Novalis kertoivat myös jonkin korkeamman todellisuuden mahdollisuudesta.

Vanhemmiten Bergrothista tuli antroposofi, Rudolf Steinerin oppilas, mikä näyttää antaneen hänelle syvempää henkistä tyydytystä. Nuoruuden ateismiinsa hän suhtautuu nyt huvittuneen alentuvasti.

Ylioppilasvuotensa kirjoittaja oli Ranskan lumoissa. Saksalaiset taas ovat hänen mielestään aina pystyneet parhaiten varsinaiseen ajatteluun. Englannissa oli järkyttänyt fair play-ritarillisuus ja venäläiset klassikot olivat olleet melkein uskonnollisen ihmisrakkauden esikuvina. Skandinavia oli edustanut aavistamattoman korkeaa vapaudentajua ja Suomessa taas tekee vaikutuksen sen asukkaiden pohjattoman syvä mietiskely, jonka Matias Aleksanteri Castrén on maininnut.

Yllättävästi Italia puuttuu koko tästä luettelosta, vaikka tulee sitten myöhemmin voimakkaastikin esille. Ilmeisesti se ainakin, jopa huumaavasti edusti nimenomaan kauneutta, jonka arvostusta, etenkin miesten kohdalla, kirjoittaja näyttää pitävän nykymaailmassa kohtuuttoman vähäisenä.

Hänelle kauneutta edustaa myös esimerkiksi Mannerheimin hahmo. Näkökulma lienee oikeutettu. Tarvitsee vain lukea Mannerheimin kirjeitä havaitakseen tämän puolen hänessä.

Tässä lyhyessä kirjassa kirjoittaja ei lainkaan mainitse sotaa, mitä itsekin näyttää hieman ihmettelevän. Sillä on kuitenkin syynsä. Nuoren lotan päiväkirjan kirjoittajalle sota ei vanhuudenpäivien näkökulmasta ole lopultakaan edes tärkeä asia. Se on jo täysin luonnoton ilmiö, jolla ei ole mitään tekemistä modernin ihmisen todellisen kehityksen kanssa. Se on kuin pyörremyrsky tai maanjäristys, joka sinänsä on kaiken inhimillisen ulkopuolella.

Ihminen on vaarallinen ja tuhoava niin sanotussa vapaudessaan ja voi päästä sodasta ja muista kehittymättömyytensä seurauksista vain terveemmäksi kehittyvän ajattelun avulla, pohdiskelee kirjoittaja.

Nuoruudet ja vanhuudet olivat kirjoittajan mukaan seuranneet toisiaan hänen elämässään. Vielä yli 80-vuotiaana hän odotti kiinnostuneena, mahtoiko elämällä olla taas joitakin yllätyksiä tarjottavanaan. Kuten kirjan nimestäkin voi havaita, kirjoittajaa oli aina kiehtonut uuden löytäminen ja sitä oli kiinnostuneelle aina ollut tarjolla.

Mainio asenne!