Korpimaiden tarina

 

Punaisten sankarien saaga

 

Pekka Vaara, Punainen Uhtua. Karjalan kapinasta Stalinin vainoihin. Karjalan sivistysseura ry 2024, 324 s.

 

Uhtuan (Kalevala) piiriin (rajon) muutti maailmansotien välisenä aikana jokunen sata suomalaista ja viitisensataa amerikansuomalaista. Heistä teloitettiin vuosina 1937-1938 noin kolmannes (273 henkeä) eli jokseenkin koko työikäinen miespuolinen väestö. Naiset olivat taas kerran aliedustettuina, mutta toki mukana hekin.

Uhtuallakin toteutui siis saman kaavan mukainen näytelmä kuin koko Itä-Karjalassa ja itse asiassa koko Neuvostoliitossa. Diasporakansalaisuuksia kohtasi systemaattinen vaino, jossa niin sanottu ”yhteiskunnan itsesuojelun” (myöhemmin ”rankaisun”) korkein aste (VMN) oli normaali toimenpide, jota sovellettiin häikäilemättä.

Tämä tarina on kerrottu yhä uudelleen ja uudelleen ja jokainen, joka siihen tutustuu, kysyy pakostakin itseltään, miten kaikki oli mahdollista. Miksi ihmiset, jotka kaiken järjen mukaan eivät olleet syyllistyneet mihinkään rikokseen piti tappaa?

Itse asiassa tarina on vieläkin rumempi ja on pakko kysyä: miksi ihmiset, jotka innolla tekivät mahdottomissa olosuhteissa uhrautuvaa työtä uuden yhteiskuntajärjestelmän puolesta piti tappaa juuri tämän saman järjestelmän toimesta?

Juuri tämä teema nimittäin nousee erityiset selvästi esille juuri näiden tässä kirjassa käsiteltyjen Uhtuan suomalaisten kohdalla. Se ei keskity käsittelemään noiden ihmisten ”rankaisemista”, vaan heidän toimintaansa uuden asuinpaikkansa ja isänmaansa hyväksi.

Tarina on karu, mutta päähenkilöiden kannalta kunniakas. Uhtua oli 1920-luvun alussa vielä paikkakunta, jonne ei johtanut minkäänlaista tietä, vain kinttupolkuja ja vesiteitä. Niinpä keskustaajama kuten kylätkin olivat vuosittain jopa kuukausia eristettyinä muusta maailmasta.

Kaikenlaisen tavaran kuljettaminen Uhtualle oli työn ja tuskan takana, mutta se oli pakko tehdä, sillä alkeellinen maanviljely karuissa oloissa ei tuottanut kuin muutaman kuukauden ravinnon.

Viidentoista vuoden kuluessa olot saatiin kuitenkin muuttumaan. Kulkukelvottomaan korpeen rakennettiin maantie, josta lauletaan mm. tunnetussa Eldanka-järven jää -laulussa. Tie saattoi olla ”muranen ja kuranen”, mutta sitä pitkin saattoi kulkea Uhtualta Kemiin jopa autolla, jollaisia Uhtuallekin tuli useampia.

Lisäksi tuli elokuvateatteri, suuri osuuskauppa, puusepäntehdas, kirjakauppa ja kirjapaino, apteekki, lääkäriasema, klubi, leipomo, kahvila ja monenmoista muuta nykyaikaiseen elämään kuuluvaa, aina sähkövaloja myöten. Alkeellisen maanviljelyksen ja karjanhoidonkin tuotto nousi oleellisesti.

Neuvostoliitto ei kuitenkaan kaivannut Uhtuan maanviljelyksen tuotteita, vaikka ne olivat paikallisille asukkaille sitäkin tärkeämpiä. Ainoa tuote, mistä se oli kiinnostunut, olivat puut ja niiden kuljetus kaukaisille sahoille.

Sivumennen sanoen, puiden kaatokin laskettiin Neuvostoliitossa teollisuudeksi (лесозаготовительная промышленность), joten sillä oli myös korkea ideologinen rankkaus. Metsurit olivat oikeita työläisiä eivätkä talonpoikia -ainakin periaatteessa.

Tämän teollisuuden varusteet olivat kuitenkin olemattomia tai alapuolella arvostelun. Kirveet olivat venäläismallisia lyhyitä ja leveäteräisiä lihakirveitä, eivätkä sahat purreet, vaan jumittivat. Kun tulokkaat ottivat käyttöön suomalais- tai kanadalaismalliset kirveet ja pokasahat, nousi tuottavuus heti huimasti. Tästä on olemassa erikoisteoskin, Reino Keron Suomalaiset tekniikan tuojina.

Ongelmia oli kuitenkin kaikkialla, mitään ei ollut valmiina. Metsureille oli rakennettava taloja, mutta ei ollut nauloja. Heille oli tehtävä pankkorekiä, mutta rautaosia ei saatu, heidät lähetettiin soiseen metsään, mutta ei ollut vedenpitäviä jalkineita. Kunnon työkalujen saanti oli kiven takana. Puuttui myös lämpimiä vaatteita ja tietenkin ruokaa. Jauhopuuroa oli, mutta ei sen kanssa voita tai läskiä tai yleensä mitään rasvaa. Työnteko noissa oloissa oli lyhyesti sanoen helvettiä.

Itse asiassa metsurit joka tapauksessa olivat periaatteessa tulokkaiden aatelia. Amerikansuomalaiset olivat työhirmuja, joiden saavutuksia saatiin ihmetellä ja he myös organisoivat työnsä tehokkaasti. Myös ns. punasuomalaiset olivat usein valistuneita ja jotkut jopa toimineet eduskunnassa.

Näistä aineksista muodostui pian sekä Uhtualla että koko Karjalassa alueen hallinto, vaikka tulokkaat olivat pienenä vähemmistönä. Kitkaa tietenkin syntyi vanhoillaan eläneen kantaväestön kanssa toimiessa.

Kurjin ja sorretuin ryhmä olivat loikkarit, jotka eivät saaneet jäädäkään Uhtualle, joka oli lähellä rajaa. He päätyivät leireille, usein hyvinkin kaukana kotimaastaan.

Uhtuan kehitystä 1930-luvun alkuun saakka saattoi siis joka tapauksessa pitää menestystarinana. Jonkinlaisen hyvinvoinnin tai ainakin modernisaation perusta oli luotu käytännöllisesti katsoen tyhjästä.

Tämä ei tietenkään riittänyt, kun aloitettiin ensimmäinen viisivuotissuunnitelma, jonka tehtävänä oli raskaan teollisuuden luominen. Sen piti tapahtua kaikkea kapitalistista logiikkaa uhmaten ennätysajassa ja koko maan voimavarat oli keskitettävä siihen. Voin asemesta tarvittiin sähkövoimaa, terästä, alumiinia ja traktoreita. Tykkien ja panssarivaunujen vuoro olisi seuraavana.

Stalinismin pakkomielteenä oli mahdottoman tekeminen mahdolliseksi. Kun se ei onnistunut, etsittiin syyllinen. Venäjällä tunnettiin jo maaorjuuden aikana käsite bez viny vinovatyi -syyttömänä syyllistetty, jolla tarkoitettiin, että kun asiat eivät sujuneet rangaistiin aina jotakuta.

Rankaisu saatettiin kohdistaa henkilöön, josta täysin varmasti tiedettiin, että hän oli syytön. Tätä terroria vastassa oli niin sanottu porukkajärjestelmä (rukovaja poruka) eli keskinäinen suojelu -kukaan ei ilmiantanut toista.

Neuvostoliiton valtiollinen poliisi NKVD ei kuitenkaan ollut mikään tsaarinaikainen virkakunta, joka olisi rankaissut vain jotakuta malliksi. Se oli vanhan nimensäkin (GPU) mukaisesti poliittinen hallinto, mikä totalitaarisessa järjestelmässä tarkoitti, että se piti oikeutenaan hallita kaikkea, sillä kaikkihan oli poliittista.

Rankaisuelimet, nuo tällä hetkellä suurta kunniaa Venäjällä nauttivat organisaatiot käyttivät henkisinä aseinaan marxilaisina pitämiään käsitteitä luokkataistelusta ja kaiken kehityksen tapahtumisesta vain ja ainoastaan vastakohtien loppuun saakka kärjistämisen kautta.

 Luotiin fantastisia doktriineja siitä, että myös Uhtuan korvessa tapahtui ja piti tapahtua Marxin teorioiden mukainen luokkataistelu, jossa köyhät ja keskivarakkaat mobilisoitiin exproprioimaan ”rikkaat” eli enemmän kuin kaksi lehmää omistavat ”riistäjät”. Ellei muuta riistoa voitu osoittaa, katsottiin, että sukulaisten työllistäminen oli sellaista.

Niin toimeenpantiin maatalouden kollektivisointi Uhtuallakin 1930-luvun alussa, mutta metsureiden, noiden työn sankareiden likvidointi tapahtui vasta suuren terrorin vuosina 1937-1938.

Likvidointi, mikä tässä tapauksessa tarkoitti niskalaukausta, tapahtui yleisliittolaisten kehysten mukaisesti. Tämän tarinan mukaan sosialistista järjestelmää uhkasi oikeisto- ja vasemmistopoikkeamien yhteinen salaliitto, jonka suurena hämähäkkinä toimi ”juudas Trotski” (termi on vuoden 1938 erittäin arvovaltaisesta puoluehistoriasta).

Koska Venäjällä ei enää ollut perustaa moisille poikkeamille, ne tukeutuivat ulkomaihin, joille oli jo luvattu osia Neuvostoliiton alueesta. Tämän toiminnan agentteina olivat Karjalassa suomalaiset, nuo porvarilliset nationalistit, joihin kaikki tulokkaat voitiin laskea myös Uhtualla.

Sinne menivät sitten työn sankarit ja uuden yhteiskunnan rakentajat, jotka aivan pirullisissa oloissa olivat antaneet kaikkensa tuon maan hyväksi.

Ihmisaivot ovat helposti petkutettavissa, erityisen helposti tämä onnistuu yleiskäsitteiden avulla. Kun ajattelemme, että noissa Stalinin vainoissa kuoli suomalaisia ehkäpä jonkin verran yli kymmenentuhatta henkeä, jotka varmasti voidaan osoittaa tai ehkäpä jopa pari kertaa enemmän, voidaan määrää tietenkin eri tavoin vähätellä.

Eikö samaan aikaan tai ainakin samoihin aikoihin kuollut muista syistä paljon enemmänkin ihmisiä. Miksi kiinnittää erityistä huomiota juuri tuohon ryhmään? Kuten Putin sanoi sankarivainajien omaisille: kaikkihan me kuolemme, monet elävät ja kuolevat ilman, että sillä olisi mitään merkitystä minkään suuremman asia kannalta, nämä sankarit taas…

Siinä taitaa kaikessa simppeliydessään olla kaikkien tuon terrorin vähättelijöiden logiikka. Neuvostoaikana sen hyväksyminen oli Neuvostoliitossa pakollista ja sen ulkopuolella, kuten Suomessa, eräänlainen pyhä riitti, älyllinen ja moraalinen alentuminen Puolueen edessä ja sen kaikkivallan tunnustaminen. Venäjällä sitä näköjään yritetään taas kaikin tavoin tehdä pakolliseksi ajattelutavaksi.

Paras lääke tuollaista sielunsairautta vastaan on tutustuminen mahdollisimman konkreettiseen materiaaliin, joka ei jätä tilaa rationalisoinnille.

Ystäväni, Andrei Nikolajevitš Saharov-vainaa, joka toimi kauan Venäjän Tiedeakatemian Historian laitoksen johtajana, katsoi, että hänen julkaisemallaan suurella dokumenttijulkaisulla Soveršenno sekretno. NKVD Stalinu o položenii v strane (Erittäin salainen, NKVD Stalinille maan tilanteesta) olisi juuri tällainen merkitys: kukaan sen lukenut ei enää voisi esittää naiiveja väitteitä siitä, ettei johtoporras tiennyt, mitä maassa oikein tapahtuu…

Valitettavasti vain harva lukee tällaisia julkaisuja ja se johtoporras suhteutuu lukemaansa täysin kyynisesti. Luultavasti tuo teossarja on yhä Venäjälläkin kaikkien luettavissa, mutta se taitaa jäädä uusstalinistisen vyörytyksen jalkoihin.

Kaiken kaikkiaan on hyvin vaikea saattaa yleiseen tietoisuuteen sitä, mitä Neuvostoliitossa oikein tapahtui maailmansotien välisenä aikana. Monet intellektuelleina itseään pitävät tyytyvät vain katsomaan lukumääriä ja ehkä jopa viittaavat niille kintaalla.

Kuitenkin jokaisen valtioterrorin murhaaman ihmisen tarina on arvokas sinänsä. Monet pitävät heitä kovin naiiveina ja jopa kohtalonsa ansainneina, mutta ajan oloissa mahdollisuudet olivat rajoitetut. Monet toimivat parhaan ymmärryksensä mukaan ja tekivät enemmän kuin olisi ollut kohtuullista edes vaatia.

Nimenomaan tätä taustaa vasten on ajateltava sitä, että palkkana oli sitten karu kuolema pyövelien käsissä, yleensä parhaassa miehuusiässä.

Vaaran kirja tarjoaa kiinnostavan näkökulman noihin asioihin, joita ei kannata pitää vanhentuneina.