Sodan muuttuva luonne

 

Pyhä erikoisoperaatio?

 

Koko maailma sai naurun aihetta, kun Moskova julisti, ettei sen hyökkäys ole sotaa, vaan erikoisoperaatio, toki sotilaallisin keinoin (SVO -Spetsialnaja vojennaja operatsija). Joka tapauksessa se oli virallisen tulkinnan mukaan suunnitelmien mukaisesti etenevä toimenpide viikosta viikkoon ja lopulta vuodesta vuoteen.

Taas kerran joutui putinistisen uskon adeptien rationalisaatiokyky koetukselle. Jokaiselle oli tietenkin selvää, että virallinen versio asioista oli täysin valheellinen, eikä asian uskottavuutta lainkaan parantanut se, että sen kieltämisestä määrättiin suuria rangaistuksia.

Eikö kuitenkin valehteleminen suuren asian puolesta ollut aivan oikein, mikäli se oli kyllin suuri ja eikö sen kannattajien, jos he olivat oikeita kannattajia, ainakin kuulunut olla uskovinaan virallista totuutta?

Näinhän se on tupannut olemaan maailman sivu. Jos oma puoli sortuu liian tökeröön valheeseen ja tulee naurunalaiseksi, ei kunnon militantti suinkaan naura muiden mukana, vaan harmittelee hiljaisessa mielessään, että asian markkinointi (venäjäksi piar -PR) meni pieleen, mutta on yhä uskovinaan oman puolen versiota.

Täydellisen romahduksen neuvostoliittolainen propagandalavastus koki talvisodassa, mutta suuren yleisön huomio osattiin pian sen jälkeen kiinnittää uusiin ja korvaaviin lavastuksiin, jollaisia olivat uuden neuvostotasavallan luominen ja tarina ennenkuulumattomasta puna-armeijan urotyöstä, uudenaikaisen linnoituslinjan läpäisemisestä.

Tarina sotaretkestä (kampanija) Suomen kansan armeijan avustamiseksi oli hylättävä, mutta sehän nyt kävi äkkiä, kun asiaa ei kukaan ollut koskaan edes uskonut. Nyt kerrottiin, että oli itse asiassa taisteltu suomalaisia vastaan.

Puna-armeija voitti suomalaiset, sanottiin, mutta mikäs (piru/luoja ties mikä) konsti tuo suomalaisten voittaminen nyt oli. Oleellista oli, että siinä samalla voitettiin koko kapitalistisen maailman etummainen sotataito. Näin selitti Stalin sodan kritiikkiseminaarissa ja näin myös julistettiin maailmalle.

Puna-armeijan suljetussa piirissä Stalin toki sen lisäksi totesi, että kaikki oli mennyt pahasti pieleen ja pisti kritiikkiseminaarissa upseerit tiukoille. Sen jälkeen puna-armeijan taistelukunto kohenikin yllättävästi, kuten saksalaiset saivat jo vuoden 1941 puolella todeta.

Mutta nämähän ovat yleisesti tunnettuja asioita. Ne vain kannattaa palauttaa mieleen, kun tarkastellaan tätä nykyistä erityisoperaatiota, jota aivan viime aikoina on jo sitten sodaksikin mainittu.

Koko sana erikoisoperaatio (spetsialnaja vojennaja operatsija) on mitä puhtainta neuvostoliittolais-tšekististä jargongia.

Itse sana tšeka (tšrezvytšajnaja komissija), josta tuli Neuvostoliiton/Venäjän erikoispalveluiden synonyymi, viittaa erikoisuuteen, eli siis normaalista poikkeavaan, ylimääräiseen. Asian ydin oli siinä, ettei tšeka ollut sidottu asioiden käsittelyyn normaalissa, laillisessa järjestyksessä, vaan saattoi toimia ”erikoisella” tavalla, eli mielensä mukaan.

Kansainvälisellä tasolla ei ole tavatonta, että tiettyjen valtioiden erikoispalvelut toteuttavat operaatioita laeista piittaamatta. Myös esimerkiksi Israelin, USA:n ja Ranskan agentit ovat joskus jääneet rysän päältä kiinni.

Yleensä sellaiset operaatiot toki ovat harvinaisia ja ne pyritään ainakin kätkemään. Nykyinen Kremlin sekurokratia sen sijaan näyttää suorastaan kerskailevan sillä, että se voi toimia missä vain ja tehdä mitä vain. Asiat kiistetään muodon vuoksi, vaikka jokainen ymmärtää, mikä taho on ainoa mahdollinen syypää.

Ukrainassa erikoisoperaatio karkasi käsistä. Nyt koko touhua on jo monella taholla Venäjälläkin nimitetty sodaksi. Russki mir-järjestön maailmankongressissa puhuttiin jopa pyhästä sodasta. Se on käsite, joka koskettaa jokaisen venäläisen sielua, sillä kun näet viitataan Hitlerin vastaisen hyökkäyksen torjumiseen.

Laulu nimeltä Pyhä sota on tänäkin päivänä Venäjällä erittäin suosittu ja sitä pidetään yhtenä kansallisista symboleista (ks. Vihavainen: Haun pyhä sota tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Ironista kyllä, ukrainalaisten mukaan tuon laulun sävel oli alun perin käytössä ukrainalaisilla nationalisteilla, jotka taistelivat bolševikkeja vastaan.

Kun virallinen Venäjä nyt näyttää alkavan siirtyä tulkinnoissaan erikoisoperaatiosta pyhään sotaan, on kyseessä suuri askel kohti sodan ”kansallistamista” ja samalla hätähuuto: isänmaa on vaarassa!

Tunnuksen Isänmaa on vaarassa -La patrie en danger!- julisti Ranskan lakiasäätävä kokous 11.7.1792, kun Preussi Itävallan ohella julisti sodan vallankumoukselliselle Ranskalle. Sen merkeissä mobilisoitiin suuret määrät vapaaehtoisia rintamalle.

Helmikuun 22.päivänä vuonna 1918 julisti taas Neuvosto-Venäjän kansakomissaarien neuvosto, että sosialistinen isänmaa oli vaarassa. Saksalaiset olivat nimittäin aloittaneet etenemisen sen jälkeen, kun venäläiset olivat Brest-Litovskissa kieltäytyneet enempää solmimasta rauhaa kuin jatkamasta sotaakaan.

Tuossa vaiheessa bolševikkien kyky käydä sotaa oli kuitenkin lähellä nollatasoa ja pian oli Brest-Litovskissa pakko solmia rauha, jossa muun muassa sitouduttiin jättämään Suomi rauhaan.

Vallankumouksen, enempää kuin sosialisminkaan aate eivät elähdyttäneet kaikkia kansalaisia enempää vuoden 1792 Ranskassa kuin vuoden 1918 Venäjällä. Se naru, josta kannatti vetää, oli patriotismi. Vieraita vallanpitäjiä ja miehityshallintoa ei kukaan maahansa halunnut.

Pyhälle sodalle on nytkin haluttu antaa ideologinen luonne, jota ortodoksinen kirkko ilmentää. Näin siitä huolimatta, että siinä liittolaisiksi kelpaavat kaikki pakanatkin Pohjois-Koreasta Kiinaan. Toki imperialistinen länsikin kelpasi aikoinaan liittolaiseksi Hitleriä vastaan.

Venäjän ja Ukrainan välinen konflikti onkin epäilemättä ajan mittaan muuttanut luonnettaan sikäli, että Venäjällä yhä useammat ovat saaneet aihetta pelätä koko maan joutuvan vihollisen armoille. Se on varmasti tuonut paljon uusia, patrioottisia voimia sodan kannattajiksi, vaikka he alun perin olisivat olleen jyrkästikin sitä vastaan.

Tällä hetkellä Venäjä alkaa taas olla niskan päällä, vaikka tuskin kykenee Ukrainaa alistamaan, mikäli jälkimmäisen kantti kestää.

Naiivit poliitikot monessa maassa ovat kiirehtineet sitoutumaan Ukrainan kannattajiksi hamaan tappiin asti ja samalla tulleet hylänneeksi mahdollisuuden palauttaa rauha neuvotteluteitse.

Tällainen asenne saattaa olla esimerkillistä hyvesignalointia, jollaiseen etenkin naisväellä on naiivia taipumusta. Politiikka on kuitenkin mahdollisen taidetta, eikä siinä ole mitään hyötyä avoimien valtakirjojen antamisesta, mikäli halutaan pitää oman maan etua tärkeimpänä päämääränä, kuten ainakin pienten valtioiden kannattaisi tehdä.

Mikäli sota todella saa varsinaisen kansansodan luonteen, merkitsee se varmastikin tragedian pitkittymistä ja yhä suurempia vaikeuksia päästä sodasta irti.

Jokainen ymmärtää, että ihanteellisessa tapauksessa hyökkääjä olisi lyötävä ja pakotettava korvaamaan syntyneet vahingot, sikäli kuin ne ovat korvattavissa. Hyökkäyksestä vastuulliset pitäisi tuomita kansainvälisessä tuomioistuimessa.

Ongelmana kuitenkin on, ettei tämä näytä mahdolliselta. Niinpä olisi pyrittävä edes tekemään niin hyvä rauha kuin mahdollista. Venäjä on saanut jo sen verran nenänsä verille, että se luultavasti on jo jotakin oppinut. Ukraina taas on jo kärsinyt enemmän, kuin on kohtuullista siltä vaatia.