Elää ja kuolla Kuollassa

 

Sosiaalisesti vaarallisten kansojen elämää

 

Agnessa Haikara. Kuka koputtaa ovellesi? Kuolansuomalaisten kohtalo Stalinin vainoissa. Minerva 2023, 201 s.

 

Suomalaisen kansallisuuden kohtalo Itä-Karjalassa ja Inkerissä alkaa olla jo yleisessä tietoisuudessa ymmärretty asia. Tutkimuksiahan on asiasta ollut jo iät ja ajat, mutta eihän historiankäsitys noin vain muutu. Tarvitaan lehtikirjoituksia, elokuvia ja vastaavaa materiaalia, joka tavoittaa myös sen vantaalaisen sohvaperunan, joka ei kirjoja lue.

Mutta myöskään paljolla kirjojen tekemisellä ei ole loppua, kuten jo Saarnaajan kirjassa saatettiin ilmeisen hyvällä syyllä todeta. Suomeksikin tästä aihepiiristä ja tarkoitan tässä Stalinin terroria käsittelevien kirjojen määrää, on jo kauan pitänyt merkitä kolminumeroisella luvulla.

Uusille kirjoille on silti aina vain tarvetta. Yleiskuva suuren terrorin suomalaisuhreista on jo ääriviivoiltaan kauan sitten hahmoteltu ja tulee merkittävästi tarkentumaan, kunhan Venäjällä asuneita suomalaisia koskeva projekti saadaan loppuun.

Kuolan suomalaiset, kuten myös siellä asuneet norjalaiset ovat olleet muuan ryhmä, josta on kirjotettu vain vähän. Asia toki selittyy kyseisen väestön melko vähäisellä määrällä. Sehän ei koskaan kasvanut paria tuhatta suuremmaksi.

 Omalla alueellaan se kuitenkin oli hyvin merkittävä. Saamelaisten lisäksi siellä ei paljoakaan muita asunut, ennen kuin venäläiset tulivat ja he tulivat sinne etupäässä vasta sen jälkeen, kun suomaiset oli karkotettu. Sama kohtalo oli myös norjalaisilla.

Neuvostoliiton niin sanottujen turvallisuuselinten maaninen kiinnostus kaikkeen ulkomaalaiseen ja heidän työskentelymetodinsa ovat tunnettuja jo monista kirjoista. Oleellisen asiasta sanoo jo se, että käytännöllisesti kaikki aikoinaan vakoilusta ja muista äärimmäisen vakavista rikoksista annetut tuomiot peruttiin myöhemmin.

Itse asiassa rikollinen tässä yhteydessä oli itse niin sanottu neuvostovalta, joka karkotti kokonaisia kansallisia yhteisöjä pelkän kansallisen tunnusmerkin perusteella ja sovelsi niiden jäseniä kohtaan valtiollista terroria, johon kuuluivat vankileirituomiot ja kuolemantuomiot tekaistuilla perusteilla. Kiinnostavaa sinänsä on, että tuollaisia tuomioita vaivauduttiin langettamaan ja yritettiin antaa mielivaltaiselle terrorille laillisuuden naamio.

Kuolan kalastajien ammatti teki heistä ilman muuta valtiollisen poliisin silmissä epäilyttäviä. He joutuivat työnsä vuoksi kosketuksiin myös ulkomaalaisten kanssa, mikä jo sinänsä oli käytännössä rikos. Sitä paitsi heidän toimintansa valvominen merellä oli käytännössä mahdotonta.

Kuolaan, joka oli käytännöllisesti katsoen autiota seutua, alkoivat suomalaiset muuttaa 1800-luvun jälkipuoliskolla ja heitä nimenomaan houkuteltiin sinne monenlaisin eduin, jotta tämänkin alueen resursseja saataisiin hyödynnettyä. Olosuhteet olivat ankarat, mutta monet suomalaiset menestyivät siellä jopa erinomaisesti.

Kalansaaliit olivat usein hyvinkin suuria ja hylkeitä saatiin joskus suorastaan valtavia määriä. Jokunen kalastaja lienee upottanut veneensä ja itsensä ahnehtiessaan liian suuria hyljemääriä rannalle vietäväksi.

Kalastuksen ja hylkeenpyynnin ohella alueella oli myös karjanhoitoa ja pienimuotoista viljelystä. Kalastuslaivoja rakennettiin paljon ja toiminta oli ilmeisen kannattavaa.

Kollektivisointi ulottui sitten tällekin alueelle ja kuten asiaan kuului, menestyneet ihmiset olivat jo periaatteessa epäilyttäviä. Varsinainen terrori ja erityisesti kansallinen terrori alkoi kuitenkin vasta samaan aikaan kuin muuallakin.

Vuodesta 1937 lähtien alkoi suomalaisten henki olla halpaa ja myös suomenkieli, kuten myös norja, menettivät ne oikeudet, joita niillä oli ollut koulujen ja kansallisen itsehallinnon kielenä. Venäjää taas ei ykskaks voitu oppia.

Sekä norjalaisille että suomalaisille löytyi kuitenkin joissakin tapauksissa käyttöä vielä sodan aikana ja, irvokasta kyllä, näistä kansanryhmistä, joita oli erittäin perusteellisesti vainottu pari vuotta aiemmin, saatiin myös joitakin päteviä sotilaita neuvostoliittolaisen esivallan palvelukseen.

Yleensä suomalaiset eivät kyllä kelvanneet puna-armeijaan, vaan joutuivat ns. erityissiirtolaisiksi eli käytännössä keskitysleireihin, osa hyvinkin kauas synnyinseuduiltaan. Osa siirrettiin Itä-Karjalaan.

Kuten tunnettua, Itä-Karjalassa suomen kielen käyttö lopetettiin vuoden 1937 lopussa ja korvattiin kyrillisin kirjaimin kirjoitetulla karjalan kielellä. Kyseessä oli uusi kielihybridi, johon professori Bubrich oli yhdistänyt eri karjalankielten elementtejä ja jota pian suorastaan maksimaalisesti venäläistettiin, ennen kuin koko kielestä yhtäkkiä ja yllättäen luovuttiin ja otettiin suomi taas käyttöön.

Tämä suomen kielen ylösnousemus oli yksi talvisodan suoranaisista seurauksista ja se merkitsi sitä, että myös Kuolan alueelta Karjalaan karkoitetuille suomalaisille tuli taas mahdolliseksi saada kulttuurisia ja muitakin palveluita äidinkielellään.

Mikäli he olisivat jääneen Kuolaan, ei tätä mahdollisuutta olisi enää ollut. Itä-Karjalan eli uuden Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan ulkopuolelle suomenkielen oikeudet eivät nyt enää ulottuneet.

Haikaran kirjassa on kiinnostavia välähdyksiä elämästä karun Jäämeren rannalla ja se täydentää osaltaan myös suomalaisvainoja koskevaa kirjallisuutta. Kirjassa on myös luettelo Kullan suomalaisista vainojen uhreista.